Whatever Works (2009)

Boris (Larry David) on ylikyyninen ja lievästi neuroottinen New Yorkilainen narisija, jonka historiaan kuuluu jatkuvan valittamisen lisäksi epäonnistunut itsemurhayritys ikkunasta hyppäämällä. Boris kääntyy katsojia kohti, rikkoen neljännen seinän ja kertoo viime aikojen kokemuksistaan elämässä. Eräänä iltana Boris ajautuu puolivahingossa päästämään kotiinsa kotoaan Mississippista karanneen naiivin nuoren tytön, Melodyn (Evan Rachel Wood) ja kohta tytöstä onkin tullut Borisin kämppäkaveri. Melody on niin sinisilmäinen ihminen, että häntä voisi pitää jo tyhmänä ja hän nieleekin innokkaasti kaikki Borisin puheet puhtaana totuutena, vaikka ei aina oikein ymmärräkään mistä mies puhuu, tai onko hän tosissaan. Borisia puolestaan kiehtoo ajatus siitä, että Melody on eräänlainen tyhjä taulu johon hän voi kirjoittaa mitä mieleensä juolahtaa ja koska Boris pitää itseään nerona, niin kirjoitettavaa löytyy mielin määrin.
Ajan kuluessa Boris ja Melody päätyvät naimisiin keskenään, eivät niinkään rakkaudesta vaan kun he nyt muutenkin sattuvat asumaan samassa taloudessa, niin miksipä ei.
Eräänä päivänä Melodyn äiti, jokseekin vanhoillinen draamakuningatar Marietta (Aah, ihana Patricia Clarkson) saapuu tyttärensä luokse ja luonnollisestikin kauhistuu huomatessaan Borisin. Marietta on jättänyt miehensä, Melodyn isän Johnin (Ed Begley Hr.) tämän petettyä vaimoaan toisen naisen kanssa. New Yorkissa Marietta ottaa työkseen saada tyttärensä jättämään miehensä ja menemään yhteen Melodyyn ihastuneen söpön näyttelijän, Randyn (Henry Cavill) kanssa.
Mariettan oma vanhoillisuus ja naivismi katoavat sen samantien kun hän päätyy eroottista taidetta tekeväksi uushipiksi joka elää ja rakastelee kahden miehen kanssa.
Kohta myös John saapuu New Yorkiin hakemaan vaimoaan ja tytärtään, ja kokee saman Boris-shokin kuin Marietta, mutta huomatessaan vaimonsa olevan kolmen kimpan ystävä ja eroottisen taiteen punnertaja, niin mies on aivan pyörällä päästään. Siispä hukuttamaan murheita baariin ja alkoholin vaikutuksen alaisena John ymmärtää olevansa homo ja pariutuu onnellisesti baarissa tapaamansa miehen kanssa.
Marietta on onnellinen kolmiossaan, John on onnellinen miehisyydessään ja jätettyään Boriksen, on myöskin Melody onnellinen Randynsa kanssa.
Mutta entäpä Boris? No, on aika koettaa uutta itsemurhaa, joka tietenkin epäonnistuu hänen hypätessään naisen päälle, josta tulee hänen uusi tyttöystävänsä.

Jos Woody Allenin elokuvia pitäisi kuvailla niitä näkemättömälle, niin oli kyseessä lähes mikä tahansa Allen-elokuva niin tämä riittänee:
Neuroottinen kyynikko valittaa kaikesta koko ajan ja lähes poikkeuksetta häntä esittää Woody Allen itse.

Oli sitten kyseessä draamakomedia, taikka komediadraama (eihän Allen oikeastaan muuta teekään), niin iloisen jatsin lisäksi Allen-hahmo lienee niiden tunnistettavin piirre. (Yhdessä vaiheessa New York oli myös Allenin tavaramerkki, kunnes mies ainakin koetti uudistua siirtämällä konseptinsa muille maille.) Jos ei innosta ajatus kuunnella pitkien elokuvien ajan valittavaa neurootikkoa, niin Allenin tuotokset eivät silloin ole järin suositeltavia. Tosin jos Allenin elokuvista ja hänen valittajahahmostaan yleensäkin pitää, kuten minä teen, niin uskallan väittää Whatever Worksin kuuluvan miehen parhaimpiin elokuviin.

Allenin elokuvissa on usein paljon nokkelaa dialogia, joten sen tason odottaa aina pysyvän korkeana ja mieluusti jopa ylittyvän kerta kerralta. Läheskään aina näin ei käy, mutta tässä elokuvassa Allen on ollut tulessa ja uskonkin sen johtuvan Larry Davidista. Seinfeldista ja nyttemmin etenkin Curb Your Enthusiasmista tuttu David on aivan loistava korvike-Allen, sillä hänen Curbin Larry David-hahmonsa on samantyyppinen kuin Woody Allenin Allen-hahmo, sillä erotuksella että David on huomattavasti agressiivisempi ja se tuo mukanaan uutta paloa Allen-hahmolle. Davidin ei siis ole tarvinnut liiaksi muuntaa esiintymistapaansa ja varmuus ja omissa nahoissa oleminen näkyykin elokuvasta mainiosti. Joten vaikka Larry David ei ole ollut alkuperäinen valinta Whatever Worksiin, niin Allen on selkeästi hyötynyt päästessään tekemään alunperin Zero Mostelille 70-luvulla suunniteltua elokuvaansa vasta Davidin kanssa.
Whatever Works tuntuukin ajoittain aivan Curbin jaksolta, miinus siinä käytetyt voimasanat ja koska Curb on julmetun hyvä sarja, niin kyseessä on vain positiivinen asia.

Davidin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta elokuva on niin vahvasti Borisin monologia, että esimerkiksi kieltämättä erinomaiset Clarkson ja Begley Jr. jäävät väistämättä hieman sivuhahmoiksi.
Sivuhahmoista puheenollen, olisin toivonut alussa jokseekin usein nähdyn Michael McKeanin saavan enemmänkin tilaa elokuvasta, mutta enpä tosin tiedä mitä hän olisi voinut tehdä sillä lisäajalla.

Se että elokuvassa osoitetaan tietämys sen olemisesta fiktiota ja puhutaan suoraan kameralle, eli katsojalle, on aina hieman riskialtis toimenpide. Elokuvan kun kuitenkin lähes poikkeuksetta tulisi siirtää meidät pois omasta todellisuudestamme ja jos yht'äkkiä joku elokuvan hahmoista esimerkiksi iskeekin silmää kameralle, niin meille vain muistutetaan ettemme ole imaistu valkokankaalle/televisioruudulle, vaan istumme edelleenkin kalsareissamme syömässä jäätelöä. Siispä tämänkin elokuvan katsojalle puhuminen olisi kenties ollut muutoin huono idea, ellei alkuun olisi laitettu mainio vitsi liittyen siihen kuinka Boris puhuu katsojalle. Eräs pikkupoika kun kysyy äidiltään, että miksi tuo mies puhuu itsekseen. Eli kuten keijujen ja tonttujen näkemisen kanssa on, eivät myöskään kaikki elokuvan hahmot pysty näkemään maailmansa ulkopuolelle. Asian summaakin veikeästi Borisin repliikki:
"See, I'm the only one who sees the whole picture. That's what they mean by genius."

Elokuvan lopetus saattaa tuntua hieman valjulta ja turhan onnelliselta kaikkeen aiemmin nähtyyn kyynisyyteen verrattuna ja itse ainakin pidin sitä hieman tarpeettoman löysältä, ja kenties ainakin Borisin lopun onnellisuus-puheen olisi voinut ilmaista toisinkin.

Kuitenkin kyseessä on erinomainen elokuva.

Tähdet: ****
Whatever Works