lauantai 14. syyskuuta 2013

Lahjomattomat (The Untouchables, 1987)

Kieltolaki ja 30-luvun Chicago jossa rikollispomo Al Capone (Robert De Niro) epävirallisesti omistaa koko kaupungin, jolloin sitä joko tottelee häntä taikka itkee ja tottelee, taikka kuolee ja tottelee. Paikalle saapuu ulkopuolinen idealistinen valtiovarainministeriön agentti Eliot Ness (Kevin Costner) joka haluaa pysäyttää Caponen hirmuhallinnon, mutta korruptoituneet virkamiehet tekevät kaikkensa hankaloittaakseen miehen pyrkimyksiä. Onneksi Ness tapaa tervettä järkeä edustavan veteraanikyttä Malonen (Sean Connery) joka rupeaa opastamaan uutta pomoaan Chicagon kovaotteisille tavoille ja tähän ryhmään pyydetään avuksi silmälaseja käyttävä kirjanpitäjäkyttä Wallace (Charles Martin Smith) ja tietenkin se kuumakalloisuutta edustava italojuuriaan pakeneva Stone (Andy Garcia). Yhdessä he rupeavat käymään niin pahasti Caponen hermoille, että se rupeaa ihan suututtamaan.

Katselin, että onpa aika hieno kansikuva tuossa Lahjomattomissa, mutta jokin siinä tuntuu olevan oudosti. Kyse ei ole siitä, että kuva muistuttaa hieman Paul Newmanin Twilight-elokuvan kantta, joka sekin tuli mieleen vain tuosta pistoolista. Ei se on jotain muuta.
Onneksi minulla on Lahjomattomien soundtrack, jossa on sama kuva Kevin Costnerista kannessa, joten siitä pääsin osoittamaan itselleni mikä se kannen outous oikein onkaan.
Ovat penteleet menneet sensuroimaan sitä samalla tavalla kuin mitä Spielberg teki E.T.:n kohdalla ja näin on Costnerin kädessä oleva pistooli muuttunut virkamerkiksi. Miksi ihmeessä?
Jos kyse on siitä, että jonkun kireäpipoisen mielestä ase oli poistettava siksi, että sillä osoitetaan katsojaa ja se on traumaattista, tms., niin miksi pirussa sama kuva ei alkuperäisessä muodossaan vaivannut silloin 80-luvulla. Huomaanpa vielä, että googletus osoittaa muidenkin uudempien kansikuvavaihtoehtojen suurelta osin käyttävän tuota virkamerkkiversiota ja se on typerää pitää sitä jotenkin kiellettävän pahana, koska tuleeko se muka yhdellekään elokuvan katsovalle yllätyksenä, että gangsterielokuvassa sitten esiintyy väkivaltaa, vaikka kannessa sitä koetetaankin piilotella.
Ajatelkaa jos Costner pitäisi kannen kuvassa naisen rintaa kädessään, minkä nipplegatehaloon se aiheuttaisikaan.

Elokuvan ekstroissa puhutaan paljon siitä kuin studiopomot halusivat pitää vain mukavaksi viihde-elokuvaksi tarkoitetun Lahjomattomien tuotantokulut pieninä toistelemalla, ettei siihen ja siihen ja siihen roolin tarvita mitään isoja nimiä, jotka siis ymmärrettävästi maksaisivat tuntemattomia enemmän. Lahjomattomat vieläpä oli studion silmissä halpa helppo juttu jo siksikin, että he omistivat oikeudet 50-luvun samannimiseen tv-sarjaan jonka elokuvaversiointi tämä on. Ohjaaja Brian De Palmakin oli omien sanojensa mukaan eniten huolissaan siitä, että saisi aikaiseksi rahallisesti menestyvän elokuvan parin flopin jälkeen, jotta voisi sellaisen avustuksella sitten myöhemmin oikeuttaa henkilökohtaisemmat projektit. Joten äkkiseltään elokuva kuulostaa siltä kuin se teossa oltaisiin vain pelattu mahdollisimman varman päälle, tekemällä kaikille helppoa elokuvaa ja kun enempää miettimättä katselee elokuvan kyttäryhmän jäseniä, niin kyllähän se vain korostaa turvallisuuden tunnetta: on kirjanörtti, äkkipikainen nuori, iäkäs opettaja ja viaton sinisilmä. Aivan kuin jokin Frendit, jossa kaikilla pitää olla muka erilainen rooli esitettävänä ja niiden pitää erottautua toisistaan salamannopean helposti.
Onneksi De Palma kuitenkin otti tehtävänsä tosissaan, eikä vain jonkinlaisena pelkkänä liukuhihnamaisena tuotoksena josta saisi helposti rahaa. Lahjomattomat näyttää pirun hienolta ollen välillä Kummisetämäisen koristeellinen (Caponen puoli) ja välillä kostean kylmä (Nessin puoli), se on roolitettu juuri sopivasti jolloin ne kliseisinä mahdollisesti pitämät hahmotkin onnistuneesti tukevat toisiaan ja tarinaa, eikä tällöin sitä välitä vaikka välillä turvaudutaankin tilanteisiin joista voisi helposti todeta "oliko pakko". Näitä tietenkin ovat kohtaukset kuten se jossa nössöksi esitetty Wallace juoksee kuin tappokone ampumassa pahiksia ja muutamat muut tälläiset. Kuitenkin ainoat kerrat kun jonkinlainen pinnallisuus tuli mielestäni oikeasti hieman kiusallisesti esiin, tapahtuivat siltakohtauksessa jossa Ennio Morriconen erinomainen musiikki oli hieman liiankin trailerimaisen tunteisiin vetoavan sankarillista ja siinä vaiheessa kun lahjomattomat hölkkäsivät aseet käsissä kadulla kameraa kohden. Tietenkin on eria asia ovatko pinnallisuudet hyvästä vaiko pahasta ja onko niitä tarpeen aina vältelläkään, tai olisiko se edes täysin mahdollista, sillä Lahjomattomien kohdallakaan niistä ei kokonaisuutta ajatellen ole oikeaa haittaa. Ei oikeastaan edes siinä Odessan portaat-kohtauksessa, jota De Palma on elokuvissaan käyttänyt liiaksikin. Hemmetin hyvät roolisuoritukset, sujuva David Mametin teksti ja visuaalinen kauneus osoittavat, että Lahjomattomien menestys kaupallisesti ja arvosteluissa on ansaittua. Kyseessä on vieläpä loistava esimerkki siitä kuinka monipuolinen ohjaaja De Palma voikaan olla, sillä edes Giorgio Armanin muotiluomuksista huolimatta tästä elokuvasta ei löydä jälkeäkään saman miehen aiemmasta gangsterikuvauksesta Scarfacesta, joka sekin edustaa lajityyppinsä parhaimmistoa. Tämä on paljon ylevämpää lajityyppikuvausta ja sitä korostavat etenkin jyrkät kuvakulmat alhaalta ylöspäin, kuin esittääkseen hahmot korkeamman voiman edustajina. Sääli ettei alkujaan kovin mielenkiintoinen ohjaaja ole enää vuosiin pysynyt antamiensa ja toteuttamiensa lupaustensa tasolla.

Aiempaan näyttelijävalintaaiheeseen palatakseni, on kovin hauskaa kuinka nyt katsoen Lahjomattomat vaikuttaa elokuvalta jossa kaikki rahat kuluisivat pelkästään näyttelijöihin, sillä vaikka osa heistä onkin kenties jo ainakin kaupallisen suuruutensa päivät ohittaneet, niin Costnerin, Garcian, De Niron ja Conneryn saaminen yhteen elokuvaan nostaisi helposti budjetin läpi katon. Lahjomattomien aikana Costner ja Garcia eivät vielä olleet yhtään sen isompia nimiä kuin Billy Drago, mutta tämän jälkeen tietenkin aivan muuta.
Siispä Eliot Nessiksi haluttiin Mel Gibson, joka ei tuolloin vielä ollut palkkakuningas, mutta varsin nimekäs kuitenkin ja Costner oli kuin se ihan kuka vaan jos ei kerran Gibsonia saada. Gibson menikin Lahjomattomien sijaan tekemään Tappavan Aseen ja se olikin selvästi sekä hänelle että Costnerille siunaus. 
Vastaavasti Al Caponeksi oli palkattu Bob Hoskins, joka tunnetusti saikin tekemättömästä työstä palkkion kun tilalle saatiin elokuvan kallein stara, eli De Niro. Ja Garcian piti esittää kylmäveristä Frank Nittia, jota sitten esitti erittäin tehokkaasti todella ilkeän oloinen Billy Drago. Hoskins, Gibson ja Garcia heille alunperin suunnitelluissa rooleissaan olisivat varmasti olleet hyviä, en sitä epäile laisinkaan, mutta nyt kun katsoo Lahjomattomia, niin jokainen on oikeassa roolissa.
Hauskasti Costnerin suoraselkäinen hahmo on elokuvan tylsin ja oikeaa Capone-historiaa ajatellen Charles Martin Smithin ns. nössö hahmo on merkittävin ja kiinnostavin, sekä ennen kaikkea tehokkain.

Erinomainen elokuva.

Tähdet: ****
Lahjomattomat

Ei kommentteja: