Liisa Ihmemaassa (Alice In Wonderland, 2010)

19-vuotias Liisa (Mia Wasikowska) näkee toistuvaa unta ihmemaailmasta jossa saattoi kenties vierailla lapsena, tai sitten ei. Liisa on vapaamielinen nuori, sillä hän ei halua pitää yllään korsettia ja miettii millaista olisi osata lentää kuten linnut. Eihän tälläinen käytös sovi neidille jonka pitäisi hänen asemassaan naida jäykkä lordi Hamish (Leo Bill) ja elää elämänsä loppuun muiden odotusten mukaisesti.
Kihlajaisissa Liisa karkaa jäniksen perään ja päätyy ihmemaailmaan josta oli aiemmin nähnyt sitä toistuvaa unta. Tästä eteenpäin elokuva on pitkälti tuttua Liisa Ihmemaassa-tarinointia ja tuttua Tim Burtonia.
On pilveä polttava tuhatjalkainen, pelikortti-ihmisiä, päätä poikki ja ei oikeastaan niin hullua Hullua Hatuntekijää (Johnny Depp.)
On solmussa oleva puu, karkkiraitoja, goottitunnelmaa, uhkaavaa kuorolaulua.
Liisa oli tuotu ihmemaahan tarkoituksena, että hän menisi ja murhaisi säälimättömästi Terry Gilliamin Jabberwockyn (Christopher Lee), mistä kuningatar Pallopää (Helena Bonham Carter) ei ole iloinen ja koettaa apulaisineen saada Liisan hengiltä. Liisa ei tietenkään halua tappaa ketään tai mitään, eikä muista aiemmin oikeasti olleensa ihmemaassa, vaan luulee näkevänsä unta. Mutta niin vain Liisa jossain vaiheessa tajuaa ettei tämä ole unta ja kuten on ennustettu, menee hän ja tappaa Jabberwockyn.
Palattuaan kotiin Liisa ryhtyy kauppamatkustajaksi.

Uskallanpa arvella, että aiemmista Liisa Ihmemaassa-filmatisoinneista Disneyn vuoden 1951 animaatio se suurimmalla osalle tutuin ja tämä Burtonin elokuva on kuin eräänlainen jatko-osa sille ja kiitos Lucasmaisen innostuksen tietokone-efektointiin, on tämäkin melkein animaatioelokuva. Kun sanoin jatko-osa, niin kyseessä on jatko-osa samalla tavalla kuin Evil Dead 2 on jatkoa ensimmäiselle osalle. Suurimmaksi osaksi siis tuntuu kuin katselisi pikemminkin uudelleenfilmatisointia, kuin uutta tarinaa.

Tim Burtonille tuttuun tapaan on Liisa Ihmemaassa visuaalisesti erittäin rikas, mikä ei tietenkään tarkoita että se olisi pelkästään hyvä asia. Toki on kivaa, että ihmemaa todellakin saadaan näyttämään IHMEmaalta ja siinä tietokoneilu auttaa aivan varmasti, mutta sitten kun mennään sinne Lucas-tapaan käyttää tietokone-efektejä, niin elokuvan visuaalinen ilme muuttuu fantastisesta tylsäksi ja oudon ilmeettömäksi. Kyllähän tästä näkee että tekijät ovat olleet jokseekin mielikuvituksellisia ja että rahaa on palanut kuin Axl Rosella levynteossa, mutta samalla sitä rupeaakin huomaamaan kuinka kököiltä jotkut efektit näyttävät. Esimerkiksi ns. oikeina efektoidut eläimet liikkuivat todella epäaidosti ja joka kerta kun Crispin Glover ratsasti tuntui kuin olisi katsellut sivusta kun kaveri pelaisi jotain PS1:n peliä. Muutenkin Gloverin kohdalla tehtiin mielestäni aivan typerä päätös kuvata hänen oikeaa päätään yhdistettynä cg-ruumiiseen, kun se alaosa näytti koko ajan irralliselta.
Vaikka osa efekteistä, pääosin liikkumattomista sellaisista, oli aivan hienoa toteutukseltaan, niin suurimmalta osalta ne olivat liian painovoimattomia silloinkin kun niiden ei pitäinyt olla.

Mia Wasikowska oli ihan siedettävä Liisana. Hieman ilmeetön ja valju, mutta ei nyt ainakaan huonompi kuin Hayden Christensen Tähtien Sodissa, mutta sitä ei voi nyt suuremmin kehuna pitää.
Depp oli Depp ja vaikka monelle hän varmaan onkin elokuvan kohokohta, niin ei hän tehnyt mitään mitä ei olisi osannut tehdä unissaankin ja etenkin Burtonin unissa.
Yleensä ottaen näyttelijät olivat kuitenkin ihan hyviä, joten eipä heistä nyt suuremmin pahaa sanottavaa löydy. Monien kohdalla hölmönnäköiset efektimuokkaukset vain siirtävät keskittymistä näyttelemistä manailuun siitä, että pitikö tuokin nyt muuttaa tuollaiseksi.

Hauskasti Crispin Gloverin hahmo muistutti hieman koomisempaa versiota Christopher Walkenin ratsumiehestä ja jopa Anne Hathawayn valkoinen kuningatar toi mukanaan muistumia Sleepy Hollowsta. Kuten myös tietenkin se tuulimylly, ne metsät ja solmussa olevat puut.

Pystyn jotenkin ymmärtämään miksi ihmiset saattavat pitää tästä elokuvasta. Se on turvallisella tavalla outo, kiltin synkkä, värikäs ja juuri sopiva elokuva heille joiden mielestä Pirates Of The Caribbeanit, Narniat, Harry Potterit ja kymmenet muut ihan kivat nykyfantasiat Stardusteista horisonttiin ovat jokainen yhtä aikaa maailman paras. Ja jos rakastuminen Burton-elokuviin on tapahtunut Jali Ja Suklaatehtaan myötä, niin tämä on juuri sopivaa tavaraa next gen-burtonisteille.
Minulle tämä oli vain uusi Burton kopioi Burtonia-elokuva ja varman päälle pelaamista tekemällä yhteistyötä Johnny Deppin kanssa. Toki myönnettäköön, että Depp sopii Burtonin elokuviin kuin De Niro Scorsesen, mutta ihan tosi, Deppin käyttäminen on yhtä yllättävä ja uusi idea idea kuin kaakaojauheen sekoittaminen maitoon.

Ihan kiva elokuva, ei juuri muuta.

Paitsi että Danny Elfmanin musiikki oli parhautta ja se jalkatueksi juokseva sika oli loistava.

Paitsi että se lopun tanssi sai haaveilemaan äkillisestä sokeutumisesta.

Niin ja yksi asia rupesi kovasti mietityttämään. Elokuvan ikäraja meillä on K11 ja elokuvaan on valittavana suomenkielinen dubbaus, joka puolestaan antaa mielikuvan siitä että elokuva sopisi lapsille jotka ovat jopa alle tuon mainitun ikärajan. Elokuvassa on kuitenkin Burtonille tyypilliseen tapaan aika synkkiä kohtauksia niin visuaalisesti kuin tunnelmaltaankin ja päiden irtihakkaamiset, ja silmän repiminen eivät oikein kuulosta lapsille sopivilta. Miksei siis K13?

Tähdet: **
Liisa Ihmemaassa