Vaikka Gilliamin ja Burtonin elokuvaura koostuu suurelta osin samanlaisista elokuvista, niin ne ovat silti aivan erilaisia. No sepäs oli järkevän kuuloista.
Okei, Burtonilla on elokuvissaan sellainen herkän goottilainen tyyli, eräänlainen Disintegration-henki. Kun taas Gilliamin elokuvissa liikutaan enemmänkin rikkinäisessä ja likaisessa kabareessa. Jos musikaalina Burtonin elokuvat ovat Rocky Horroria, niin Gilliamin ovat Moulin Rougea. Joo-o, nythän se vasta järkevältä kuulostaakin.
Molemmat tekevät sekä tarinallisesti että visuaalisesti mielikuvituksellisia elokuvia, mutta samanhenkisyydestä huolimatta Burtonin elokuviin lienee helpompi päästä sisälle. Sillä vaikka olenkin ajoittain kritisoinut Burtonin nykyelokuvien olevan aika heikkolaatuista tavaraa, niin kaikesta huolimatta hän osaa pitää edelleen tarinan aika hyvin kasassa, kun taas Gilliam tuntuu aika usein sotkeutuvan omaan mielikuvitukseensa ja juonikoukerot ja kuvallinen anti ovat liiankin rönsyileviä, että välillä elokuvissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Punainen lanka ehkä löytyy, mutta päälle vyörytetään niin paljon kaikenlaista sälää, että välillä meinaa tukehtua sen kaiken alle.
Paroni Von Münchhausenin Seikkailut oli mainio elokuva, mutta ajoittain siinä ehti unohtamaan että mikäs se elokuvan juoni nyt olikaan olevinaan. Jappervokki, Aikavarkaat, Grimmin Veljekset, niissä esiintyy sama ongelma, jos sitä nyt oikeastaan ongelmaksi haluaa kutsua.
Gilliamin elokuvat ovat huonoimmillaankin vähintäänkin kiehtovia, mutta usein niiden kohdalla tulee ajatelleeksi että ehkä itse juoni olisi toimivampi jos oksia harvennettaisiin. Fisher King onkin siitä hyvä esimerkki. Edelleen hyvin mielikuvituksellinen, mutta ei joka suuntaan roiskuva.
Oma suosikkini Gilliamin elokuvista on 12 Apinaa, joka kieltämättä on aika sekava, mutta ihan pirun vakuuttava.
Inhokkini muuten on Pelkoa Ja Inhoa Las Vegasissa, joka itselleni esittäytyy vain pelkkänä värikkäänä sontana.
Where The Buffalo Roam oli parempi, että siitäs saitte senkin eri mieltä olevat.
No kuitenkin, Gilliamin ja Heath Ledgerin edellinen yhteistyö, Grimmin Veljekset jätti minut mainiosta ideastaan huolimatta kylmäksi kuin pakastekalan, joten ainakaan se ei herättänyt minussa erityistä halua katsoa heidän uudempaa elokuvaansa, vaikka se kuinka olisi jäänyt Ledgerin viimeiseksi leffaksi ja jo siksi luulisi herättävän uteliaisuutta.
Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, kuuntelemassa War Of The Worldsia ja istumassa sohvalla kirjoittamassa elokuvasta joka meinasi jäädä sivuun yhtä pitkäksi ajaksi kuin Parnassus elää.
Tohtori Parnassus (Christopher Plummer) on noin tuhatvuotias entinen munkki joka on koko ikänsä kilpaillut paholaisen, herra Nickin (Tom Waits) kanssa. Aikoinaan erään herra Nickin heittämän haasteen voittaneesta Parnassusista oli tullut ikuisesti elävä, mutta rakastuttuaan kuolevaiseen naiseen ja myytyään sielunsa paholaiselle, on Parnassus jäänyt ikävään tilanteeseen. Kun Parnassusin tytär Valentina (Lily Cole) täyttäisi piakkoin 16 vuotta, tulisi hänen antaa neiti paholaiselle aiemmin tehdyn sopimuksen mukaisesti. Herran Nickin ollessa pelimiehiä, on sopimukseen lyöty ehto että ken saa ensimmäisenä houkuteltua viisi sielua itselleen, voi voittaa Valentinan palkinnoksi, joten kaikki toivo ei ole menetetty.
Okei, tämä viisi sielua hämää minua hieman, sillä jo pelkästään tämän leffan kuvaaman muutaman päivän aikana niitä sieluja napataan lopulta aika helposti ja Parnassusilla olisi ollut jo 16 vuotta aikaa koota ne sielut voittaakseen, niin miten hän ei muka ole siinä onnistunut. Yhdessä vaiheessa Parnassus toteaa että herra Nick voitti taas, joka viittaa siihen ettei Parnassus ollut saanut tarpeeksi sieluja kerätyksi, mutta eipä näemmä ollut herra Nickään. Joten onko niin, että kun toinen saa yhden sielun ja sitten toinen, niin jälkimmäisen saama sielu nollaa sen edellisen saaman? Silloinhan ne kaikki viisi sielua pitäisi saada hankituksi yhdellä kertaa, taikka ainakin ennen kuin toinen ehtii saamaan yhtäkään. No kuka välittää, sillä pointti on kuitenkin se, että Parnassus ja herra Nick kilpailevat Valentinasta ja kilpailu on kestänyt kauan, mutta nyt se tulisi päättymään.
Valentina itse ei tietenkään tiedä kohtalostaan, vaan pistää isänsä horisemat tarinat alkoholin ja mielikuvituksen piikkiin.
Parnassus kiertää kaupunkeja teatteriseureensa kera, johon kuuluvat Valentinan lisäksi kääpiö Percy (Verne Troyer) ja kadulta pelastettu nuori mies Anton (Andrew Garfield.) Percy tietää Parnassusin tarinan ja on se uskollinen apulainen. Anton ei tiedä sen enempää kuin Valentinakaan, vaan pitää Parnassusia erinomaisena taikurina ja tarinankertojana. Tietenkin Anton on rakastunut Valentinaan.
Parnassus kulkee siis teatteriseurueensa kanssa ja houkuttelee vapaaehtoisia astumaan eräänlaisen ulottuvuuksien välisen peilin läpi, kokemaan unelmiensa täyttymyksen ja tekemään viattomalta tuntuva valinta joka todellisuudessa määrittelee mihin sielu päätyy.
Seurue tulee matkallaan pelastaneeksi hirtetyn Tonyn (Heath Ledger / Johnny Depp / Jude Law / Colin Farrell) ja muistinsa menettäneestä miehestä tulee uusi jäsen Parnassusin porukkaan. Parnassus on ennustanut korteista kohtaamisen Tonyn kanssa ja hän tulisi olemaan määräävä tekijä kilpailun ratkaisussa, mutta miten se jää nähtäväksi.
Valentina ihastuu Tonyyn Antonin suureksi harmiksi ja luontaisella vikittelevälle charmillaan Tony saa houkuteltua (naispuolisia) asiakkaita astumaan peilistä sisään, mutta vasta kun Tony itse astuu samaisesta peilistä huomaa hän Parnassusin olevan muutakin kuin vain pelkkä silmänkääntäjä. Peilin toisella puolella Tony muuntuu Deppiksi, Lawksi, taikka Farrelliksi ja täällä fantasiamaailmassa mies alkaa kuvitella olevansa eräänlainen Jumala.
Tonyn muisti palaa, jos se nyt oikeasti koskaan on ollutkaan menetetty, ja Anton saa selville miehen olevan huijari joka keikkasi rahaa Venäläisgangstereilta ja myi hyväntekeväisyysjärjestönsä varjoissa lasten elimiä. No jopa on tuhmuri.
Parnassus avautuu Valentinalle ja neiti suuttuu, mikä puolestaan ajaa Parnassusin viinanhuuruiseen masennukseen. Tony puolestaan haluaa palata peilimaailmaan ja painostaa Parnassusin avaamaan portin sinne ja kohta mies voi elää unelmaansa rikkaana ja vaikutusvaltaisena Colin Farrellina, vierellään mukaan päätynyt Valentina. Mutta Antonpa saapuu paljastamaan Tonyn oikean karvan värin ja fantasiamaailma alkaa hajoamaan. Herra Nick ei pidä Tonysta ja ehdottaa uutta diiliä Parnassusille. Jos Parnassus saa monasti kuolemaa huijanneen Tonyn viimein kuolemaan oikeasti, niin Valentina on vapaa. Näin tapahtuu ja Parnassus päätyy kulkemaan kärsimyksessä ja yksinäisyydessä, kunnes lopulta olemme jossain päin tulevaisuutta ja Parnassus saa huomata Valentinan päätyneen onnelliseen elämään Antonin kanssa.
Parnassus jatkaa ikuista eloaan nukketeatterin parissa, mutta herra Nick ei ole koskaan liian kaukana.
Imaginarium on ihan kiva elokuva. Ajoittain aika sekava ja Liisan tavoin yllättäen aika tylsäkin välillä, vaikka merkit viittaavatkin ihan muuhun. Tämä "tylsyys" esiintyy elokuvan keskivaiheilla kun Ledgerin hahmo rupeaa hyppimään fantasiamaailmassa ja vaikka tuo rinnakkaistodellisuus on enimmäkseen kivaa silmäkarkkia ja siellä on paljon bongattavaa, niin sen teho hälvenee liian suuren käytön vuoksi ja varsinkin siksi, että elokuvan todellisestakin maailmasta on tehty liian fantastinen. Vähän samaan tapaan kuin Elm Street kakkosessa, jossa unimaailma ja todellisuus ovat liian samankaltaisia jotta unimaailma olisi tarpeellisen tehokas.
Vaikka elokuvan loppupuoli onkin lähes pelkkää efektivyörrytystä, niin se ei haitannut samalla tavalla, johtuen varmaan siitä että siinä osuudessa näytettiin fantasioiden hajoavan ja se ei jäänyt siksi pyörimään paikoilleen.
Imaginarium muistuttaa aika paljon aiemmin mainittua Paroni Von Münchhausenin Seikkailuja, jossa siinäkin elokuva tuntui koostuvan satusedän tarinoista jotka oli oli tilkkutäkkimäisesti koottu yhteen ja itse Parnassus onkin hyvin samanlainen kuin tuon vertauksena käytetyn elokuvan päähahmo.
Näyttelijät olivat mainioita ja vaikka Ledgerin valitettavan poismenon vuoksi huomio kiinnittyykin tahattomastikin häneen, niin kukaan ei jää toisesta jälkeen.
Okei, ymmärrän että Tonyn roolin jakaminen useammalle näyttelijälle johtui pakottavista olosuhteista ja se oli fiksusti jaettu pelkkiin fantasiamaailma-osuuksiin, niin eipä se nyt mitään merkittävää muutosta tuonut mukanaan. Että yhtä hyvin elokuvassa olisi voitu The Crown tapaan siirtää Ledgerin pärstäkerroin toisen näyttelijän omien kasvojen tilalle, taikka kuvata kaikki osuudet uudestaan Deppin, Lawn, taikka Farrellin kanssa. En mitenkään tarkoita vähätellä Ledgerin, taikka muiden samaa roolia esittäneiden suorituksia, mutta asiasta on keskusteluissa luotu fantastisempi kuva kuin mitä se todellisuudessa on. Vähän niin kuin Benjamin Buttonin kohdalla se nuortumisefekti, jonka mainostus antaa käsityksen elokuvan olevan sadunomaisempi kuin se lopulta onkaan.
Toisaalta pidin kyllä hauskana sitä, että viimeinen Tony oli nimenomaan Colin Farrell ja viimeinen oli se varsinainen paha-Tony. Viitaten tällä Farrellin imagoon ns. pahana poikana.
Yksi asia jota pidin nerokkaana tässä leffassa oli se valokuva jota näytettiin pariin otteeseen pitkin elokuvaa. Siis se Parnassusin seinällä oleva kuva jossa Colin Farrellin Tony on veneessä Valentinan kanssa. Se oli seikka joka palkittiin lopussa mainiosti.
Jostain syystä pidin myös suuresti siitä hyytelövesiefektistä.
Imaginarium on Liisan tapaan satuelokuva ja eikä sitäkään siis kenties pitäisi ottaa niin vakavasti, mikä on tyhmä kommentti sillä miksei muka satuja saisi ottaa vakavasti. Sehän on kuin sanoisi kaikkien piirrettyjen elokuvien olevan lastenleffoja.
No mutta kuitenkin, jos satuelokuvat ovat alaasi, niin Imaginarium on sellainen.
Pidin tästä enemmän kuin Liisasta, sillä vaikka muutoin elokuvat ovat hyvin samankaltaisen oloisia, niin tämän elokuvan hahmot olivat kiintoisampia. Tokihan Lewis Carrollin luomat hahmot ovat itsessään myös erinomaisia, mutta Burtonin tarjoamasta näkökulmasta katsottaessa ne eivät olleet yhtä kiehtovia kuin esimerkiksi Plummerin esittämä Parnassus.
Kuinkahan moni minun tavoin oletti, että Heath Ledger olisi se elokuvan Parnassus?
Tähdet: ***
The Imaginarium Of Doctor Parnassus
7 kommenttia:
En oo vielä katsellu tätä leffaa ja vaikka tuo mielenkiintoselta vaikuttaakin, syynä katsomattomuuteen on se että Gilliamin nykytaso on osoittautunut suureksi pettymykseksi (Tideland, Grimmin veljekset).
Gilliamin ja Burtonin vanha tuotanto on erittäin lähellä sydäntä, mutta kumpikin on nykyisellään totisesti vaisua. Pakkohan Parnassus on tsekata, mutten pysty asettamaan sille mitään kummoisia odotuksia.
Ja mitäs helvettiä, Pelkoa ja Inhoa on oma suosikkini Gilliamilta Brazilin, Aikavarkaiden ja 12 Apinaa ohella!
Brazilin ja 12 Apinan kohdalla yhdyn termiin suosikkini, mutta Aikavarkaista en nyt oikein tiedä. Sen näkemisestä on niin julemtusti aikaa, että en muista sitä HD-tason terävyydellä, mutta ei se silloin aikanaan suurta vaikutusta tehnyt.
Pelkoa ja inhoa. Ei hitto, minä en vain tajua miten se voi olla kenenkään mielestä hyvä elokuva ja tiedän sen verran monen pitävän siitä, että kuulun varmastikin vähemmistöön mielipiteeni kanssa. Mutta oikeasti, minun mielestäni se on vain kasa sekavaa höyryävää lehmänpaskaa joka on saanut tarpeettoman suosionsa vain koska se sisältää kaikki coolin elokuvan tunnusmerkit. Thompson, Depp, Gilliam ja se on muka niin kreisi että on kuin vetäisi happoa hypäten benjiä vuoristoradalla.
No ei se mitään.
Gilliamin ja Burtonin leffat tulee katsottua ehkä hieman vanhan maineensa ansiosta. Sitä jaksaa odottaa ja uskoa että sieltä tulee vielä jokin omiin suosikkeihin yltävä elokuva, kun pystyivät siihen aiemminkin. Sitten sieltä tuleekin Mulholland Drive tai Eyes Wide Shut.
Joo, minä en pidä niistäkään. Nythän se oikea tappelu vasta syntyykin.
Gilliamilla kieltämättä on tapana sisällyttää tarinoihinsa vähän liikaa tilpehööriä, eikä tuo Parnassus ollut poikkeus. Periaatteeltaan kiva tarina, mutta vähän liikaa kaikkea. Ja minusta se Ledgerin kuoleman jälkeinen idea käyttää muita näyttelijöitä hänen tuuraajinaan oli erittäinkin toimiva.
Tykkäsin, mutta en läheskään niin paljon kuin Liisasta ;-)
Oma Gilliam-suosikkini on muuten myös 12 apinaa. Mutta minä tykkäsin myös Pelkoa ja inhoa sekä Brazilistakin.
Se useamman näyttelijän käyttö samassa roolissa oli mielestäni ihan kiva idea, mutta en oikeasti usko että elokuva olisi oikeastaan muuttunut laisinkaan vaikka elokuva olisikin tehty siirtämällä Ledgerin näköisyys toiselle näyttelijälle, tai jos kuvaukset olisi tehty uudestaan vaikkapa Jude Lawn kanssa.
Ehkä olin vain omassa päässäni nähnyt asian jotenkin maagisempana kuin mitä se sitten olikaan. Sinänsä pidin fiksuna ratkaisuna tehdä ne näyttelijävaihdokset aina peilimaailmaan siirryttäessä, mutta toisaalta se mikä oli ollut tosimielenkiintoista, olisi ollut se jos kaikki neljä olisivat näytelleet mitä tahansa kohtauksia. Siis ettei sillä olisi ollut väliä ollaanko oikeassa taikka fantasiamaailmassa ja vieläpä niin, ettei kukaan hahmoista olisi noteerannut kasvomuutoksia, aivan kuin se olisi aivan normaali asia.
Ja taas Burtonia.
Sleepy Hollown aikoihin ajattelin, että olisi hienoa jos Burton ohjaisi Sandman-leffan ja roolin näyttelisivät sekä Christopher Walken, että Johnny Depp, juuri tuolla tavoin kuin kuvailin Imaginariumin Tony-roolia äskettäin.
Mielenkiintoinen idea Sandmaniksi. Milloinkahan Sandman-elokuva nähdään? Sitä olen jo jonkin aikaa odotellut lievällä kauhunsekaisella innostuksella ;-)
Sandman on niitä projekteja joita odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta samalla pelkää lopputulosta. Joten sitä melkein toivoo, ettei se koskaan ilmaannukaan.
Toisaalta minä pelkäsin suuresti Watchmen-filmatisointia ja vaikka se ei ihan toivomani elokuva ollutkaan, niin se oli aivan tarpeeksi lähellä sitä, että pelko osoittautui turhaksi.
Ainoa mitä toivon, on ettei Sandmania esitä Christian Bale, Ryan Reynolds, taikka aiemmin mainitsemani Johnny Depp. Ei siksi etteikö kenties kukin heistä voisi tehdä hienon roolisuorituksen, mutta he ovat aika ylikäytettyjä ja helppoja valintoja. Katsokaapa vaikka kuinka monessa "merkityksellisessä" popkulttuurituotteen filmatisoinnissa Bale ja Reynolds ovat jo tähän mennessä olleet.
Kenetköhän minä näkisin Sandmanina?
Hmm,,, Crispin Gloverin?
(Vilkaiskaa Gloveria Willardissa, niin ehkä näette saman kuin minä.)
Mutta hei, minä olisin toivonut että joku olisi mennyt aikakoneella noutamaan Liftari-ajan Rutger Hauerin esiintymään Reevesin sijaan Constantinessa ja toivoisin Kurt Russellin esittävän mahdollisessa Metal Gear-leffassa Snakea.
Varoitus, mielipiteitä:
Pelkoa ja Inhoa on ehkä "halpa" happokomedia, mutta mielestäni se sattuu olemaan niin törkeän hauska että tulee katsottua tasaisin väliajoin. Roolisuoritukset ja mun mielestä nimenomaan järkevästi aseteltu hulluus tehoaa, se ei missään nimessä ole liian sekava.
Aikavarkaathan on hölmö elokuva, sitä ei voi missään nimessä kiistää, mutta siinä on oma typerä sisäiseen lapseen vetoava fantasiamaailmansa ja alkuaikojen pythonmainen huumorinsa, jota myöhemmissä gilliameissa ei niinkään löydy.
Mulholland Dr. on hyvä, joskin Lynchin tasolla hieman keskiverto, mutta esim sen jälkeinen Inland Empire on aivan huippu! Mulhollandissa häiritsee pari väkisin lisättyä outoutta, kuten "avain ja laatikko", mutta pääosin se on hienosti rakennettu ja ovela. Silencio kohtaus on myös yksi Lynchin historian parhaista.
EWS ei ollut mieleeni ensimmäisellä kerralla, toisella kerrallakin Cruise Kidman "yhteistyö" ärsytti liikaa, mutta sen jälkeen siitä on tullut yhdenvertainen muun Kubrickin virheettömän tuotannon kanssa (joskin spartacus ei ole koskaan sytyttänyt kokonaisuutena).
Lähetä kommentti