Porco Rosso on mestariteos, Totoro loistava, Henkien kätkemä erinomainen ja näin pois päin. Mutta mitä ihmettä, mikäs turhan seesteisen tyytyväisyyden harmahtava pilvi se siellä taivaalla keikkuu, kun viime vuosina en ole enää kovinkaan innokkaasti Ghiblin elokuvien kimppuun iskenyt? Samoin kuin Pixarin kohdalla Ghiblin elokuvat ovat itsessään muodostaneet jo tietyn tason, josta he eivät juuri poikkea ja vaikka Maameren tarinoita saikin (etenkin alkuperäisteoksen faneilta) kalsean vastaanoton, niin sekin oli mielestäni niin sanottua taattua Ghiblilaatua ja se hieman masentaa minua. Kun heiltä tulee uutta katsottavaa, niin se vähintäänkin hyvä ja vaikka sen tulisi olla positiivinen asia, niin se vie silti katselukokemuksesta pois kaipaamaani yllätyksellisyyttä ja jännittävyyttä. Tästä syystä kun Naapurinin Yamadat pari vuotta sitten ilmaantui (vaikka se kuten otsikosta näettekin on tehty jo vuonna 1999), herätti se minussa pitkästä aikaa positiivisia jännittämisen väreitä. Mikä on tämä yksinkertaisesti piirretty elokuva joka vaikuttaa melankolisen kasvutarinan sijaan Serranon perheen reippaalta puheripulilta? Tämähän on aivan erinäköinen ja -tyylinen mitä olin tottunut odottamaan Ghibliltä ja se jos mikä oli raikas tuulahdus, ja edes tieto siitä kuinka Naapurini Yamadat on täysin tietokoneilla tehty animaatio ei laskenut metaania ilmakehääni.
Naapurissa asuvat Yamadat, vaikka hämmentävästi elokuvan kertojana taikka näkökulmana ei toimi missään vaiheessa kukaan Yamadan naapureista, joten naapureilla ei ole merkitystä, elleivät he ole Yamadat ja Yamadat ovat ihan tuiki tavallinen perhe. Isä, äiti, isoäiti, kaksi eri sukupuolta olevat kaksi lasta ja hölmön näköinen koira jonka sukupuolta ei taideta mainita. He elävät tavallista elämää jossa pyydetään ostemaan 300 grammaa sianlihaa kotimatkalla, innostutaan ja ei innostuta ensilumesta, ja tätä on tarjolla noin 100 minuuttia. Eikä elokuva käy tylsäksi missään vaiheessa.
On todella hauskaa se, että vaikka tämä onkin Ghiblin ensimmäinen täysin digitaalisesti toteutettu elokuva, niin lopputuos näyttää enemmän perinteiseltä piirrosanimaatiolta kuin moni oikeana käsityönä tehty kalvotuotos. Tietokoneen käyttö tulee selvimmin esille joistakin kameraliiikkeistä, mutta muuten tämä olisi mennyt läpi vanhanaikaisena piirrettynä.
Vesivärimäisyys ja luonnosmainen piirros jonka pelkistyneisyydessä on jätetty kuvaan aina vain tarpeellinen, eikä taustoja ole täten täytetty harhauttavilla yksityiskohdilla on hyin miellyttävää ja antaa erinomaisesti tilaa elokuvassa esiintyvälle tosielämätunteelle. Kun kyse on pienistä tavanomaisuuksista kuten pohdinnasta siitä mikseivät vanhempani ole cooleja, taikka siitä kuinka tekee mieli teen sijasta kahvia, niin pikkutarkka piirros joka vyöryy päälle ei olekaan tärkeää, vaan se että pääasia, elämä saa esittäytyä arvoisellaan tavalla. Kyseessä on kuin antiteesi ns. efektielokuville joissa pyritään peittämään tarinan puutteet kuvilla ja erikoisesti Naapurini Yamadat ei edes koeta olla mitään nokkelaa juonikoukeroa, vaan ihan normaalia, tavallista, jokapäiväistä arkea. Tiedättehän sen tunteen kun olette kävelemässä ja matkalla rupeatte miettimään vaikka sitä, että miksi aina silloin tuntuu satavan kun ette ole ottaneet sateenvarjoa mukaanne, mutta kun otatte paistaa aurinko. Naapurini Yamadat on piirroselokuva tälläisestä ja sen suurten väkinäisten draamakaarien puute tekee siitä aivan loistavan elokuvan. Olenkin aiemmin sanonut, että kaipaisin välillä tehtäväksi draamaelokuvaa jossa useamman henkilön tarinoista kaikki eivät olisi sellaisia joissa pitää olla ammuskelukohtaus, taikka joku on huumekoukussa, tms., vaan jotta siellä olisi esimerkiksi tarina jossa joku ostaa ässä-arvan, voittaa sillä kaksi euroa ja se on siinä. Ei mitään sen ihmeempää. Silti sellaisestakin tavanomaisuudesta voidaan tehdä kiehtovaa elokuvaa ja niin Naapurini Yamadat tekee.
En ole ainakaan tietääkseni lukenut pohjana ollutta alkuperäissarjakuvaa, mutta voin uskoa tämän noudattelevan aika uskollisesti sitä ainakin tyylillisesti, sillä kyseessä on kuin sarjakuvastrippinen kokoelma. Tai ehkä pikemminkin sunnuntaisarjojen, sillä kolmen ruudun sijaan tämän elokuvan osaset tuntuvat hieman pidemmiltä, mutta eivät kuitenkaan kokonaiselta sarjakuvalehdeltä. Tosin myönnettäköön, että vaikka elokuva on miellyttävää katseltavaa alusta loppuun, niin satunnaisesti se strippimäisyys tuottaa joitakin irrallaan olevia elementtejä, joiden vuoksi saattaa hetkittäin ajatella ettei kokonaisuus ole ehyt ja katselun voisi keskeyttää halutessaan, sen vaikuttamatta tunnelmaan.
Uskallanpa melkein luvata, että jos mieli on maassa niin Naapurini Yamadat on yksi parhaimpia keino nostaa sitä (parista surumielisestä osastaan huolimatta), sillä jo pelkästään elokuvan tunnusmusiikki tekee hyvää sielulle.
Hetkinen, jos Yamadat ovat naapureita, niin kenen? Minunko?
Tähdet: ****
Naapurini Yamadat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti