Vaikeasti tapettava (Hard to Kill, 1990)

Seagalin elokuvaura koostui johonkin Kaappaus raiteilla-elokuvaan saakka enemmän onnistuneista toimintaelokuvista, kuin mitä hänen tuotoksensa ovat sittemmin olleet. Toki siellä on sen jälkeenkin ollut satunnainen valopilkku joukossa, mutta aika vaikea etenkään 2000-luvun elokuvilla on todistella Seagalin olleen uskottava toimintatähti ja tehneen oikeasti hyviä lajityyppinsä elokuvia. Seagalin asenteella lienee ollut suuri osa siihen, että jos hän enää saa alleen ns. ison elokuvan, niin se tapahtuu melkeinpä kuriositeettiroolituksena, melkeinpä kuin laajennettuna cameona kuten Machetessa. Tällöinkin se vaatii ohjaajaksi juuri jonkun Robert Rodriguezin kaltaisen tekijän, joka on nuorempana fanittanut juuri Seagalimaisia staroja. Se miksi mainitsin juuri Kaappauksen raiteilla, enkä esimerkiksi myöhemmin ilmestynyttä Exit Woundsia, joka selkeästi kuuluu Seagalin parempiin elokuviin, johtuu siitä että edellisen elokuvan jälkeen Seagaliin iski se yhteiskuntatietoisuus, viherpipertävyys jonka seurauksena tuli joukko elokuvia joissa hän koetti yhdistää hyviä aikeita normaaliin väkivaltakuvaukseensa, johtaen valitettavan saarnaaviin tekeleisiin. Uskoakseni harva kuitenkaan haluaa kuulla syyllistämistä jostain hylkeiden salametsästyksestä katsellessaan siitä kertovan ihmisen katkovan luita hylkeellä ilokseen, varsinkaan kun kyseessä ei ole satiiri. Niinpä muistan kuinka esimerkiksi jokin Tappava salaisuus sai tuosta johtuen kitinää osakseen ja kommentteja sen, kuten myös muiden tämän kauden elokuvien olevan Seagalin surkeinta kamaa koskaan ja niinpä jo tuolloin kaipailtiin Nicon ja kumppaneiden perään, niiden edustaessa sitä hyvää Seagalia. Vähänpä me tuolloin tiesimme mitä edessä odotti, sillä nyt Patrioottikin vaikuttaa mestariteokselta kun vastassa ovat elokuvalliset hirvitykset kuten Out For a Kill tai Flight of Fury, joita katsoo vain vanhasta tottumuksesta ja pettyy kerta toisensa jälkeen. Ensimmäisten elokuvien nostattama tähteys tietenkin antoi Seagalille vapaat kädet toteuttaa kömpelöt ekoystävälliset elokuvansa, mutta se johti myös selvään omien kykyjen ja järjen sumentumiseen, sillä Seagal tunnetusti alkoi vaatimaan enemmän ja enemmän vaikutusvaltaa elokuvistaan, jonka vuoksi hän sitten mielummin tekee niitä eurohalpiksia, sillä niissä hän on varmasti isoin nimi joita muiden tulee kuunnella. Van Dammellahan on ollut hieman sama ongelma, josta hän näyttäisi ainakin yrittävän nykyisin irrottautua. Van Dammehan esimerkiksi aikoinaan kieltäytyi Rush Hour kolmosen pahiksen roolista, koska ei halunnut olla pienemmässä osassa kuin Jackie Chan ja etenkään Chris Tucker. Siispä ollako iso kala pienessä lammessa, vaiko pieni kala isossa? Sinänsä siis on ymmärrettävä,että Seagal mielummin valitsee vaihtoehdoista edellisen, koska näin aina varmistaa määräävän asemansa ja koska hän ei koskaan ole oikein pyrkinyt todistamaan mahdollisia piileviä draamanäyttelijän lahjojaan (mitä esim. Van Damme on tehnyt), ei hänellä näin ollen ole myöskään tuntunut olevan väliä vaikka elokuvansa eivät arvosteluissa kehuja keräisikään. Seagalin leffojen ystävänä kuitenkin toivoisin, että hän nielisi harhautunutta ylpeyttään ja ottaisi enemmän sellaisia rooleja kuten teki Machetessa ja niiden avulla sitten palaisi tekemään elokuvia kuten nyt vuorossa oleva Vaikeasti tapettava. Sillä kaikesta hänen urallaan olevasta roskasta huolimatta jaksan pienellä liekillä uskoa hänessä edelleen olevan potentiaalia laadukkaisiin, merkittäviinkin toimitaelokuviin, eikä vain vanhalla maineessa rahastamiseen.

Mason Storm (Steven Seagal) on kyttä joka jahtaa järjestäytynyttä rikollisuutta ja saa yön pimeydessä nauhalle palkkamurhan suunnittelun, jonka avustuksella kieroileva alemman tason poliitikko Vernon Trent (William Sadler) pyrkii poistamaan tieltään pahimman kilpailijansa. Tämä tietenkin johtaa Masonin perheen murhaan ja hänen itsensä koomatilaan.
Seitsemän vuotta myöhemmin Mason herää huomatakseen, että Trent on saavuttanut senaattorin aseman ja nyt on syytä paljastaa poliitikon todellinen luonne, puhdistaa huumerikolliseksi lavastettu maine ja ennen kaikkea kostaa perheen puolesta. Alkajaisiksi on kuitenkin kuntoutettava itsensä ja ajettava parta pois. Vähintäänkin henkisenä tukenaan ja romantiikan kohteena ovat sairaanhoitaja Andy (Kelly LeBrock), sekä ilman muunlaisen romantiikaan kuin veljesrakkauden osalta vanha sisäisen tutkinnan kaveri O'Malley (Frederick Coffin), joka auttoi uskottelemaan muille Masonin kuolleen seitsemän vuotta aiemmin suojellakseen häntä. Samainen mies kasvatti myös kuolleeksi luullun Masonin pojan suojassa Trentin kaltaisilta ilkimyksiltä ja ilkimyksiä maailma on täynnä, joten Masonin nyrkeille riittää tekemistä.

Hyvin koreografioitua toimintaa, pseudointellektuellia mystisismia, sähkökitarointia ja aasialaissävytteistä synapopitusta, treenimontaasi, seksikäs kissa, tosi pahoja ilkimyksiä ja poninhäntä. Ei mitään ihmeellisyyksiä, mutta se mitä on, on toteutettu erinomaisesti ja se on juuri se mitä tälläiseltä elokuvalta kaipaakin. Suoraviivaista, tylyä ja varmaotteista.

Nyt pitää hieman kiukutella bluraysta. Teknisesti Vaikeasti tapettavan sinilevy on ihan hyvä. Ei mikään kaikkein terävin, mutta hyvä. Eli sen suhteen minulla ei ole valittamista, mutta piru vie, ekstroina pelkkä kämäinen traileri. Ei siis edes muiden leffojen trailereita, eikä tosiaankaan mitään making of-matskua. Ei lähelläkään sitä minkälaiseksi aarreaitaksi blurayta lupaillaan.
Tämä oikeasti ottaa minua päähän, sillä sama tapahtui dvd:n kanssa. Ensin sitä hehkutetaan kuinka parempi kuva ja ääni niissä on kuin kaseteissa, ja kuinka mukana on kaikenlaista lisämateriaalia, mutta sitten sai huomata kuinka valtaosa levyistä ei kuvalliselta laadultaan ollut yhtään sen parempi ja sitä kommentoi sitten samalla tavalla kuin mitä mainitsin tästä bluraysta: "ei mikään kaikkein terävin, mutta hyvä". Joten vaikka se itse elokuva onkin pääasia, niin pelkkä hyvä kuvanlaatu ei ole riittävä jos kerran levyn tilaa ei ole käytetty lisämateriaaleihin. Olisivat sitten käyttäneet koko levyn kapasiteetin siihen kuvaan ja ääneen, jos ei kerran voida laittaa mitään ekstraa. Sitten tulivat blurayt, joiden kohdalla käytettiin samanlaista markkinointia. Dvd on passé, sillä blurayssa on vielä parempi kuva ja ääni, ja tilaa entistä laajemmalle ekstramateriaalivalikoimalle. Sitten kuitenkin tulee toistuvasti vastaan levyjä joissa kuva ja ääni eivät todellakaan vastaa luvattua, eikä lisäekstroina ole aina edes sitä elokuvan traileria. No, ehkä pitäisi olla kiitollinen edes siitä ettei bluray-levyissä koeteta selittää ekstramateriaalina olevan kappalevalikkoa, jota dvd:n kohdalla alussa tehtiin. Se on yhtä paljon oikea lisä kuin sivunumerointi kirjassa. Mutta se mitä koetan sanoa, että jos kerran mahdollisuuksia on, niin miksei sitä edes koeteta hyödyntää? Tiedän etteivät kaikki välitä niistä lisämateriaaleista, mutta jos sellaista on, niin ainakin pitäisi antaa mahdollisuus niiden kokemiseen. Ymmärrän myös, että jos kyseessä ei ole jokin klassikko, taikka varma myyntitykki, niin sen blurayjulkaisuun ei haluta panostaa rahallisesti kuin itse elokuvan painatuksen verran, jolloin esimerkiksi jokin Seagalin B-tuotos ei saisikaan kommenttiraitoja, tms. Mutta hei, eikö muka Vaikeasti tapettava olisi panostamisen arvoinen, vaikka jokin Flight of Fury ei olekaan. Aina löytyisi jotain ekstraa tarjottavaksi, vaikka sitten Seagal-leffojen trailerikimara, taikka edes tekstilliset filmografiat. Tälläisenään Vaikeasti tapettava ei toimi laisinkaan perusteluna siirtyä formaatissa kasetista eteenpäin, vaikka leffa itse erinomainen onkin.

Tähdet: ****
Vaikeasti tapettava