Takeshi Kitano Collection (1989 - 1993)

Onko tämä mies tuttu?

Pitäisi olla.

Takeshi Kitanon elokuvat ovat aikalailla loistaneet poissaolollaan tämän blogin kirjoituksista ja äkkiseltään mieleeni tuleekin vain kaksi tilaisuuden saanutta elokuvaa, joissa kummassakaan hän ei ollut pääosassa. Kyse ei ole niinkään siitä ettenkö haluaisi kirjoittaa hänen elokuvistaan, vaan pikeminkin päinvastoin, sillä Kitano on yksi cooleimmista näyttelijöistä siis niinku 4eva. Mutta siinäpä se ongelma onkin. Mitä hittoa sitä kirjoittamaan sellaisen henkilön elokuvista joista tietää etukäteen katselevansa niitä ruusunpunaisten lasien läpi ja tällöin varsinainen kritiikki tulee jäämään minimaaliseksi. On huomattavasti hauskempi kirjoittaa elokuvista joista pääsee avautumaan muutoinkin kuin pelkän hehkutuksen kautta.
Toisaalta kun kyseessä on Star Trek, Clint Eastwood ja muutamat muut esimerkit, niin enhän minä tuolloinkaan anna faniasemani estää niistä kirjoittamista, joten miksi niin tulisi tapahtua Kitanon kohdallakaan. Joten jos nyt Kitanon elokuvista kirjoittaessani sorrunkin yksipuoliseen kehumiseen, niin väliäkö tuolla, sillä en minä kaikkea halua vain haukkua ja annan itselleni luvan olla laput silmillä.
Todettakoon siis suoraan, että tämän kokoelman elokuvista kaikki saavat positiivisen arvion kohdalleen.

VIOLENT COP (Sono otoko, kyōbō ni tsuki, 1989)

Azuma (Takeshi Kitano) on vähäilmeinen poliisi jonka agressiivinen tapa toimia epäiltyjen kanssa, olivat he sitten aikuisia taikka lapsia, murhaajia taikka idiootteja aiheuttaa nurinaa poliisijohdon suunnalta ja ajoittain itsensä kunniallisena pitävät asemat heittelevätkin päähenkilöämme paikasta toiseen, eli toisin sanoen siirtävät ongelman muiden huoleksi.
Luonnollisesti Azuma saa tuekseen ja vaivoikseen keltanokkaparin, lapsekkaan innoissaan olevan Kikuchin (Makoto Ashikawa) ja siinä ei nyt mitään sen kummoisempaa ole. Mitä nyt kollegat huomauttavat Kikuchin asemasta juniorina ja Azuma sekä puolustaa että kiusaa häntä.
Erään huumekaupan eston yhteydessä Azuma ja Kikuchi saavat selville, että kamantoimittaja onkin heidän poliisikollegansa Iwaki (Sei Hiraizumi) ja tämä johtaa tietenkin karkuteillä olevan poliisin etsintään. Poliisijohto tahtoo pitää ammattiansa nolaavan tilanteen poissa mediasta ja toisaalla Iwakin kanssa yhteistyössä oleva järjestäytynyt rikollisuus haluaa kumppaninsa hengiltä, jotta hän ei johtaisi viranomaisia suurempien kalojen kimppuun. Siispä suurpahiksien paras tappaja, tunteeton Kiyohiro (Hakuryû) liikkuu samoilla jäljillä kuin Azuma. Kun molemmat ovat myöhässä, purkaa heistä jälkimmäinen pahaa oloaan uransa kustannuksella. Mitäpä tuosta, sillä sonta ei maailmasta katoa virkamerkin poiston myötä ja mielenterveyshäiriöisen sisaren kaappaaminen, raiskaaminen ja pakottaminen narkomaaniksi ei ainakaan saa Azumaa vetäytymään eläkkeelle.

BOILING POINT (3-4 x jûgatsu, 1990)

Masaki (Ono Masahiko) on arka poika, joka haluaisi olla hyvä baseballissa, mutta ei ole (onneksi hänen pikkukaupunkijoukkueensa on ilman häntäkin surkea) ja toki muutoinkin menestyä elämässään, mutta tuntuu olevan ikuinen luuseri ja itsetuntoa ei ainakaan nostata työpaikalla huoltoasemalla tavattu ylimielinen ääliöasiakas joka nöyryyttää poikaa. Pahaksi onneksi kyseinen aasiakas sattuu vieläpä olemaan yakuzan jäsen ja täten ihan vain kiusallaan kyseinen rikollisjärjestö päättää keskittää huomiotaan edellä mainittuun huoltoasemaan. Ei kiristääkseen tai muutakaan, vai pelkästään kiusatakseen.
Onneksi onni hymyilee Masakille sentään siinä, että hän tapaa suloisen Sayakan (Yuriko Ishika), mutta sille yakuzaongelmalle olisi tehtävä jotain, sillä edes entinen jäsen ja nykyinen baarinpitäjä, Masakia sympatiseeraava Iguchi (Gadarukanaru Taka) ei pysty ilkimysten päätä kääntämään. Päinvastoin Iguchi saa itsekin kokea kiusaamista entisiltä kollegoiltaan.
Siispä Masaki päättää ostaa aseen, jota varten on matkustettava suurkaupunkiin ja siellä tavataan eräänlainen renegadeyakuza Uehara (Takeshi Kitano). Arvaamaton, sekopäinen, koko ajan valmis lyömään muita pullolla Uehara onkin kuin kiukkuinen karvaeläin joka murisee, mutta kun ei tee äkkiliikkeitä, vaan jaksaa kärsivällisesti pitää namupalaa esillä, niin kohta hän tulee syömään sitä kädestä ja kehrää onnellisena. Siispä Ueharasta tuleekin hetkeksi ystävä Masakille. Hiton vaikea ystävä, mutta kuitenkin ja silloinhan sitä pitää mennä rannalle telmimään. Onko Ueharasta sitten lopulta apua Masakille jää nähtäväksi.

SONATINE (1993)

Yakuza lähettää yhden pikkupomoistaan Murakawan (Takeshi Kitano) rauhoittamaan kahden muun rikollisjoukon riitelyä, mutta elämäntyyliinsä kyllästynyt Murakawa epäilee kyseessä olevan enemmänkin keino siirtää hänet autuaammille metsästysmaille. Murakawa apulaisineen, joista valtaosa on hänelle tuntematonta joukkoa matkustaa paikan päälle ja ammuskeluhan siitä seuraa. Murakawa jäljellä olevine miehineen vetäytyy eräälle merenrantatalolle odottamaan mitä tuleman pitää ja ajan käydessä pitkäksi, sitä ruvetaan kuluttamaan lapsekkailla leikeillä.

Takeshi Kitanon elokuvat on usein vähäeleisiä mustaakin mustemman huumorin siivittämiä väkivaltaeepoksia, joten yhtenäisen teeman kokoelmia häneltä voisi koostaa useammankin, ettei se tosiaankaan tähän jää. Toki siellä on valoisiakin elokuvia joukossa, mutta Kaurismäkeläisen hiljaisesti totetutut elokuvat jotka ilman varoitusta räjähtävät kivuliaaksi naamaan hakkaamiseksi ovat varmastikin helpommin Kitanoon yhdistettäviä. Hänen elokuvissaan on aina komiikkaakin mukana, mutta kyseessä on enemmänkin sellaista terminaalitilassa oleva syöpäsairas ihminen nauraa kun hiv:n rappeuttama klovni liukastuu banaaninkuoreen ja halkaisee verisesti kallonsa-huumoria jotka ovat arvaamattomasti käyttäytyviä ja välillä ei tiedä uskaltaako tilanteelle nauraa, sillä sen verran mustasta komiikasta on kyse. Tuo mainitsemani väkivalta puolestaan on yleensä ajallisesti aika vähäistä, mutta kun se tulee yleensä pitkän hiljaisuuden jälkeen ja esittäytyy hyvinkin agressiivisena, niin sen vaikutus on toistuvasti vatsaa vääntävä ja siksi helposti peittää alleen muutoin elokuvien kuiskaavan tunnelman. Vähän niin kuin neitseellisen valkeassa lumessa oleva keltainen nesteraita, joka ei poista kokonaisuuden valkoisuutta, mutta yksityiskohtana vie suurimman huomion.

Koska Kitanon elokuvat ja nyt siis tietenkin tarkoitan etenkin tämän paketin kolmikkoa ovat kukin hitaasti kulkevia ja hiljaisia, niin varsinaista toimintaa etsiville se tarjoaa sitä hyvin niukasti elokuvien sellaiseen sopivista aiheista huolimatta. Mainitusta huumorista huolimatta on hyvin vaikea taas katsoa näitä elokuvia varsinaisina komedioina, koska ne eivät sellaisia ole ja taas jos joku ajattelee Kaurismäki-viittauksen osoittavan, että nyt kannattaa Kitanon elokuvia katsella nähdäkseen jonkinlaista taiteellista draamaa, niin toki nämä sitäkin ovat, mutta väkivaltapurskahduksiensa vuoksi voisin olettaa ettei lopputulos kuitenkaan kelpaa kuin avarakatseisemmille ihmisille.
Mutta hitto, Kitanon yhdistelmä toimii. Elokuvansa ovat hauskoja olematta niinkään komediaa, toiminnallisia ilman sortumista vauhtiin, ruman kauniita, koväänisen hiljaisia ja sitä sun tätä. Kuin katselisi Peckinpahin huumorintajulla varustetun Tarantinon näkemystä Bergmanin Seitsemästä sinetistä hidastettuna. Kovakuorisia elokuvia pehmeällä sisuksella.

Kolmikon elokuvista Boiling Point lienee helpointa katseltavaa, sillä kaikki sen huumorista ei keskity mustana olemiseen, vaan on suurissakin osissa puhtaasti perhehuumoria ja sitä varsinkin kuvatessaan kömpelön baseballjoukkueen otteluita. Sekin elokuva muuntuu matkalla kierommaksi, ettei sekään nyt oikeasti normaalista kitanotyylistä poikkea.
Violent Cop on paketin nihilistisin ja varsinkin lpoputulokseltaan ranteitaviiltävän masentava (Sonatinessa on vastaavanlainen päätös, mutta ei niin synkästi toteutettuna), jolloin voin vain ihmetellä miten hitossa se on saattanut aloittaa elämänsä komediana? Toki elokuvan info kertoo sen joutuneen ennen kuvauksia laajan uudelleenkirjoituksen kohteeksi, kun Kitano oli halunnut osoittaa olevansa draamaesiintyjä, eikä vain koomikko jollaisena oli tuolloin tunnetuin, mutta siltikin siinä on kyllä kynä viuhunut kuin Zorrolla ikään.
Sonatine on tunnelmaltaan  sieltä jostain keskivaiheilta ja kyseessä onkin elokuva jota olen monasti kutsunut suosikikseni Kitanon tuotoksista. Yksi asia josta nimittäin pidän suuresti Kitanon elokuvissa on se, että vaikka ne muuten olisivat kuinka kyynisiä tahansa, niin siellä on aina jotain todella leikkisää joukossa. Synkeän tunnelman keskellä saattaa olla kohtaus jossa pysähdytään syömään jäätelöä, taikka matkalla tappokeikalle tehdään hetkeksi kasveista kruunu ja Sonatine on kuin koko elokuva tälläistä tilannetta. Tämä tunne tulee tietenkin siitä, että kun merkittävin osa elokuvasta on sitä ranta-asunnolla tylsistymistä, niin siinä ne hypyt mitä hittoa-kohtauksiin eivät tule niinkään yllätyksenä, vaan odotettuina keinoina poistaa puutumista, jolloin kokonaisuus on kuin yksi suuri mitä hittoa-kohtaus yksittäisten sijaan ja se toimii kuin unelma ollessaan muita tasapainoisempi.

Sonatinessa on myös erinomainen Joe Hisaishin musiikki ja musiikista puheen ollen, minusta on jotenkin hämmentävää kun Boiling Pointin trailerissa ja itse elokuvan menuvalikossa soi Tubular Bells. En tunnista versiota, mutta kyllä se Mike Oldfieldin Tubular Bells on. Kyseinen kappale ei kuitenkaan itse elokuvassa soi ja toki minä tiedän että monesti trailereissa käytettään elokuvan ulkopuolista musiikkia, mutta myös menuvalikossa soidessaan sitä alkaa jo yhdistämään mukana olevaan elokuvaan. Varsin mainio versio kappaleesta tuo onkin ja olisikin kiva tietää, että miltä levyltä tuon nimenomaisen version saattaisi löytää.

Tähdet:
Violent Cop ****
Boiling Point ****
Sonatine *****