The Crow (1994)

”Is that gasoline i smell?”

Minullakin on ollut mustahuulikauteni.
Kun kasvatuksessa kätensä ojensivat The Cure ja Sisters Of Mercy, niin James O'Barrin The Crow tuntui kovin omalta ja koko minuuden kulminaatiopisteeltä. Vaikka The Crow-sarjakuva on osittain jopa naurettavuuksiin saakka masentava, niin siitäkin huolimatta finninaamaisesta maiharikenkäisestä kakarasta se oli kuin haudasta noussut laupeuden enkeli ottamassa kädestä kiinni ja viemässä paratiisisaarelle. Silloin muinoin The Crow ei tuntunut yhtään huvittavan kliseiseltä, mutta nyt jälkikäteen katsoen kaikki se poseeraus, Joy Divisionointi, itsensäviiltely, kaman veto, onlinerit, kyynelvirrat ja muut tuntuvat jokseekin nolostuttavilta. Kyllä, siitäkin huolimatta että O'Barrilla oli Crowssaan oman menetyksensä tunteiden käsittely. En siis mitenkään vähättele O'Barrin tunteita, tai omistautuneisuutta sarjakuvaansa kohtaan, vaan oman itseni lähes fanaattista suhtautumista The Crowhon ja sen pitämiseen MAAILMAN PARHAANA SARJAKUVANA!


Joten luonnollisesti, kun kyseisestä sarjakuvasta ulostautui tämä filmatisointi, olin tilassa jota Peter Fonda kutsuisi tripiksi. Edelleen saan kylmiä väreitä ja masussa mourii kun Brandon Lee lyö peilin rikki, taustalla alkaa soimaan Curen Burn ja Lee aloittaa maskeerauksensa.
Sitä sitten hankki ensin elokuvasta promokappaleen ennen virallista julkaisua, sitten osti sen virallisena painoksena, ulkomailta DVD:nä ennen Suomen julkaisua ja lopulta vielä heti muualta maailmasta tämän kahden levyn painoksen kun vain Luoja soi sen julkaisun jossain päiväntasaajan tuolla puolen.
Ja jukra minkä vaikutuksen The Crow-elokuva tekikään kun sen ensimmäistä kertaa näin. Edes muutokset sarjakuvasta elokuvaan eivät haitanneet minua yhtään, kun lopputuloksena oli MAAILMAN PARAS ELOKUVA!
Hahaha! Okei, ei se nyt aivan maailman paras elokuva ole, mutta edelleen The Crow on kyllä pirun hieno elokuva.
Niin ja se maailman paras elokuvahan on tietenkin Avaruusseikkailu: 2001.

The Crow kertoo siis kuolleista nousevasta Eric Dravenista (Brandon Lee,) joka ei kuitenkaan ole mikään Romero-tyylinen ihmislihaa kaipaava mätäpaise.
Elokuvan varsinaista tapahtuma-aikaa vuotta aiemmin Eric tyttöystävineen tulivat tapetuiksi ja nyt Eric palaa kuolleista lintuystävänsä avustuksella kostamaan kokemaansa vääryyttä.
Eric ja tyttöystävänsä joutuivat jälkimmäisen kansalaisaktivismin vuoksi vuoksi Top Dollarin (supercool Michael Wincott) kiukun kohteeksi ja hänen lakeijansa kävivät osoittamassa hengittämisen olevan yliarvostettua.
Nyt Eric kulkee napsimassa hengiltä Top Dollarin apulaisia ja lopulta hän aikoo saada aikaiseksi henkilökohtaista asiakaspalvelua Top Dollarilta.
Matkallaan Eric heittää legendaa ex-Ghostbusterin Albrechtin (Ernie Hudson) kanssa, antaa isällisiä neuvoja Sarahille (Rochelle Davis) ja tietenkin puukottaa Tin Tinin (Laurence Mason,) sekä pistää hengiltä muita hassunimisiä rikollisia (Skank, T-Bird, Funboy.)
Lopulta Eric siis näyttää pugilistisia taitojaan ja muksii Top Dollaria.
Top Dollar päättää kuolla ja Eric pääsee autuuteen.
Paha karma on korjattu.

The Crow on ihan julmetun onnistunut elokuva. Sen kuolemattomasta rakkaudesta kertova kostozombietarina on saatu toteutettua niin hyvin, että The Crow menee selkeästi ei pelkästään sarjakuvaelokuvien parhaimmistoon, mutta myös ylipäätään toimintaelokuvien parhaimmistoon.
The Crow sisältää hyvin kirjoitettua mieleenpainuvaa dialogia, sen kuvaus on todella sulavaa ja sen visuaalinen ilme on juuri sellaista jollaista tälläisessä elokuvassa haluaakin nähdä.

Näyttelijät tekevät kauttaaltaan vallan mainiota työtä. Näkyvimpinä tietenkin visuaalisestikin vaikuttavimmat henkilöt, eli Brandon Lee ja Michael Wincott.
Lee tekee erinomaista työtä surumielisenä, tunteidensa viemänä, mutta niitä piilottelevana kostajana. Ericin maski ei ole vain vaate, vaan kuten klovneilla, hymyn taakse on helppo piilottaa totuus. Elokuvamaailma koki suuren menetyksen Leen kuoleman johdosta, sillä The Crow osoitti että Leesta olisi voinut sukeutua vakavasti otettava draamanäyttelijä.
Wincottin Top Dollar on jo hahmona loistava. Valkoinen paita, musta liivi, pitkät suorat mustat hiukset ja Wincottin rahiseva ääni tekevät hänestä samalla charmantin, että pelottavan ureapään. Asiaa auttaa tietenkin myös se, että Wincott on hyvä näyttelijä, jonka eläytyminen osuu kohdilleen.

Hyvä on, Skank (Angel David) on kyllä aika pirun ärsyttävä ja hänen tilallaan kenties haluaisin nähdä jonkun muun.

Jotain kuitenkin sivuosien laadukkuudesta kertoo jo se, että Top Dollarin lähintä apulaista Grangea näyttelevä Tony Todd on hyvä roolissaan. Myönnettäköön, että pidin Toddista Candymanissa, mutta en millään muotoa uskaltautuisi kutsumaan häntä kovinkaan hyväksi näyttelijäksi. Crowssa Todd kuitenkin roolinsa rajoittuneisuudesta huolimatta, esittää häntä kuin parhaimmassakin American Gangsterissa. Yleensä Todd ei osoita näyttelemisessään samanlaista uskottavuutta.
Onkin hienoa, että Crown näyttelijät tekevät pääosin kukin työtään siten, että he nostavat elokuvaa muuksikin kuin vain joksikin pelkäksi toimintaelokuvaksi... Paitsi Skank. Pirun Skank.

The Crow on hienon näköinen, hyvän kuuloinen ja kaikinpuolin hyvin toteutettu ns. älykäs toimintaelokuva. Ja oli sitten sarjakuvien ystävä tai ei, niin jokaisen laadukkaasti tehdyn toimintaelokuvan ystävän tulisi katsoa tämä elokuva. The Crow on elokuva joka ei mitenkään vaadi alkuperäissarjakuvan tuntemusta, vaan ilman sitäkin tulee toimeen. Periaattessahan tämä kuitenkin on vain tarina jossa menetyksen kokenut henkilö lähtee kostoretkelle ja sitähän tapaamme kaikkialla aina Salatuista Elämistä Emmerdaleen asti ja joka ainoassa Seagal-rainassa.
Joten elokuvan voi katsoa ilman ajatusta sarjakuva-lähteestään.

Vaikka minua eivät haittaakaan muutokset sarjakuvasta elokuvaan ja etenkin Ericin hahmossa niitä muutoksia on tehty runsaasti. Poissa ovat esimerkiksi sarjakuvassa näyttävästi esillä olleet itsemutilaatiot. Yhden kohtauksen olisin kuitenkin mieluusti nähnyt elokuvassakin ja kyseessä on tämä:
”Se oli yltäpäältä mustissa ja sen iho oli tuhkanvalkoinen ja sen tukka törrötti niinku heinäseipäässä. Ja omituista kyllä kaikki talon kissat seuras sitä niinku se olis ollu joku kummitus tai jotain. Sitten se käänty ja hymyili ja sano sileen tosi kohteliaasti että 'iltaa rouva.'”

Soundtrackilla soivat muunmuassa The Cure, Machines Of Loving Grace, Jesus And Mary Chain, My Life With The Thrill Kill Kult ja moni muu erinomainen yhtye. Joten myös musiikin suhteen The Crow onnistuu mainiosti. En väitä ettäkö elokuvan musiikista tulisi pitää (siitä tulee pitää,) mutta katsojan on myönnettävä että kappalevalinnat tukevat elokuvan tunnelmaa loistavasti. Eikä tietenkään saa unohtaa Graeme Revellin erinomaista äärisurullista scorea.

The Crow ei kenties nykyisen, muka-aikuisen minäni mielestä ole enää maailman paras elokuva, niin se kuitenkin on sen verran hyvä että alle viiden tähden en voi mennä ilman että tuntisin syyllisyyttä.

Ja muistakaa:
”You're all going to die.”

Tähdet: *****
The Crow

...NOIR