Kuolemanottelu (The Salute Of The Jugger, 1989)

Pum! Ja ydintuho.
Post apokalyptinen tulevaisuus jossa luonnollisesti ihmiset ovat taantuneet henkisesti, teknologia on lähes kokonaan kadonnut, ihmiset pukeutuvat Mad Maxin koe-esiintymistä varten ja kaikkialla on pölyä. Pakoa arjen köyhyydestä tuovat mukanaan kiertävät Juggerit, eli eräänlaiset urheilijat jotka pysähtyvät ajoittain kilpailemaan keskenään lajissa joka on kuin rugbya piikkinuijien ja ketjujen kanssa. Niin ja koiran pääkallon kanssa. Emme saa unohtaa koiran pääkalloa.
Rollerballin tavoin väkivalta on oleellinen osa ihmisten viihdyttämistä tässä lajissa ja kuten urheilussa yleensä, myös tässä on olemassa sarjatasoja. On olemassa ne aavikolla kiertelevät huonommat ja törkyisemmät joukkueet ja sitten kaupunkiin kilpailemaan päässet mestarijoukkueet. Kaikki tietenkin haaveilevat pääsystä kaupunkiin kilpailemaan, sillä se olisi samalla nousu pois köyhyydestä ja kurjuudesta.
Yhtä näistä aavikkojoukkueista johtaa Sallow (Rutger Hauer) ja erään kisan yhteydessä yksi joukkueen jäsenistä loukkaantuu sen verran pahasti, että hänet on korvattava. Paremmasta elämästä haaveileva Kidda (Joan Chen) on tuo korvaaja.
Kidda katselee ihaillen Sallowia joka on joskus menneisyydessään kilpaillut korkeammalla tasolla, eli kaupungissa, mutta Sallow itse haluaisi mielummin unohtaa menneisyytensä johon kuuluu suhde ylempiarvoiseen naiseen ja sen vuoksi karkoitus kaupungista. Kidda kuitenkin patistaa Sallowia haastamaan jonkun yläliigan joukkueista jotta hän pääsisi osoittamaan kykynsä ja tulisi kenties värvätyksi maineeseen ja mammonaan. Myös nuori puupää Gar (Vincent D'Onofrio) olisi innokas nousemaan korkeammalle oksalle, kun taas joukkueen veteraani Mbulu (Delroy Lindo) on sitä mieltä, että he eivät ole tarpeeksi tasokas joukkue voittaakseen ketään yläliigasta. Eli heidän kannattaisi olla ennemmin iso kala pienessä lammessa kuin pieni kala isossa. Sallow alkaa kuitenkin kaipailemaan mennyttä aikaa ja on valmis toteuttamaan Kiddan ja Garin unelmat ja todistaa samalla jotain itselleenkin.
Siispä matkaamme maanalaiseen kaupunkiin ja kaupungin johtaja Lord Vile (Hugh Keays-Byrne) hyväksyy Sallowin haasteen ja määrää Sallowin entisen joukkueen hänen nykyistään vastaan. Sallowin entisen joukkueen kapteeni ja samalla Sallowin ystävä Gonzo (Max Fairchild) ei haluaisi ryhtyä kisaan, etenkään kun Vile määrää että Sallowia tulee tietoisesti vahingoittaa. Vile kun on hän joka aikoinaan Sallowin kaupungista karkoitti, tämän oltua suhteessa miehen vaimoon, joka muuten tuntuu himoitsevan kaikkia vastaan tulevia, joten ehkä Sallow ei ollut ongelma. Siispä kostoksi on veren virrattava ja luiden murtua, mutta Gonzo haluaa sen tapahtuvan reilusti sääntöjen puitteissa, koska silloinkin luut napsahtavat, veri suihkuaa ja Purple Rain on ihonväri.
Sallowin joukkue kestää haasteottelun ja sen seurauksena Kidda ja Gar saavat jäädä kaupunkiin toteuttamaan unelmiaan.
Sallow kerää uuden joukkueen ja jatkaa aavikkokilpailuja.

Minua on aina jotenkin aina ällistyttänyt se, että tämän elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja on David Webb Peoples. Herra jonka nimi tuo minulla aina ensimmäisenä mieleen Blade Runnerin ja Armottoman. Kaksi lajityyppinsä parhaimmistoon kuuluvaa elokuvaa. Voisipa jopa sanoa niiden olevan elokuvia ylitse muiden. Ja vaikka Kuolemanottelu onkin viihdyttävä omassa genressään, niin kyseessä on aika tietoinen B-leffa, rehellistä roskaa ja täten hyvin kaukana edellä mainituista mestariteoksista. Uskonkin että Peoples ei pyrkinyt tällä elokuvalla nousemaan minnekään kaikkien aikojen parhaat-listalle, vaan osoitti kunnioitusta Mad Maxia ja kenties etenkin Italialaisia post apokalyptisia-elokuvia kohtaan. Sillä sellaisten elokuvien joukkoon Kuolemanottelu istuu kuin munuainen sukkaan. Joten nauttiakseen parhaiten Kuolemanottelusta on osattava ottaa se tribuuttina elokuville joissa barbaariset ihmiset pukeutuvat pölykapseleihin ja tappelevat polttavan auringon alla.

Olen aina pitänyt siitä kuinka jostain syystä näissä ydintuhon jälkeisissä maailmoissa ihmiset kyllä pukeutuvat vaikkapa puuvillasta tehtyihin vaatteisiin, mutta ne ovat aina koristeltu niiteillä, muoviletkuilla, ketjuilla ja millä lie tietokoneen muoviosilla. Miksi? Eihän ole oikeastaan mitään järkeä. Ne jaloissa pyörivät piirilevyt ovat vain tiellä. Se on sama kuin siinä nuorisosarjassa Klaani jossa kakarat meikkasivat itseään ja tunkivat sulkia hiuksiinsa, vaikka ainoa hyöty siitä näytti olevan se, että The Rasmus-yhtye päätti kopioida itselleen sen Rufio-lookin.
On se silti aina yhtä hauskaa katseltavaa.

Kovasti elokuvan tasoa nostaa se, että mukana on joukko erinomaisia näyttelijöitä ja on erityisen hauskaa katsella Vincent D'onofriota ja etenkin Delroy Lindoa tälläisessä elokuvassa joka lajityyppinsä vuoksi vaikuttaisi sellaiselta etteivät he kehtaisi edes myöntää olleensa mukana. Ihan turhaa huolestutte, sillä juuri teidän kaltaisenne näyttelijät tekevät tämänkaltaisista elokuvista hyviä.
Niin ja kyborgit. Kyborgit ovat hyvä juttu.
Kuolemanottelussa ei ole kyborgeja.

Musiikki on erinomaista tribaali-industriaalia ja täten juuri sopivan alkukantaista gladiaattorimeiningin taustaksi.

Joten jos elokuvat kuten America 3000, Steel Dawn, New Barbarians, ja tietenkin Mad Max-trilogia ovat mieleesi, niin tämä on erinomainen lisä sinne.
Kuolemanottelu ei ole mikään mestariteos, mutta ehdottomasti hauskaa katseltavaa ja vähintäänkin osoitus siitä kuinka hyvä Rutger Hauer osaa olla, vaikka elokuva ei yltäisikään hänen kykyjensä tasolle. Rutger, lopeta niiden Omega Doomien teko ja pysyttele hyvien elokuvien parissa.

Tähdet: ***
Kuolemanottelu