Movie monday: Päässäni soi ja soi ja soi

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Päässäni soi ja soi ja soi
.
.
.
Tällä kertaa Movie Mondayn haasteessa ei otettu esille soijatuotteita, vaan elokuvamusiikki joka on aiheena sellainen josta olin ensiajatuksella hyvinkin innoissani.
Onhan elokuvamusiikki minulle usein pääkriteeri valita jokin elokuva katseluun.
Onhan elokuvamusiikki minulle ajoittain jopa itse elokuvaa tärkeämpi, miksi muuten minä olisin ostanut Undead-elokuvan scoren kun itse elokuva on kaikkea muuta kuin hyvä.

Hetken pähkäiltyäni aihetta koin kuitenkin eräänlaisen jumiutumisen.
Mistä hitosta minä kirjottaisin?
Hehkuttaisinkin satoja leffasoundtrackejani ja niitä joita minulle ei ole?
Kerronko että David Arnoldin Stargate on soitetuin levy kotonani? Ehkä se ei pidäkään paikkaansa, sillä Jerry Goldsmithin Star Trek The Motion Picture soundtrack on taatusti yhtä soitettu. Lalo Schifrinin Dirty Harry. Basil Poledouriksen Conan The Barbarian. Philip Glassin Candyman. Clint Mansellin Requiem For A Dream / The Fountain / Smokin' Aces.
Debbie Wisemanin Haunted.
Vangeliksen Blade Runner.
Tangerine Dreamin Firestarter.
Ryuichi Sakamoton Merry Christmas Mr. Lawrence.
Danny Elfmanin Batman.
Jatkanko? Näitä on kymmeniä, jopa satoja.

Yksinkertaistetaan asiaa. Mikä elokuva herättää heti musikaalisia mielikuvia, olematta kuitenkaan musikaali tai musiikkielokuva.
Ei se auta mitään.
Kun minä ajattelen Terminatoria saan heti mieleeni Brad Fiedelin säveltämän tunnusmusiikin.
Amélie muistuttaa salamannopeasti Yann Tiersenistä. Tyttö Nimeltä Nikita Eric Serrasta. Jopa fuckin' Terence Hill ja Bud Spencer-leffat aiheuttavat instant musiikillisen mielikuvan Oliver Onionsista.
Argento ja Goblin, Spielberg ja John Williams, John Carpenter ja John Carpenter!
No huh huh.

Ja sitten ovat elokuvat ja/tai ohjaajat joiden kohdalla ei tule ensisijaisesti mieleen joku säveltäjä tai tietty elokuvaa varten sävelletty musiikkikappale. Michael Mann, Quentin Tarantino, Martin Scorsese, he puolestaan tuovat heti mieleen näkyvästi (kuuluvasti) käytetyn popmusiikin Einstürzende Neubautenista Nancy Sinatraan.

Jopa Jim Carrey tuo heti mieleen hänet laulamassa Cuban Petea Maskissa.
Matthew Broderick huulisynkkaamassa Ferris Buellerissa.

Elokuvat ja musiikki ovat niin yhtä minun mielessäni, että minun on lähes mahdotonta ajatella mitään elokuvaa ilman että mielessä edes vilahtaisi jokin musiikillinen yhteys. Ja se toimii toisinkin päin. Jos mieleeni tulee yhtye Machines Of Loving Grace niin heti mieleeni pilkahtaa myös tv-sarja Chicagon Ratsupoliisi jonka yhdessä jaksossa soi kyseisen yhtyeen kappale.

Ilolla olen seurannut kuinka Suomessa on viime vuosina selvästikin noussut elokuvamusiikin arvostus itse elokuvissa ja leffoihin uskalletaan oikeasti säveltää musiikkia muuallekin kuin alku- ja lopputeksteihin, tai käyttää muutakin Eppu Normaalia kun ei muutakaan muka keksitä. Toki se suomalainen elokuvamusiikki tuntuu olevan pitkälti Tuomas Kantelisen harteilla, mutta ainakin se on lähtenyt liikenteeseen. Nyt kun vielä tänne perustettaisiin jokin Varèse Sarabanden tyylinen lafka, joka kunnolla keskittyisi juuri leffamusiikin julkaisemiseen.

"Mikä on sellainen elokuva, jota et pysty ajattelemaan ilman, että siinä oleva musiikki muistuu vahvasti mieleen?"
No ne kaikki.