Idea on se että päähenkilömme sisko on pistetty mielisairaalaan ja päähenkilömme aikoo vapauttaa hänet sieltä teeskentelemällä hullua, päästäkseen samaiseen mielisairaalaan. Mutta kun alussa annetaan ymmärtää että kyseinen sisko on oikeasti mielisairas, eikä vain joku puhtaasti syyttä pöpilään pistetty neito. Miksi siis hänet pitäisi vapauttaa pöpilästä, jos hän on siellä saamassa hoitoa? Selitykseksi ei oikein riitä se ettei päähenkilömme saa puhelimitse yhteyttä häneen, tai keskellä yötä kukaan ei avaa ovia kun hän hakkaa niitä innoissaan. Hyvä on, hän on huolissaan siskostaan ja tahtoo siksi tavata siskonsa. Miksi siis viillellä itseään, puhua sekavia ja teeskennellä hullua päästäkseen potilaana sairaalaan? Ei tullut sitten mieleen soittaa poliiseille? Sosiaaliviranomaisille? Seitsemän Päivää-lehteen? Tai vain mennä päiväsaikaan hakkaamaan niitä ovia.
No, kyseessä on kauhuelokuva jossa pääjuoninen sekoilu tapahtuu sairaalan sisäpuolella, joten ihan sama mitä muussa osassa tarinaa tapahtuu.
Nyt siis hieman tarkemmin tarinasta:
Jackin (puunaama Jesse Metcalfe) sisko, Lily (Kiele Sanchez) on pistetty pöpilään itsemurhayrityksen jälkeen. Jack koettaa saada siskoonsa puhelinyhteyttä, mutta tämän epäonnistuttua hän viiltelee itseään ja lähtee kaduille huutamaan jotain olevansa antimateriaa ja sen sellaista sekopäiden käsikirjan opetuksia. Jack viedään samaan pöpilään siskonsa luokse. Ei se Lily missään vaarassa ollut, mutta Jack tarmokkaasti haluaa pelastaa hänet ja itsensä.
Pöpilä on täynnä elokuvakliseiden sekopäitä. Joukosta puuttuu vain Napoleon ja Spartacus.
Myöskin hoitohenkilöstöstä löytyvät ne perinteiset väkivallan kannattajat ja ilkeät sisar hennot valkoiset, kuten myös se ainoa kiltti sairaanhoitaja joka auttaa Jackia.
Lienee kuitenkin hyvästä, että Jack veisi ainakin itsensä ja siskonsa pois sairaalasta. Sairaalan yläkerrassa, paikassa jota kaikki kammoavat, hirmuisia kokeitaan tekee tohtori Gianetti (Peter Stormare.) Kokeisiin kuuluu tietenkin sähköshokit ja oudot nesteet. Kokeisiin joutuneet pöpit muuntuvat peruspöpeistä verenhimoisiksi valkosilmäsuperpöpeiksi. Ja kun pöpejä kuvataan, niin kalansilmäobjektiivi on ohjaajan paras ystävä ja pöpit mollottavat suurilla silmillään nauraen. Tiedän että käytän usein sanaa pöpi, mutta sellaiseksi tämä elokuva koettaa katsojansa tehdä. Pöpi.
Tohtori Gianettin kehittelemä lääke, Orfeum onkin Buranan sijaan jotain nanoteknologiahuuhaata joka tekee pöpeistä sekopäisempiä,,, no koska se vain tekee.
Tottakai superpöpit pääsevät vapaaksi ja alkavat syödä muita potilaita. Tässä vaiheessa elokuva muuttuu sellaiseksi perinteiseksi zombie- tai 28 Päivää Myöhemmin-kopioksi jossa sankarimme juoksevat pakoon verenhimoisia sekopäitä jotka napostelevat toisiaan ja tartuttavat sitä Orfeum-aineen muodostamaa superpöpiyttä muihin. Tietenkin tässä vaiheessa myös kuva rupeaa heilumaan holtittomasti, jotta varmasti tajuaisimme kaaoksen voimistuvan.
Jack ja Lily pääsevät pakoon, vain huomatakseen kuinka ovat joutumassa takaisin alkupisteeseen. Kun yllättäen superpöpit rientävät kohti kaupunkia ja KOHTA ME KAIKKI KUOLLAAN!
Tämä se ei ollut kovinkaan hyvä elokuva.
Pökkelömäisiä näyttelijöitä, joista etenkin Peter Stormare aiheuttaa suurimman pettymyksen. Hänen sekopäätohtorinsa on sellainen rooli jossa pääsisi irrottelemaan mielin määrin. Kun kyseessä on pöpiläjuttu, niin kyllähän Stormaren tohtorikin on aika pöpi, mutta hänen olisi luullut vetävän roolinsa ilolla niin överiksi että se menisi jo campin puolelle. Mutta Stormare jotenkin jarruttelee rooliaan, mikä tekee hänestä liian hissukan ollakseen mielipuolilääkäri. Stormare kun on vieläpä erinomainen näyttelijä, niin on ikävää nähdä hänet yhtä puumaisena kuin jotain Metcalfea.
Elokuva on myös uskomattoman tylsä ollakseen aiheeltaan sopivan sekaisin. Kaikki kuviteltavissa olevat kliseet on sekoitettu yhteen, nautittu ja oksennettu ilmiselvyyksien leivälle.
Tämä elokuva saa katsojansa tuntemaan aivan liian helposti itsensä viisaaksi. Esimerkiksi elokuvan alkupuolella on kohtaus jossa kattolampun valo heikkenee ja voimistuu. Jack sanoo että jokin rasittaa sähköverkkoa. Johon toinen vastaa ”hetkinen nyt. Kuinka sinä tiedät näin paljon tämän paikan sähköistä?” Mitä? Sehän kuin sanoisi että kun kissa naukuu, niin sillä on nälkä ja toinen sanoisi ”hetkinen nyt. Kuinka sinä tiedät näin paljon kissaeläimistä?” Ja koko elokuva on täynnä yhtä säkenöivää dialogia.
Osa elokuvan pöpilästä on aika onnistunutta miljöötä. Pahimpien potilaiden alueena toimiva pelkistytty puhtaan valkoinen käytävä, lasiseinäisine huoneineen on paikka jossa hulluna oleminen ei ole vain harrastus, se on isänmaallinen velvollisuus.
Ja etenkin elokuvan alkupuolella musiikissa on hyödynnetty hyvin sellaista hiljaista kiertävää vinkunaa, joka istuu erinomaisesti pöpeyden ilmapiiriin. Siinä vaiheessa kun elokuva muuttui 28 Päivää Myöhemmäksi, muuttui se oivaltava äänimaailma perinteiseksi, joskin ihan kivaksi jyystämiseksi.
Insanitarium on ihan julmetun tylsä ja suosittelen sitä vain piintyneimmille gorefriikeille, sillä verta ja visvaa tässä elokuvassa on aika paljon. Olisivat vain laittaneet muihinkin osa-alueisiin yhtä paljon panostusta kuin veren määrään, niin hyvä olisi saattanut tulla. Nyt elokuva kuuluisi insanitariumin sijaan saniteettitiloihin, sillä pönttöön tälläinen sonta kuuluu... Sinne toiveiden ja unelmien joukkoon. Arrivederci.
Elokuvan englanninkielinen tagline on muuten ”this is going to hurt.”
Olisi pitänyt uskoa.
Tähdet: *
Insanitarium
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti