Movie monday: Itkupilli

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Itkupilli
.
.
.
Hmm, elokuvat jotka ovat itkettäneet muustakin syystä kuin huonoudellaan (damn you Wicker Man remake!)

Muistan muksuna itkeneeni joidenkin Hammer-elokuvien vuoksi, mutta se johtui pelosta. Jätetään ne nyt kuitenkin laskuista pois ja keskitytään enemmän koskettaviin kyynelkanavienavauselokuviin, tai kenties pikemminkin johonkin yksittäiseen kohtaukseen sellaisessa.

Mieleeni palaa tilanne kun vanhempani veivät minut pienen pienenä poikasena katsomaan elokuvateatteriin Disneyn Kaunotar ja Kulkuri-elokuvaa. Okei, heti täytyy kertoa, että tuo elokuva aiheutti minulle pahoja traumoja ja en ole sittemmin rehellisesti sanoen uskaltanut katsoa sitä uudestaan. Ehkä se johtuu siitä, että pelkää sen vaikutuksen katoavan, ettei se ole sama kuin silloin lapsena, tai ehkä siitä syystä että pelkään reagoivani juuri samoin kuin silloin joskus päälle 20 vuotta sitten. Ai niin, ja tämä ei siis tapahtunut 50-luvulla kun elokuva julkaistiin, vaan 80-luvulla.
Mitä? Mistä minä tiedän miksi sitä silloin esitettiin teatterissa.
Kaunottaressa ja Kulkurissa oli elokuvan loppupuolella kohtaus jossa yksi elokuvan koirista jää vaunujen alle ja vaikka muistaakseni koira selviytyi pintavammoin eikä siis kuollut, niin voi luoja kuinka minä räjähdin tuolloin hallitsemattomaan itkuun. Olin kuulemma sanalla sanoen hysteerinen.

Mutta se, että lapsi itkee nähdessään surullisen kohtauksen ei ole mitenkään ihmeellistä. Se että se tapahtuu aikuisena elokuvan vuoksi onkin ehkä jo hieman harvinaisempaa, mutta ei tietenkään olematonta. Aikuisena ero tulee siinä, että sitä helposti huomaa koska elokuvaan on tehty tahallinen itketyskohtaus ja silloin sitä ei osaa lopulta ottaakaan tuota kohtausta vakavasti koska tietää, että tässä nimenomaan koetetaan manipuloida mieltä. Sieltä tulee joku Terminator kakkosen "tiedän nyt miksi te ihmiset itkette"-kohtaus ja yrjö meinaa lentää. Tsiisus! Sieltä tulee Armageddon joka oikein tyrkkii meitä ja sanoo että meidän kuuluu itkeä juuri tässä nimenomaisessa kohdassa ja piste. Ja näitä on paljon,,, paljon. Ja ne ovat juuri niitä elokuvia ja kohtauksia joiden kohdalla ei meinaa kehtaa myöntää itkeneensä, tai edes liikuttuneensa koska silloin myöntäisi, että hypnoosi tehosi ja aikuinenhan tietää kuitenkin paremmin.

Siksipä paljastan nyt, että miehekkään yhden kyyneleen tai kopautuksen olkapäähän sijaan elokuva Pearl Harbor aiheutti minussa itkuliikutusta. Siinä on siis se kohtaus kun Japanilaiset iskevät ja Michael Bay pistää peliin kaikki hidastuksensa, sentimentaaliset musiikit, kaukaisuuteen katsomiset ja Kate Beckinsale juoksee hidastetusti, niin minua rupesi itkettämään ja ärsyttävää oli se, että samalla tiedostin kuinka minä juuri aina pilkkaan näitä kohtauksia ja tiedän niiden olevan äärimmilleen laskelmoituja. Ei se silti estänyt kyyneleitä.

En missään nimessä mene suosittelemaan Pearl Harboria kenellekään, sillä kyseessä ei ole kovinkaan hyvä elokuva, mutta sekin kuitenkin todistaa että väärä elokuva oikealla hetkellä voi toimia edes hieman. Kliseet ovat kliseitä, mutta ne eivät olisi kliseitä jos niitä ei olisi joku alunperin käyttänyt.

En nyt muista seuraavien fyysisesti itkettäneen, mutta vähintäänkin nostaneen palan kurkkuun ja saaneen alaluomen väreilemään. Osa näistä saattaa vaikuttaa oudoilta valinnoilta, mutta takaan että jos katsotte ne ajatuksella ja oikealla hetkellä niin ne toimivat.

Gladiator:
Kun Russell Crowe kuolee ja ruumis leijailee areenan poikki. Pidin myös niistä kohtauksista joissa Maximus kulkee ns. valoa kohden ja siinä näytetään se kosketus viljapeltoa vasten.

Smokin' Aces:
Kun Jeremy Piven kokee romahduksen ja aikoo tehdä itsemurhan vain luhistuakseen juuri ennen sitä.

Terminator:
Kun Kyle Reese ja Sarah Connor rakastelevat ja siinä soitetaan teemakappaletta hitaasti pianolla ja Reesen käsi irtoaa Sarahista.

The Wrestler:
Kun Rourke pitää sen "broken down piece of meat"-puheen tyttärelleen.

Star Trek 2:
Spockin kuolema.

The Abyss:
Kun Ed Harris laskeutuu meren syvyyksiin ja viestittää tietävänsä sen olevan yksisuuntainen tie.

Ja onhan noita lisääkin. Olen huomannutkin, että tunteellinen kohtaus toimii itseeni parhaiten, jos en erikseen ajattele sellaisen tulevan, kuten romanttisissa draamoissa on vakiona.

Vaikka noiden esimerkkien kohdalla en oikein muistakaan, että itkinkö oikeasti vai olinko pelkästään lähellä tuota toimintaa, niin aikuisiällä tiedän katsoneeni varmasti ainakin kolme elokuvaa jotka saivat oikeat sertifioidut kyyneleet esiin.

Unelmien Sielunmessu.

Million Dollar Baby.

The Truman Show.

Jokaisen näistä kolmen kohdalla tunnustan purskahtaneeni itkuun ja siksi niitä on niiden voiman vuoksi ollut vaikea katsoa uudestaan. Truman Show aiheuttaa ongelmia jopa sen soundtrackia kuunnellessa, kun jos siihen keskittyy liikaa niin on välillä pakko keskeyttää levyn kuunteleminen.

Tosin, se elokuva jonka kohdalla herkistyn aina äärimmilleen ja tein niin sekä lapsena, että teen nyt jonkinlaisena aikuisena, kuten tulen tekemään myöhemminkin jos nyt satun elämään vanhukseksi saakka ei ole mikään edellä mainituista. Se ei ole mitenkään surullinen elokuva ja monien mielestä se on varmastikin elokuva joka vaikuttaa kaikelta muulta kuin koskettavalta, mutta niin vain se on sitä minulle.

Star Trek The Motion Picture.

Ihan oikeasti, pelkästään se alku kun kamera kuvaa liikkuvia tähtiä ja Jerry Goldsmithin herkkä musiikki soi, minulla rupeaa heti alahuuli väräjämään ja pystyn ajattelemaan vain kuinka kaunista se on. Ja siitä tulee hyvä olo.