En ollut mikään sulkeutunut tai arka lapsi, mutta isäni äidin huomautus kertoo hyvin paljon innostuksestani sarjakuvia kohtaan. Vaikka toki sama voitaisiin todeta myös musiikista, kirjoista, elokuvista ja muusta sellaisesta joka jonkun toisen mielestä on ajan haaskausta verrattuna sulkapallon pelaamiseen pihamaalla (mikä mielestäni onkin erittäin kivaa). Mutta ihan samalla tavalla kuin jostain lomamatkasta, suhteesta, tai mistä tahansa muustakin, myös sarjakuvista minulla on paljon muistoja ja toivon mukaan sellaisia tulee vielä vastaisuudessakin. Jotkut muistoista ovat hyviä, jotkut huonoja, jotkut saavat miettimään "miksi toikin nyt tuli mieleen" ja aika kultaa monia niistä.
Muistan mistä ostin ensimmäisen V-sarjakuvan (siis siihen tieteissarjaan liittyvän, ei Alan Moorea lähimaillakaan), mitä Teräsmiestä luin kuin televisiossa pyöri David Bowien tähdittämä Mies Toisesta Maailmasta, mikä Action Forcen lehti sai alahuuleni väräjämään, miten The Crow sai minut unohtamaan mitä olinkaan tekemässä, kuinka nerokkaana pidin Alkuperän reikää materiassa, miten ihmettelin Terminator 2:n sarjakuvan eroavan näkemästäni elokuvasta, mistä ostin ensimmäisen Bravestarrini.
Ja tietenkin irtonumeroiden ostamisen lisäksi useampia lehtiä tuli tilattuna, kuten Mad, Marvel, Hämähäkkimies, Sarjakuvalehti, Aku Ankka, ja vuoden kokeiluina Ryhmä-X ja pari muuta. Joten pihatöitä piti tehdä ahkerasti jotta sain kaiken maksettua. Niin ja eivätkä kaikki tietenkään tulleet samaan aikaan. Joskaan kertaakaan nimelläni tilatut lehdet eivät jääneet vain yhteen valintaan per vuosi.
Osittain tilauslehtivalintoihin vaikutti aika jolloin saatavilla oli enimmäkseen jenkkiläistä supersankarisarjakuvaa, mutta kun sitä on ollut muutoinkin kukkeimmassa sarjakuvalukuiässä juuri 80-luvulla jolloin juuri Hämähäkkimiehen kaltaiset ilmentymät olivat täälläkin päin maailmaa dominoiva ilmiö, niin irtonumeroinakin tuli enimmäkseen ostettua samankaltaista materiaalia. Kotimaiset Kannukset ja eurooppalainen ns. taiteellisempi sarjakuva ei oikein mennyt sen ikäisen tajuntaan, ja eipä silloin kirjakaupatkaan juuri muuta tarjonneet tältä suunnalta kuin Valeriania. Muutoinhan tutuin eurosarjis oli Smurffeja, Tinttiä, Asterixia, ja esimerkiksi Lucky Lukea, jotka ovatkin edelleen aivan suuresti nautinnollista luettavaa.
Itse asiassa on jotenkin hassua, että ennen minulla oli tapanani aina kesäisin käydä kirjastossa lainaamassa kaikki tarjolla olevat Asterixit ja kumppanit, mutta esimerkiksi sen jälkeen kun ostin Asterix-sarjan kokonaisuudessaan, niin huomasin hieman pilanneeni itseltäni yhden mukavan perinteen.
Edellä mainituista Marvelista ja Sarjakuvalehdestä pitää tässä välissä mainita, että kerran minulta jäi tilauksestani uupumaan yksi Marvel-numero välistä ja kun ilmoitin asiasta toimitukseen, niin puuttuvan numeron sijaan sain siitä eteenpäin jokaisen Marvelin tuplana yhden hinnalla. Ja vaikka Sarjakuvalehti julkaisi ilokseni Tuomaria, niin olihan se aika hölmö nimi lehdelle.
90-luvun alkupuolella kun tuli siirtymä alhaalta yläasteelle, niin supersankarisarjakuva piti edelleen kiinni sydämestäni, mutta Moebius, Milo Manara ja muut aikuisemmille suunnatut tekijät alkoivat vyörymään elämääni. Sitä huomasi, että Will Eisner teki muutakin kuin Spiritia, kuinka Art Spiegelmanin Maus is in the house ja miten Hiroshiman Poika paljasti Japanilaisen sarjakuvan olevan parempaa kuin mitä nykyinen mangabuumi väittää.
Samaan aikaan oma piirtämisharrastukseni alkoi saamaan lihaksikkaiden silmistään salamoita ampuvien sankarien tilalle ylipainoisia kaljuuntuvia rumia ihmisiä joilla mikään ei koskaan mene oikein.
Aikuistumista?
Tuskin sentään, sillä puhumme kuitenkin pojasta joka piirsi koulun oppikirjoihin Rockyn huutamassa "Drago!" ja pistämässä vessoihin "Kuato lives"-ilmoituksia.
Mutta ainakin se paljastaa kuinka maku voi muuttua. Tai sanotaan mielummin laajentua, koska sitä kuitenkin kuljetti myös vanhaa mukanaan.
Yläasteen loppuessa tein yhden elämäni virheistä ja kyllästyin sarjakuviin. Siispä siinä meni kaverille pilkkahinnalla kattava Judge Dredd-kokoelma, divari sai laatikoittain vanhoja suosikkeja (ei Suosikkeja) ja hyllyilläni olleet tuhannet sarjakuvat alkoivat huveta kuin Perussuomalaisten uskottavuus. Ja pian tyhjyys valtasi maan samoin kuin teki Päättymättömässä Tarinassa.
Hiljaisuus.
Onneksi liekki pysyi yllä siten, että vaikka suurin osa lehdistä poistui luotani, niin osa kokoelmasta pysyi edelleen mukanani tuulessa ja tuiskussa. Teräsmiehet, Masit, Ällit ja Tällit, Lassit ja Leevit, ja satunnaiset jollakin henkilökohtaisella tasolla koskettaneet yksittäisnumerot erinäisistä sarjakuvista kulkivat mukanani muutot ja siirrot.
Ja Aku Ankka.
Aku Ankka-lehti tilattiin nimelläni syntymälahjakseni ja vaikka tuolloin kyse oli tietenkin enemmän äitini halusta lukea kyseistä sarjakuvaa, niin nopeasti Aku Ankasta ja ylipäätään Disneysarjakuvista tuli luonnollinen osa minua. Niinpä vaikka vasta vuodesta 1990 ymmärsin ruveta säästämään Aku Ankkoja, on Disneysarjakuva muodostunut ainoaksi sarjakuvakohteeksi jota edelleen keräilen.
Sittemmin olen tosin muidenkin sarjakuvien kohdalla ostellut satunnaisia lehtiä takaisin kokoelmiini ja vaikka enää Hämikset ja muut eivät tuhansissa liikukaan, niin puhumme edelleen sadoista lehdistä. Mutta Aku Ankka ja ystävänsä ovat päässeet tilaan jossa kuljetan mukanani vihkoa johon olen kirjannut puuttuvia lehtiä ja kirjoja, jotta tiedän aina missä mennään. Ja ihan oikeasti, se lista on tarpeellinen, sillä Disneysarjakuvakokoelmani on sen verran suuri, että se herättää itsessäni hämmennystä.
Kun on vuositolkulla säästänyt Aku Ankkoja, niin voin kertoa että tuon lehden toiveuusinnat ketuttavat minua suuresti. Kun hyllyiltä löytyvät lukuisat lehdet, kirjat ja muut, niin äärimmäisen harvoin niissä toiveuusinnoissa ilmestyy sellaista joka minulla ei jo olisi siinä lehdessä josta se toiveuusinta on otettu. Siispä toisin kuin televisiossa jossa kiukuttavat uusinnat kuitenkin katoavat esityksen jälkeen, niin Aku Ankan ansiosta minulla on useampia fyysisiä kappaleita yhdestä ja samasta. Henkilökohtaisesti toivoisinkin, että nuo uusintajulkaisut pistettäisiin vaikkapa jos ei nyt ihan omaksi säännöllisesti ilmestyväksi lehdekseen, niin ainakin satunnaisiksi erikoisnumeroiksi (ns. B-lehdiksi), jotta ne eivät veisi tilaa itse päälehdestä. Taskukirjojen Teemanumerot eivät minua uusintojensa vuoksi suututa, koska niiden kohdalla tietää etukäteen saavansa samaa uusilla kansilla, mutta Aku Ankka-lehdessä se vaivaa.
Lisäksi en ymmärrä tätä hinkua saada uudestaan ja uudestaan samoja Don Rosan tarinoita Aku Ankan sivuille. Ovathan ne hyviä ja usein jopa loistavia, niin Don Rosaa on muutoinkin äärimmäisen helposti saatavilla, ettei sitä tarvitsisi toistuvasti uudestaan pyytää.
Minusta oli kova sääli, että jossain vaiheessa sarjakuva-alalla alkoi mennä sen verran huonosti, että esimerkiksi kotimaamme kokoinen markkina-alue alkoi olemaan hieman merkityksetön ja niinpä moni ainakin itselleni jollakin tavalla tärkeä lehti katosi kuvioista. Teräsmies, Batman, Mad ja kerholaisena olin hyvin pettynyt kun Mustanaamion julkaiseminen lopetettiin. Toki osa katoaa ja osa palaa ainakin satunnaisten kokoelma-albumien muodossa, mutta kaukana tuntuvat olevan ajat kun R-kioskien hyllyt olivat väärällään sarjakuvia. Hienoa toki on, että esimerkiksi eurosarjis sai tilaa kun jenkkiläinen supersankarisarjakuva menetti asemiaan, mutta se kun menee divariin ja siellä suurin kauppa tehdään jollain fuckin' roolipelikorteilla, niin Eastwoodin tavoin toivoisi lopputuloksen olevan hang 'em high.
Divareista puheen ollen. Kun olin yläasteella oli koulumatkani varrella eräs käytettyj... romuliike ja divari. Koska tuo romuliike avasi ovensa jo kahdeksalta, niin usein koulun alkaessa myöhempään menin sinne penkomaan sarjakuvia (ja kirjoja) joita siellä olikin runsaasti. Koska tuon liikkeen pitäjälle niillä ei ollut mitään arvoa, niin sain ostettua kaiken haluamani aivan naurettavan halvalla. Niinpä usein etsin sieltä arvokkaita lehtiä, kuten Ryhmä-X:n ensimmäisen numeron yhdellä markalla ja sitten koulun jälkeen menin sinne divariin jonka pitäjä puolestaan tunsi hinnat ja myin esimerkiksi tuon edellä mainitun ensimmäisen Ryhmä-X:n 60 markalla, jonka hän puolestaan pisti myyntiin 100 markalla. Tällä tavoin keräsin aikamoisen summan taskurahaa, jotka tuhlasin sitten johonkin humpuukiin.
Muuten, koska minulle sarjakuvat ovat ensisijaisesti luettavaa, niin en todellakaan olisi itse maksanut edes saamaani 60 markkaa jostain Ryhmä-X:stä.
Supersankarisarjakuvat ovat nyttemmin voimalla siirtyneet elokuvakankaille ja vaikka olenkin iloinen siitä, että sarjakuvaleffoja tehdään, niin olisin tyytyväisempi pienempään määrään. Nyt vaikka kaikki Hulkeista Kostajiin ovat vallan mainiota viihdettä (ei, ei Daredevil, Ghost Rider, Elektra, etc.), pakko se on myöntää että kaikki Thorit ja Vihreät Lyhdyt ovat sen verran samalla tavalla toteutettuja, ettei niitä meinaa erottaa toisistaan, saati sitten Marvelia DC:stä.
Onneksi joukossa on aina joku Watchmen palauttamassa uskoa.
Yksi asia (monien muiden joukossa) joka minua kiusaa on se, että jotkut puhuvat graafisista novelleista. V*ttu mitä bullshittii. Ihan niin kuin sarjakuva olisi sanana jotenkin nolostuttava ja sitä pitäisi piilotella. Jos joku kutsuu jotain Walking Deadia graafiseksi novelliksi niin sen kuin, mutta siinä ei ole mitään häpeämistä sanoa sitä sarjakuvaksi koska se on sitä ja hienommat sanat eivät tee kenestäkään yhtään sen uskottavampaa.
Jos jokin on graafinen novelli, niin satukirjat joissa on yksi kuva per sivu ja paljon tekstiä.
Se siitä tällä erää ja palatakseni mummooni, niin hänellä on edelleenkin tallella Taneli- ja Mafalda-sarjakuvia.
Ja itselleni tulevat tilattuina kaikki ne tärkeimmät: Aku Ankka ja Roope-setä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti