Kaipa sen vuoksi voi lykätä päivällä parilla eeppistä Rambo 2-arvosteluani.
Kuten mainitsin, dokumentti kertoo tekijänoikeuksista. Tai näin ainakin katsojalle väitetään. Loppujen lopuksi tämä puolitoistatuntinen dokumentti käsittelee itse tekijänoikeuksia hämmästyttävän vähän ja senkin ajan suhteellisen yksipuolisesti.
Brett Gaylor päätti siis tehdä dokumentin jossa käsittelee tekijänoikeuksia pääosin musiikin kautta. Vieläpä sinänsä erikoisesti, että hän käsittelee sitä sämplääjien kautta, ei niinkään alkuperäisteoksen tekijöiden näkökulmasta.
Sen lisäksi RiP!: A Remix Manifesto on pitkä fanikirje yhdelle hänen suosikkiartisteistaan, Girl Talkille.
Aina välillä käydään osoittamassa kuinka isot firmat kuten Disney ja Warner tahtovat kiusata pieniä kilttejä ihmisiä. Kuinka taiteen luomisen tulisi olla kaikista kahleista vapaata. Ja loppupuolella ollaankin viettämässä aikaa Brasiliassa jossa siirrytään aika erikoisesti Hiv-lääkekopioista Nirvanaa sämpläävään musiikkiin. Sitten taas annetaan Girl Talkille tilaa.
RiP!: A Remix Manifesto sisältää erittäin mielenkiintoisia asioita, mutta se on välillä pahasti epätasainen. Sinänsä dokumentin pääpainon vaihtuminen lennosta on perusteltua, että kenellä tahansa on mahdollisuus muuttaa dokumentin sisältöä ja täten dokumentti itsessään on eräänlainen sämplätty teos. Siksipä onkin ehkä epäreilua kritisoida dokumenttia sen päämäärättömyydestä, jos se kerran osaltaan on sen tarkoituskin. Mutta joitakin asioita olisi kuitenkin kannattanut mielestäni rajoittaa, joitakin laajentaa ja jotkut tärkeät asiat vain loistivat puuttumisellaan.
Sämpläyksellään musiikkia tekevä Girl Talk saa sen verran paljon tilaa, että välillä dokumentin tarkoitus tuntuukin olevan kyseisen artistin promotoiminen. Girl Talkin merkitys dokumentissa selittyy sillä, että hän tekee musiikkiaan hyödyntämällä jo olemassa olevia kappaleita ja täten usein rikkoo tekijänoikeuksia koska ei pyydä lupia musiikkiotteiden käytölle. Tuon kaltaisen artistin hyödyntäminen dokumentin aiheen vuoksi on hyödyllistä ja hyvin perusteltua, mutta koska sen kautta otetaan esiin nimenomaan musiikki joka hyödyntää muuta musiikkia, niin olisi ollut hyödyksi aiheelle kertoa enemmän sellaisesta. Toki siellä mainitaan The Verven kappale Bittersweet Symphony joka sämplää Rolling Stonesia ja ohimennen näytetään Metallican Lars Ulrichia puhumassa Napsterista. Noissa mainituissa tapauksissa näytetään pitkälti vain kuinka The Verven taiteellista vapautta on rajoitettu ison pahan suden vuoksi ja kuinka Lars Ulrich on iso paha susi ja Napsterin käyttäjät olivat possuja sammaltalossa. Kun kerran aiheen kansi avattiin, niin miksi sitä ei voitu käsitellä hieman kauemmin ja syvemmin. Nyt asiasta tietämättömille jää Napster-selkkauksesta aika pinnallinen kuva ja asia ei kouraise syvemmältä The Vervenkään kohdalla. Vaikka en Ulrichista pahemmin piittaa, niin hän sai hieman aiheetta ureapään maineen Napsterin kohdalla.
Mukaan olisin kaivannut vaikkapa sellaisia mainintoja kuten että Dj Shadowin Endtroducing-levy valittiin julkaisuvuonnaan useammassakin yhteydessä vuoden levyksi ja se levy painottuu suuresti sämpläykselle. Tai kuinka Danger Mouse sämpläsi Jay Z:ta Beatlesiin ja pitkälti sen ansiosta nousi yhdeksi tämän hetken merkittävimmäksi musiikin ammattilaiseksi. Tai vielä parempi, missä oli The KLF jonka koko olemassaolo pohjautui toimintaan johon koko RiP!-dokumentti mahtuu. Tai missä oli maininnat hip hop kulttuurista ja etenkin elektrosta, jonka synty voidaan nähdä Kraftwerkissa.
Tahdon vain sanoa, että jos kerran oli erikseen mainittava joku The Verve, tai sämpläys, niin olisi pitänyt ottaa huomioon sen merkittävimpiä meriittejä. Etenkin kun Dj Shadowin kohdalla voimme huomata, ettei kaikki sämpläysmusiikki jää marginaaliin.
Kai muistatte vielä The Avalachesin kappaleen Frontier Psychiatrist?
Musiikkikulttuuria käytettiin dokumentissa mielestäni tarpeettoman valjusti. Ei otettu ollenkaan huomioon oikeastaan muuta kuin isot ja pienet, mutta minne jäivät keskisuuret yhtyeet? Tämä olisi sikäli ollut tärkeä asia huomioitavaksi, että nimenomaan keskisuuriin yhtyeisiin kaikki piratismi, yms. vaikuttaa pahiten. Toki jonkun Madonnan kokoisen artistin kohdalla levy-yhtiö älähtää samantien ja kellaribändille musiikin jakelu netissä on vain hyvää promootiota, mutta entäpä jokin Paradise Lostin kokoinen yhtye joka myy levyä, mutta ei niin paljon että Madonnan lakimiehet olisivat heti puolustamassa asiakkaansa etuja.
Muutenkin oli erikoista että dokumentti joka painottuu noinkin vahvasti musiikkiin, ei ota haastatteluun laisinkaan artisteja joita oli sämplätty ja kysytty mitä he ajattelevat kyseisestä asiasta. Minä ainakin olisin kaivannut kommenttia vaikkapa siltä Red Hot Chili Peppersiltä jota Girl Talk sanoi sämplänneensä samaan aikaan kun lähistöllä esiintyi Chili Peppers. Nyt sämplättyjä artisteja edusti dokumentissa vain levy-yhtiöt, eivät he itse ja kuinka paljon tällöin juuri itse artistit tiesivät edes koko asiasta. Hyvänä esimerkkinä oli U2 joka kiukustui Negativlandille sämpläyksestä, mutta vaikka kuulimme sämpläävän artistin puhetta, niin emme kuulleet yhdenkään U2:n jäsenen kommenttia. Joten miten paljon tässäkin tapauksessa U2 oli edes tietoinen asiasta, mutta levy-yhtiö oli.
Tai se Radiohead-asia jossa aika varauksettomasti mainostettiin kuinka maailman suurin yhtye meni ja mullisti musiikkimaailman julkaisemalla netissä levynsä ja antamalla fanien itse päättää paljonko levystä maksavat. (Itse ostin levyn kaupasta.) Ensinnäkin kaikkihan varmasti tietävät ettei Radiohead ollut ensimmäinen kyseistä keinoa käyttävä, joskin he olivat varmaankin ensimmäinen tuon suuruusluokan bändi joka tuota nimenomaista keinoa hyödynsi. Toiseksi, missä olivat maininnat siitä paljonko fanit olivat keskimäärin levystä maksaneet? Radioheadhan ei ole tunnetusti levymyynnin määrää ja keskimääräistä hintaa kommentoinut, joten lienee turvallista olettaa etteivät he nettikaupallaan oikeasti mitään maailmoja mullistaneet. Tietenkään heidän varallisuudellaan kyseessä tuskin oli varsinainen menetyskään, mutta todennäköistä on, että In Rainbows toi rahaa muilla keinoin kuin sillä josta se on kuuluisaksi tullut.
Hyvä on, olen pahimmanlaatuinen musiikkinarkkari, joten luonnollisesti huomioni kerääntyi pääosin juuri siihen osuuteen dokumentissa. Mutta, musiikki on myös dokumentin eniten käytetty aihe. Kyllähän siellä mainittiin elokuvat ja muut kulttuurimuodot, mutta toistuvasti palattiin musiikkiin. Lienee kuitenkin hyvä ottaa esimerkki elokuvien eräänlaisesta sämpläyksestä ja täten seikasta jota voidaan pitää tekijänoikeuden alaisena.
Quentin Tarantinon elokuvat ovat aina olleet kovasti velkaa vanhemmille elokuville, mutta etenkin hänen Kill Billinsa ja Robert Rodriguezin kanssa yhteensaattama Grindhouse-projekti olivat ajoittain suoranaisia kopioita menneistä tuotoksista. Missä siis niiden kohdalla kulkee kopioinnin ja kunnianosoituksen raja.
Toisaalla meillä ovat nämä ns. parodiaelokuvat joiden laatu on parhaimmillaan Tropic Thunder ja pahimmillaan Mitäs Me Spartalaiset.
Entäpä sitten The Matrix joka kaappasi kaiken Philip K. Dickista itämaiseen mytologiaan ja jopa The Warriors-elokuvaan ja esitteli sen omanaan ja hyvin menestyneenä sellaisena.
Välillä apinointi voi olla enemmän omaa kuin oma on.
Brett Gaylorin dokumentin ainoa varsinainen negatiivinen seikka on se, että siinä koetettiin ottaa aivan liian iso pala kakkua suuhun. Puoleentoista tuntiin mahtui suuri määrä hyvin mielenkiintoisia seikkoja, mutta suurempi kokonaisuus jäi vajaaksi.
Hieman vähemmän sitä varauksetonta Girl Talk-faniutta, hieman enemmän keskittymistä esitettyihin aihepiireihin ja puolueettomuutta. Ihan oikeasti, eivät Disney ja muut vastaavat yritykset ole luotuja polkemaan meitä maahan. Kyllä niistä pikkufirmoistakin löytyy samanlaisia puupäitä kuin isoistakin yrityksistä, vaikka isompien kohdalla niitä onkin kivempi ottaa esiin.
Yksi keskittymisongelman esimerkeistä dokumentissa oli se, että eräässä kohtauksessa esitettiin kysymys joukolle muksuja että kuinka moni pitää netistä lataamistä vääränä ja vain yksi nosti kätensä pystyyn. Jos se kerran katsottiin niin tärkeäksi seikaksi, että se piti jättää dokumenttiin mukaan, niin olisi ollut suotavaa että olisi puhuttu enemmänkin siitä miksi vain yksi piti sitä vääränä.
Myöskin puhetta internetistä olisi saanut olla enemmän. Sillä netti muutti hyvin paljon asioita, kun yht'äkkiä kaikki onkin saatavilla ja heti.
Ja mihin hittoon se pappi katosi?
RiP!: A Remix Manifesto oli kuitenkin erittäin kiehtova dokumentti ja suosittelen sitä lämpimästi. Siinä tulee esille hyvin paljon tärkeää asiaa ja sen toteutus on erittäin asiallisella huumorilla ryyditettyä.
Gaylorin tyyli on suht' samankaltainen Morgan Spurlockin kanssa, joten jos Spurlock kelpaa niin kyllä sitten Gaylorkin.
Vaikka toivoin niin kovin paljon lisää asioita mukaan dokumenttiin, niin myönnän että nautin suuresti dokumentin sisällöstä ja kyllä vain, myös sen toteutustavasta.
En ota nyt kantaa piratismiin tai vastaaviin seikkoihin, mutta voisin vielä mainita mielenkiintoisen jutun liittyen aihepiiriin jota dokumentissakin käsiteltiin.
Tuolloin kun oli käynnissä se Napster-selkkaus, niin saimme koulussa atk-tunneilla ihan luvalla kuunnella koneiltamme juuri Napsterin kautta musiikkia. Kun kyseessä oli Kauppaoppilaitos, niin eiköhän se kerro jo jotain kuinka pihalla porukka on käsityksistä mikä on edes eettisesti oikein.
Ylipäätään taiteen (oli se sitten mitä tahansa) suhteen ajatukseni on, että kaikkea voi kutsua taiteeksi, mutta kaikki ei ole taidetta.
Ja koska tämän dokumentin katsoin Ylen nettivuilta, niin minulla ei ole siihen antaa kansikuvaa. Saatte tyytyä kuvaan jossa näkyy minimaalinen osa levyvalikoimastani.
Tähdet: ****
RiP!: A Remix Manifesto
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti