Enemmänkin Hill Street Bluesin poliisiaseman kuin koulun mieleen tuovassa opinahjossa rehtori Horn (William Schallert) on aivan hyödytön tapaus, joten kyyninen vararehtori Rubell (Judd Hirsch) koettaa pitää seiniä pystyssä. Satunnaiset väkivallanteot, opettajien reippaasti ylinäytellyt hermoromahdukset ja entisten oppilaiden nostamat oikeusjutut ovat täällä arkipäivää, joten ei ihmekään että inspiroivana mestariopettajana pidetty nuorekas Alex (Nick Nolte) joutuu jo hieman vakuuttelemaan itselleen ettei olisi kyllästynyt ammattiinsa. Alex saa haasteen avioerolapsi Eddiestä (Ralph Macchio), joka on se elokuvan lahjakas mutta ongelmainen lapsi, joka siis tarvitsee vain ohjausta oikeaan ja siinä pääsee Alexin vanha idealismi nostamaan päätään. Paitsi että siinä vaiheessa kun Alex löytää viimein sen uuden innon, niin koulu antaa hänelle potkut syystä jota en oikein ymmärrä. Hän saa kenkää koska joku toinen opettaja oli saattanut oppilaan raskaaksi ja sitten tämä oppilas oli tehnyt abortin ja se toinen opettaja oli siirretty toisen kouluun. Ja se liittyy Alexiin miten? No se ei ollut ainoa hämmentävä seikka, sillä aiemmin elokuvassa puhuttiin siitä, että Alex oli 60-luvun uudistusmielisiä hippiaktivisteja ja lopussa hänen löytäessään sen idealisminsa ja opetusinnon, niin sen merkiksi hän pukeutuu siistiin pukuun ja on muutoinkin virkamiesmäinen, eli täysin päinvastainen kuin minkä kerrottiin olevan hänen todellinen luonteensa. Onneksi lopussa saadaan nyyhkybiisi soimaan ja tavaroitaan pakkaavan Alexin luokse saapuu lauma oppilaita osoittamaan kunnioitusta, vaikka väliäkö sillä. Jonkun pitäisi polttaa tämän elokuvan sinun pitää taistella-lopetus. Ensimmäiseksi pitää todeta, että voi luoja tämä kasetti on painava. Ihan kuin jotain 30 tuuman kuvaputkitelkkaria nostaisi. Toiseksi pidän hauskana sitä, että kannessa lukee "Ja Karate Kid on heidän painajaisensa" viitaten Ralph Macchion esittämään ongelmaoppilaaseen. Jo on ovelaa. Kolmanneksi voisin mainita, että kylläpäs tämän elokuvan kansitekstien kirjoittaja johtaa katselijaa harhaan, sillä kaikki se puhe pähkähulluista farssitilanteista saa olettamaan tämän elokuvan olevan aikamoinen kreisikomedia, kun todellisuudessa kyseessä on aikalailla draama stressin kourissa olevista ihmisistä, jotka purkavat oloaan mustalla huumorilla. Ei siis mitään Poliisiopistoa jollaista tämän uskotellaan olevan, vaikka komiikkaa onkin mukana. Lopputulos muistuttaa enemmän Käytäväpeliä-sarjaa. Josta minun on tosin myönnettävä, etten juurikaan pitänyt Käytäväpeliä-sarjasta: Kuitenkin lajityyppinä sen edustama koominen draama on hyvin kuvaava Maikat-elokuvankin kohdalla. Lisäksi samat koulutarinoiden perusjutut ovat tarjolla aina oppilaita himoitsevista opettajista päinvastaiseen, asetta kanniskelevista kansankynttilöistä jengiytymiseen, mutta kyllä ne enimmäkseen tässäkin muodossa toimivat kiitos pääosin hyvää työtä tekevien näyttelijöiden. Joskaan mitään yllättävää, tai erityisen mieleenpainuvaa ei Maikat tarjoa, vaan pikemminkin ookoo perustyötä. Etenkin Hirschin ja Nolten keskinäiset kohtaukset toimivat hyvin, sillä he vaikuttavat uskottavasti kollegoilta jotka ovat ystäviä töissä kuin sen ulkopuolellakin. Hirschin myrskyn keskelläkin rauhallinen esiintyminen teki hänestä mielestäni elokuvan mielenkiintoisimman näyttelijän ja nimenomaan juuri sen itsehillinnän ansiosta. Lopulta kuitenkin näyttelijöiden kohdalla suurin kiinnostus kohdistuu pienissä rooleissa oleviin esiintyjiin joista myöhemmin tuli enemmän tai vähemmän kuuluisia. Siispä oppilaista tulee nopeasti bongattua Crispin Glover ja Laura Dern, vaikka hahmonsa ovatkin ehkä liiankin helppoja. Glover esittämässä koulun ns. friikkiä? MItä seuraavaksi, Morgan Freeman esittämässä lempeästi puhuvaa johtajahahmoa? MIstä tulikin mieleeni, että tässä elokuvassa Morgan Freeman esittää koulun lempeästi puhuvaa asianajajaa. Erityisen hauskaa on se, että Poliisiopistoissa Mauseria esittänyt Art Metrano on koulun oppilaita pökkivä butch-liikkamaikka. Maikoissa on todella rasittava musiikki. Sellainen jonka sanoitukset kertovat ja alleviivaavat juuri sitä mitä ruudulla tapahtuu. Kun meille näytetään oppilaiden saavan jonkinlaisen rangaistuksen, lauletaan "is this a prison?" ja kun oppillaat kapinoivat, lauletaan "i can't stop the fire." Hahaha! Ja kaikki elokuvassa oleva musiikki tekee koko ajan samaa sekä sävelillään, että sanoituksillaan. Ja ei, kyseessä ei ole musikaali. Lopuksi pitää vielä palata hetkiseksi tuohon Käytäväpeliä-sarjaan, sillä siinä sarjassa Anthony Heald esitti opettajaa ja tässä elokuvassa hän on hahmo nimeltä Narc. Mutta hauskempi yhdistävä seikka on tämä
Tiedättekö, voisin vaikka vannoa, että kasettijulkaisussa tämän elokuvan nimenä on Kirottujen Kaupunki, eikä dvd:n ehdottama Kirottu Kaupunki. Ja jos kerran muistan oikein, niin ihmettelen, että miksi se n piti ottaa pois? Sillä sama tehtiin Pahan Kehän dvd:lle. Kasetilla se on Pahan Kehä ja dvd:llä Paha Kehä. KUKA SINÄ OLET JOKA VIHAAT N-KIRJAINTA?! Jotain outoa lentää Midwichin pikkukaupungin yllä ja pian kesken kauniin kevätkarkelopäivän koko kaupunki nukahtaa. Paikalle kutsutaan nimettömiksi jääviä viranomaisia ja X-Files-agentilta vaikuttava liittovaltion ihmetutkija Susan Verner (Kirstie Alley). Karanteeniin pistetyn kaupungin yllä tuntuu olevan jonkinlainen näkymätön kenttä jonka sisälle astuminen tainnuttaa ihmiset, mutta kauaa tätä ei ehditä miettimään kun yllättäen kaupunkilaiset heräävät. Paitsi tietenkin se raukkaparka joka nukahti grillin päälle. Kohta huomataan, että kaupungin sopivan ikäiset naiset ovat kukin raskaana, mutta kenen tai minkä toimesta? Oletko se sinä Bertolt Wiesner? No, lopputuloksena syntyy lauma tunteettoman oloisia harmaahiuksisia lapsia jotka liikkuvat kaikkialla yhtenä rykelmänä ja jotka tuntuvat tietävät kaikkien ihmisten salaisuudet ja pystyvät vaikuttamaan telepaattisesti heidän käytökseensä. Ränsistyvässä kaupungissa alkaakin tapahtumaan outoja onnettomuuksia ja itsemurhia (niiden ei-outojen itsemurhien sijaan), mikä saa tietenkin osan ihmisistä syystäkin syyttämään harmaahapsilapsia ja vihamielisyys kasvaa muun muassa hullusilmäpapin Georgen (Mark Hamill) ansiosta. Onneksi jotkut ihmiset, kuten suoraselkäinen lääkäri Alan Chaffee (Christopher Reeve) tahtovat käsitellä asiat ilman agressioita, mutta kannattaako se, sillä joskus kunnon selkäsauna on tarpeellinen. John Carpenterin remake vuoden 1960-elokuvasta ei kuulu suosikkeihini ja ensimmäisellä kerralla se aiheutti jopa erittäin suuren pettymyksen. Joten vasta useampi katselukerta on saanut minut arvostamaan sitä edes keskinkertaisuuden tasolle asti. Kyseeessä on hyvin yllätyksetön, lähes vain hiilipaperikopio alkuperäisestä jossa Carpenterille on tuntunut riittäneen efektien ja vaatetuksen päivitys. Tottakai kun miettii Carpenterin The Thing-remaken innovaatioita on hyvin ymmärrettävää, että jos sama mies tekee toisen uusintaversion, niin siltä ehtii odottamaan samanlaista uudistusmielisyyttä ja kun näin ei tapahdu, tulee annettua vahvasti puolueellisia pettymyspisteitä. Kun ei Kirottu Kaupunki kuitenkaan mikään ihan surkea elokuva ole, se on vain turhan mainstream ollakseen Carpenterin elokuva. Tosin näihin aikoihin Carpenterin ote alkoi olla omien sanojensakin mukaisesti hieman kadoksissa, mihin vaikutti muun muassa miehen kokema kolaus juuri massamarkkinoita tavoitellessa Näkymättömän Miehen Muistelmilla. Ja siinä se Kirotun Kaupunginkin suurin ongelma on, se on suuren yleisön tavoittelunsa vuoksi aivan liian kiltti ja riskitön. Esimerkiksi elokuvat oudot lapset eivät yksinkertaisesti tunnu miltään uhalta, vaan pelkästään hiusvärin tarpeessa olevilta lapsilta, joten koeta siinä nyt luoda pelkotiloja tuollaisia kohtaan.. Toki elokuva koettaa osoittaa, etteivät nämä ilmeettömät lapset olekaan se oikea paha, vaan heitä syrjivät ihmiset, kuten kaupungin pappi, jota Mark Hamill vetää vähäisistä repliikeistään huolimatta silmien pyörittelyllään niin yli että Brad Dourifkin hämmentyy. Mutta pelkää siinä nyt sitten perusihmisiä, kun he eivät ehdi mitään tekemään. Ja niin kiva kuin Hamilliakin on aina katsoa, niin joka kerta kun hän vetää sen hullun ilmeen päälleen tule mieleen hänen Trickster-hahmonsa The Flashista ja tällöin kauhistuttavuus vaihtuu "hitsi se on suloinen"-fiilikseen. Joten jos hullusilmäinen Hamill on suloinen kissimirri, pelottavat lapset ovat vain kampaajan tarpeessa, niin ehkäpä kauhua voidaan luoda ilkeillä valtion agenteilla, kuten Kirstie Alleylla? Tuskin, sillä mikä on minusta jotenkin hölmön oloista on se, että kun Kirstie Alleyn hahmosta on tehty sellainen muka arvoituksellisen synkähkö femme fatalemainen, niin tottakai hän polttaa koko ajan tupakkaa. Mutta siitä tulee melkeinpä vitsi kun hän sytyttää syöpäkääryleen sairaalassa, ettei yksikään paikalla oleva henkilö edes noteeraa sitä. Sama se kuinka Bacall Alley oli olevinaan, kyllä joku olisi huomauttanut kun toinen vetää savuja sairaalassa. Joten tässä tuli mieleen, että nyt Carpenter pisti tyylin muun edelle, joten tottakai hän vetää savut sairaalassa eikä kukaan ei välitä. Yksi asia joka ei toimi laisinkaan tässä 90-luvun versiossa on niiden muksujen ulkonäkö. Ne harmaat hiukset näyttävät aiempaa enemmän peruukeilta ja tekevät hahmoista pikemminkin hassun näköisiä kuin mitään muuta, joten mustavalkoisessa vara parempi. Mutta minä pidän Kirstie Alleysta ja minä pidän Mark Hamillista, kuten myös Christopher Reevesta, joten vaikka heidän hahmonsa ovat hyvinkin liukuhihnamaisia ja myöskin aika rutiinilla esitettyjä, niin ainakin mukana on näyttelijöitä jotka miellyttävät minua. Ja näyttelijöistä puheen ollen, elokuvan krediiteissä ja alussa esiintyy aika näkyvästi Michael Paré, mutta hänellä on käytännössä vain pelkkä cameorooli ja silti mies tuntuu esiintyvän paremmin kuin koskaan. Joten ehkä hänen kannattaisi kokonaisten elokuvien sijaan keskittyä vain ohikulkuun. Kirottu Kaupunki on tarinana ihan hyvä ja sitä se oli jo alkuperäisessä versiossa, mutta uusintaversiona tämä nyt käsittelyssä oleva elokuva on aika särmätön ja kauhuelokuvaksi se on vain lievästi jännittävä. Unohtamalla Carpenterin kyvyt uudistaa tarinoita ja hänen selvästi korkea mielikuvituksensa, voi Kirotusta Kaupungista kuitenkin nauttia, sillä se on kuitenkin kaikesta tavanomaisuudestaan huolimatta sujuvasti tehty jännitystarina jossa on nätti musiikki. Mutta myönnän suoraan, että ilman Carpenterfaniuttani pudottaisin lopputuloksesta yhden tähden ilman syyllisyyttä. Mielenkiintoisena, mutta hieman masentavana huomiona voitaisiin mainita se, että vaikka Christopher Reeve teki vielä samana vuonna (1995) kolme tv-länkkäriä, niin tämä on viimeinen (teatterilevitykseen päässyt) elokuva jossa hän näytteli kävelevää ihmistä. Reeve teki vielä vuonna 1995 elokuvan Kaikkien Epäilysten Yläpuolella, jossa hän esitti halvaantumista teeskentelevää henkilöä ja täten se oli myös hieman ikävästi enteilevä, koska samaisena vuonna mies putosi hevosen selästä halvaantuen oikeasti. Tähdet: *** Kirottu Kaupunki
En tiedä miksi, mutta jostain syystä tämän elokuvan suomenkielinen nimi aiheuttaa lievää nurinaa minussa. Kyseessä on aika tyypillinen nimivalinta ns. kauhuelokuvalle ja tottakai sen on haluttu olevan hieman raflaava myydäkseen sisältöä paremmin, mutta verrattuna englanninkieliseen Long Weekend-nimeen on Huviretki Helvettiin liian paljastava (vaikka ei tämä mikään järin yllättävä elokuva muutoinkaan ole). Toisaalta kun aikoinaan luin tästä elokuvasta, niin sen nimenä oli Natures Grave, joka sekin on ehkä liiaksi sisällöstä kertova. No jaa, väliäkö tuolla. Sellaiset Miljonääriäitien ja New Jerseyn Täydellisten Naisten tavoin ärsyttävät, hieman keskiluokkaa rikkaammat aikuispissikset Peter (Jim Caviezel) ja Carla (Claudia Karvan) ovat riitelevä aviopari joka päättää jatkaa riitelyään Alex Garlandin Beachillä. Matkalla niin salaiselle surffausrannalle, että edes paikalliset ihmiset eivät ole siitä kuulleet saavat Peter ja Carla huomata kiukkuisen reissun olevan hintansa väärti, sillä paikka on täydellinen avioliiton elvyttämiseen. Tai olisi jos he vain jaksaisivat keskittyä toistensa hyviin puoliin, eivätkä keksiä koko ajan jotain mistä olla vihainen. Kaikki ei kuitenkaan ole täysin loistavaa täällä nätin ambientmusiikin tahdittamassa kuvankauniissa paikassa ja siitä osoituksena ajoittain esitetyt siellä täällä lojuvat kuolleet eläimet. Niin ja vihjaisu siitä että alueelle voi ehkä päästä, mutta pois ei. Äiti Luonto ei järin arvosta ihmisiä ja pienikin virheliike saa tämän rouvan vetämään sellaiset herneet nenäänsä, että voi vain toivoa pikaista kuolemaa. Ajattelinkin että onpas tämä tutun oloinen elokuva, mutta tuumin yhdistäväni tarinan vain johonkin hieman samankaltaista teemaa hyödyntäviin elokuviin kuten Hitchcockin Lintuihin, (tai Rick Rosenthalin Linnut kakkoseen, koska kaikkihan me tiedämme että juuri se on se mestariteos) mutta eikös vaan Huviretki Helvettiin olekin remake ja ehkäpä se selittää tuntemukset. Mutta remake schmemake, minä pidin tästä elokuvasta ja aika paljon pidinkin. Tapahtumapaikka on aivan julmetun nätti ja vaikka elokuvassa kuvataankin kauneuden alla piilevän vihamielisyyden, niin tuolla minä haluaisin käydä. Mutta se pääsyy miksi pidin tästä elokuvasta on sen yksinkertainen ja samalla monipuolinen tarina. Sillä samoin kuin tuossa edellä mainitussa Linnut-elokuvassa, ei tässäkään missään vaiheessa selviä miksi eläimet alkavat hyökkäämään päähenkilöidemme kimppuun, tai miksi ylipäätään koko luonto on niin pirun vihainen ihmisille. Toki siellä on vihjeitä siitä, että ihminen pilaavat käytöksellään luonnon ja esimerkiksi juuri nämä elokuvan päähenkilöt roskaavat hieman ja säikyttelevät lintuja, mutta he eivät tee oikeastaan mitään normaalista häiriökäyttäytymisestä poikkeavaa, ja elokuvassa näytetään luonnon olevan vihamielinen jo ennen kuin Peter ja Carla edes pääsevät perille. Joten vaikka nämä henkilöt tekevät ajattelemattomuuttaan jotain tyhmää, niin luonto on täysi bitch jo ennen sitä. Ehkäpä luonto ei ole niinkään vihainen Peterille ja Caralle, vaan he ovat se viimeinen pisara ja päätyvät siksi kaiken ikävän syntipukeiksi. Eli vaikka tarina onkin pohjimmiltaan yhtä yksinkertainen kuin Creepshow kakkosessa olevan The Raftin juoni, niin samalla juuri se mitä ei kerrota saa pohtimaan ei ehkä syntyjä syviä, mutta jotain sinne päin ainakin. Plussaa on annettava vielä siitä, että vaikka kyseessä on luonto hyökkää-elokuva, niin ne metsän fyysiset iskut pidetään aika minimissään ja ihmisten annetaaan väsyttää itse itsensä. Ja vaikka Karvan ja Caviezel näyttävätkin elokuvassa niin samalta, että vaikuttavat ainakin ulkoisesti sisaruksilta,
niin he esittävät varsin uskottavasti avioparia joka on eron partaalla. Elokuvassa jossa käytännössä on melkeinpä pelkästään nämä kaksi näyttelijää, onkin hyvin oleellista että heidän kemiansa toimivat ja minun nähdäkseni se toimii. Ohjaaja Jamie Blanksin itsensä säveltämä huojuva musiikki on myös erinomaisesti kuvaan istuvaa, joten kokonaisuutena Huviretki Helvettiin on katsojalle muuta kuin nimen jälkimmäisen sana. Blanksista pitää vielä mainita se, että vaikka tämä elokuva on minusta loistava, niin miehen aiemmista elokuvista en todellakaan ole ollut iloinen. Storm Warning, Valentine ja Urban Legend olivat minusta aivan törkeän huonoja ja niiden perusteella olisin toivonut miehen lopettavan ohjaamisen, mutta onneksi ei niin tehnyt. Tähdet: **** Huviretki Helvettiin
Kun olin pieni poika, siis siinä ala-asteiässä, niin mummoni nurisi kuinka mökillä ollessamme muiden telmiessä ulkona minä vain istuin sisällä lukemassa sarjakuvia. Ei se mitään, sillä minä arvostin tuolloin landella oloa aivan yhtä paljon kuin mummoni kommentillaan minun siellä oloani. Tästä onkin sukeutunut hauska ajoittain esille nouseva keskustelu keskenämme. En ollut mikään sulkeutunut tai arka lapsi, mutta isäni äidin huomautus kertoo hyvin paljon innostuksestani sarjakuvia kohtaan. Vaikka toki sama voitaisiin todeta myös musiikista, kirjoista, elokuvista ja muusta sellaisesta joka jonkun toisen mielestä on ajan haaskausta verrattuna sulkapallon pelaamiseen pihamaalla (mikä mielestäni onkin erittäin kivaa). Mutta ihan samalla tavalla kuin jostain lomamatkasta, suhteesta, tai mistä tahansa muustakin, myös sarjakuvista minulla on paljon muistoja ja toivon mukaan sellaisia tulee vielä vastaisuudessakin. Jotkut muistoista ovat hyviä, jotkut huonoja, jotkut saavat miettimään "miksi toikin nyt tuli mieleen" ja aika kultaa monia niistä.
Muistan mistä ostin ensimmäisen V-sarjakuvan (siis siihen tieteissarjaan liittyvän, ei Alan Moorea lähimaillakaan), mitä Teräsmiestä luin kuin televisiossa pyöri David Bowien tähdittämä Mies Toisesta Maailmasta, mikä Action Forcen lehti sai alahuuleni väräjämään, miten The Crow sai minut unohtamaan mitä olinkaan tekemässä, kuinka nerokkaana pidin Alkuperän reikää materiassa, miten ihmettelin Terminator 2:n sarjakuvan eroavan näkemästäni elokuvasta, mistä ostin ensimmäisen Bravestarrini.
Ja tietenkin irtonumeroiden ostamisen lisäksi useampia lehtiä tuli tilattuna, kuten Mad, Marvel, Hämähäkkimies, Sarjakuvalehti, Aku Ankka, ja vuoden kokeiluina Ryhmä-X ja pari muuta. Joten pihatöitä piti tehdä ahkerasti jotta sain kaiken maksettua. Niin ja eivätkä kaikki tietenkään tulleet samaan aikaan. Joskaan kertaakaan nimelläni tilatut lehdet eivät jääneet vain yhteen valintaan per vuosi. Osittain tilauslehtivalintoihin vaikutti aika jolloin saatavilla oli enimmäkseen jenkkiläistä supersankarisarjakuvaa, mutta kun sitä on ollut muutoinkin kukkeimmassa sarjakuvalukuiässä juuri 80-luvulla jolloin juuri Hämähäkkimiehen kaltaiset ilmentymät olivat täälläkin päin maailmaa dominoiva ilmiö, niin irtonumeroinakin tuli enimmäkseen ostettua samankaltaista materiaalia. Kotimaiset Kannukset ja eurooppalainen ns. taiteellisempi sarjakuva ei oikein mennyt sen ikäisen tajuntaan, ja eipä silloin kirjakaupatkaan juuri muuta tarjonneet tältä suunnalta kuin Valeriania. Muutoinhan tutuin eurosarjis oli Smurffeja, Tinttiä, Asterixia, ja esimerkiksi Lucky Lukea, jotka ovatkin edelleen aivan suuresti nautinnollista luettavaa. Itse asiassa on jotenkin hassua, että ennen minulla oli tapanani aina kesäisin käydä kirjastossa lainaamassa kaikki tarjolla olevat Asterixit ja kumppanit, mutta esimerkiksi sen jälkeen kun ostin Asterix-sarjan kokonaisuudessaan, niin huomasin hieman pilanneeni itseltäni yhden mukavan perinteen. Edellä mainituista Marvelista ja Sarjakuvalehdestä pitää tässä välissä mainita, että kerran minulta jäi tilauksestani uupumaan yksi Marvel-numero välistä ja kun ilmoitin asiasta toimitukseen, niin puuttuvan numeron sijaan sain siitä eteenpäin jokaisen Marvelin tuplana yhden hinnalla. Ja vaikka Sarjakuvalehti julkaisi ilokseni Tuomaria, niin olihan se aika hölmö nimi lehdelle. 90-luvun alkupuolella kun tuli siirtymä alhaalta yläasteelle, niin supersankarisarjakuva piti edelleen kiinni sydämestäni, mutta Moebius, Milo Manara ja muut aikuisemmille suunnatut tekijät alkoivat vyörymään elämääni. Sitä huomasi, että Will Eisner teki muutakin kuin Spiritia, kuinka Art Spiegelmanin Maus is in the house ja miten Hiroshiman Poika paljasti Japanilaisen sarjakuvan olevan parempaa kuin mitä nykyinen mangabuumi väittää. Samaan aikaan oma piirtämisharrastukseni alkoi saamaan lihaksikkaiden silmistään salamoita ampuvien sankarien tilalle ylipainoisia kaljuuntuvia rumia ihmisiä joilla mikään ei koskaan mene oikein. Aikuistumista? Tuskin sentään, sillä puhumme kuitenkin pojasta joka piirsi koulun oppikirjoihin Rockyn huutamassa "Drago!" ja pistämässä vessoihin "Kuato lives"-ilmoituksia. Mutta ainakin se paljastaa kuinka maku voi muuttua. Tai sanotaan mielummin laajentua, koska sitä kuitenkin kuljetti myös vanhaa mukanaan.
Yläasteen loppuessa tein yhden elämäni virheistä ja kyllästyin sarjakuviin. Siispä siinä meni kaverille pilkkahinnalla kattava Judge Dredd-kokoelma, divari sai laatikoittain vanhoja suosikkeja (ei Suosikkeja) ja hyllyilläni olleet tuhannet sarjakuvat alkoivat huveta kuin Perussuomalaisten uskottavuus. Ja pian tyhjyys valtasi maan samoin kuin teki Päättymättömässä Tarinassa. Hiljaisuus. Onneksi liekki pysyi yllä siten, että vaikka suurin osa lehdistä poistui luotani, niin osa kokoelmasta pysyi edelleen mukanani tuulessa ja tuiskussa. Teräsmiehet, Masit, Ällit ja Tällit, Lassit ja Leevit, ja satunnaiset jollakin henkilökohtaisella tasolla koskettaneet yksittäisnumerot erinäisistä sarjakuvista kulkivat mukanani muutot ja siirrot.
Ja Aku Ankka. Aku Ankka-lehti tilattiin nimelläni syntymälahjakseni ja vaikka tuolloin kyse oli tietenkin enemmän äitini halusta lukea kyseistä sarjakuvaa, niin nopeasti Aku Ankasta ja ylipäätään Disneysarjakuvista tuli luonnollinen osa minua. Niinpä vaikka vasta vuodesta 1990 ymmärsin ruveta säästämään Aku Ankkoja, on Disneysarjakuva muodostunut ainoaksi sarjakuvakohteeksi jota edelleen keräilen. Sittemmin olen tosin muidenkin sarjakuvien kohdalla ostellut satunnaisia lehtiä takaisin kokoelmiini ja vaikka enää Hämikset ja muut eivät tuhansissa liikukaan, niin puhumme edelleen sadoista lehdistä. Mutta Aku Ankka ja ystävänsä ovat päässeet tilaan jossa kuljetan mukanani vihkoa johon olen kirjannut puuttuvia lehtiä ja kirjoja, jotta tiedän aina missä mennään. Ja ihan oikeasti, se lista on tarpeellinen, sillä Disneysarjakuvakokoelmani on sen verran suuri, että se herättää itsessäni hämmennystä. Kun on vuositolkulla säästänyt Aku Ankkoja, niin voin kertoa että tuon lehden toiveuusinnat ketuttavat minua suuresti. Kun hyllyiltä löytyvät lukuisat lehdet, kirjat ja muut, niin äärimmäisen harvoin niissä toiveuusinnoissa ilmestyy sellaista joka minulla ei jo olisi siinä lehdessä josta se toiveuusinta on otettu. Siispä toisin kuin televisiossa jossa kiukuttavat uusinnat kuitenkin katoavat esityksen jälkeen, niin Aku Ankan ansiosta minulla on useampia fyysisiä kappaleita yhdestä ja samasta. Henkilökohtaisesti toivoisinkin, että nuo uusintajulkaisut pistettäisiin vaikkapa jos ei nyt ihan omaksi säännöllisesti ilmestyväksi lehdekseen, niin ainakin satunnaisiksi erikoisnumeroiksi (ns. B-lehdiksi), jotta ne eivät veisi tilaa itse päälehdestä. Taskukirjojen Teemanumerot eivät minua uusintojensa vuoksi suututa, koska niiden kohdalla tietää etukäteen saavansa samaa uusilla kansilla, mutta Aku Ankka-lehdessä se vaivaa. Lisäksi en ymmärrä tätä hinkua saada uudestaan ja uudestaan samoja Don Rosan tarinoita Aku Ankan sivuille. Ovathan ne hyviä ja usein jopa loistavia, niin Don Rosaa on muutoinkin äärimmäisen helposti saatavilla, ettei sitä tarvitsisi toistuvasti uudestaan pyytää. Minusta oli kova sääli, että jossain vaiheessa sarjakuva-alalla alkoi mennä sen verran huonosti, että esimerkiksi kotimaamme kokoinen markkina-alue alkoi olemaan hieman merkityksetön ja niinpä moni ainakin itselleni jollakin tavalla tärkeä lehti katosi kuvioista. Teräsmies, Batman, Mad ja kerholaisena olin hyvin pettynyt kun Mustanaamion julkaiseminen lopetettiin. Toki osa katoaa ja osa palaa ainakin satunnaisten kokoelma-albumien muodossa, mutta kaukana tuntuvat olevan ajat kun R-kioskien hyllyt olivat väärällään sarjakuvia. Hienoa toki on, että esimerkiksi eurosarjis sai tilaa kun jenkkiläinen supersankarisarjakuva menetti asemiaan, mutta se kun menee divariin ja siellä suurin kauppa tehdään jollain fuckin' roolipelikorteilla, niin Eastwoodin tavoin toivoisi lopputuloksen olevan hang 'em high.
Divareista puheen ollen. Kun olin yläasteella oli koulumatkani varrella eräs käytettyj... romuliike ja divari. Koska tuo romuliike avasi ovensa jo kahdeksalta, niin usein koulun alkaessa myöhempään menin sinne penkomaan sarjakuvia (ja kirjoja) joita siellä olikin runsaasti. Koska tuon liikkeen pitäjälle niillä ei ollut mitään arvoa, niin sain ostettua kaiken haluamani aivan naurettavan halvalla. Niinpä usein etsin sieltä arvokkaita lehtiä, kuten Ryhmä-X:n ensimmäisen numeron yhdellä markalla ja sitten koulun jälkeen menin sinne divariin jonka pitäjä puolestaan tunsi hinnat ja myin esimerkiksi tuon edellä mainitun ensimmäisen Ryhmä-X:n 60 markalla, jonka hän puolestaan pisti myyntiin 100 markalla. Tällä tavoin keräsin aikamoisen summan taskurahaa, jotka tuhlasin sitten johonkin humpuukiin. Muuten, koska minulle sarjakuvat ovat ensisijaisesti luettavaa, niin en todellakaan olisi itse maksanut edes saamaani 60 markkaa jostain Ryhmä-X:stä.
Supersankarisarjakuvat ovat nyttemmin voimalla siirtyneet elokuvakankaille ja vaikka olenkin iloinen siitä, että sarjakuvaleffoja tehdään, niin olisin tyytyväisempi pienempään määrään. Nyt vaikka kaikki Hulkeista Kostajiin ovat vallan mainiota viihdettä (ei, ei Daredevil, Ghost Rider, Elektra, etc.), pakko se on myöntää että kaikki Thorit ja Vihreät Lyhdyt ovat sen verran samalla tavalla toteutettuja, ettei niitä meinaa erottaa toisistaan, saati sitten Marvelia DC:stä. Onneksi joukossa on aina joku Watchmen palauttamassa uskoa. Yksi asia (monien muiden joukossa) joka minua kiusaa on se, että jotkut puhuvat graafisista novelleista. V*ttu mitä bullshittii. Ihan niin kuin sarjakuva olisi sanana jotenkin nolostuttava ja sitä pitäisi piilotella. Jos joku kutsuu jotain Walking Deadia graafiseksi novelliksi niin sen kuin, mutta siinä ei ole mitään häpeämistä sanoa sitä sarjakuvaksi koska se on sitä ja hienommat sanat eivät tee kenestäkään yhtään sen uskottavampaa. Jos jokin on graafinen novelli, niin satukirjat joissa on yksi kuva per sivu ja paljon tekstiä. Se siitä tällä erää ja palatakseni mummooni, niin hänellä on edelleenkin tallella Taneli- ja Mafalda-sarjakuvia. Ja itselleni tulevat tilattuina kaikki ne tärkeimmät: Aku Ankka ja Roope-setä.
Bill Murrayn esikois- ja ainoa ohjaustyö saa toivomaan, että mies seisoisi kameran takana joskus muulloinkin, vaikka tekemällä nykymoodissaan tämän saman Belmondoleffan uudestaan. Olette kuulleet tätä? Kuinka monta klovnia tarvitaan ryöstämään pankki? Vain yksi. Näin käy kun klovniksi ja räjähteisiin pukeutunut Grimm (Bill Murray) astelee tyynesti pankkiin ja suorittaa noston muiden tileiltä. Poliisi saapuu selvittämään pankkivankitilannetta ja päällikkö Rotzinger (Jason Robards) on mielestään selvittänyt kaiken mitä Grimm ajattelee, mutta vitsailu, helikopterivaatimukset ja muut sikseen, sillä Clive Owenin tavoin Grimm on ajatellut muita pidemmälle. Tai aika pitkälle ainakin, sillä vaikka hän suoriutuu pankista ulos kuin koira veräjästä, niin New York osoittautuu sellaiseksi Escherin portaat-helvetiksi, että jopa Shell Beachille pääsee helpommin kuin ulos tästä kaupungista. Grimmin kireitä hermoja eivät ainakaan helpota hänen apulaisikseen paljastuvat Stimpymäinen Loomis (Randy Quaid) ja järkevä tyttöystävä Phyllis (Geena Davis), kun eksymiset, tylyt kaupungin katutyöläiset, latinoturnajaiset, naurettavan tarkka bussikuski ja muut kummallisuudet tekevät kaikkensa ajaessaan päähenkilöitämme hulluiksi. Samaan aikaan toisaalla Rotzinger koettaa pitää kunniansa ehjänä ja järjestää ihmisjahtia, koska rikollisemme ovat pääsemässä hetki hetkeltä kauemmaksi. Niinhän sitä luulisi. Keikka Putkessa on varsin mainio komedia täynnä hauskoja tilanteita ja nasevia repliikkejä, mutta vaikka ohjaajana toimiva Murray (kera käsikirjoittaja Howard Franklinin) onnistuukin luomaan riemastuttavia hetkiä, niin kokonaisuus on sen verran hajanainen että ajatus eksyy välillä pahastikin. Mieleen pilkahtaa, että Murraylle olisi ollut tärkeää keskittyä vain osaan elokuvasta, minkä vuoksi esimerkiksi hänen omat kohtauksensa ovat hyvinkin teräviä ja keskittyneitä, kuten ovat myöskin Jason Robardsin vastaavat. Parhaimmillaan elokuva onkin Murrayn ja Robardsin yhteisissä kohtauksissa. Mutta sitten kun on tullut aika siirtää keskittyminen laajemmalle alueelle, niin sitten on tullut enemmän sellaista hälläväliä-asennetta. Tai ei ehkä aivan niin leväperäistä, mutta jonkun olisi esimerkiksi pitänyt pitää Randy Quaid kahleissa, sillä hänen jatkuva hallitsematon hirnumisensa saa toivomaan matkaa makkaratehtaalle. Joten esimerkiksi juuri Randy Quaidin kohdalla Murray tuntuu antaneen aivan liian paljon löysää ja luottaneen siihen, että kai jokin Quaidin sekoilusta osuu sitten oikeaan. Quaid sai varmaankin ohjausta vain sen verran, että "sekoa." Geena Davis puolestaan on jätetty aika hiirulaiseksi ja vaikka hän kulkeekin koko elokuvan mukanamme, niin esimerkiksi Kurtwood Smithin lyhyt vierailu on yksinään mielenkiintoisempi ja hauskempi kuin koko Davisin elokuvanmittainen rooli. Koska Keikka Putkessa kuuluu sen ajan Murray-elokuviin jolloin hän esiintyi vielä Peter Venkmanmaisen kyynisen energisesti, niin haluaisin nähdä Murrayn tekevän tämän elokuvan uudestaan nykykuosissaan jolloin hän panostaa enemmän vähäeleisyyteen ja kävelyvauhtiin, sillä tämän elokuvan tarina voisi toimia onnistuneemmin masentuneempana. Etenkin kun pakenevat pankkiryöstäjät jumissa urbaanihelvetissä on tarina joka parilla sivuaskeleella voisi olla tummanharmaan sijaan pikimusta komedia joka naurattaa vasta haudassa. Tähdet: *** Keikka Putkessa
MASK, eli Mobile Armoured Strike Kommand tuli jo mainittua eräässä aiemmassa postauksessa, jonka yhteydessä jutustelin animaatiosarjoista joista pidän ja joiden parissa olen ainakin hieman kasvanut. Nyt kun tätä valmistellessani lukaisin tuon aiemman kirjoituksen, niin tulin tuumineeksi että mitä siihen voi enää lisätä, sillä kun yhdestä MASKin jaksosta on kertonut on kertonut kaikista jaksoista. Ei tämä nyt niin paljoa jakso jaksolta muutu. Mutta koska MASK mielestäni ansaitsee oman soolonumeronsa, niin sovitaanko että kertaus on opintojen äiti. Matt Trakker on ökyrikas filantrooppi joka päättää taistella rikollisuutta vastaan ja perustaa MASK-organisaation, johon palkkaa parhaimmista parhaimmat. Siispä mukaan pääsevät rokkari ja historianopettaja. Ryhmän nimen mukaisesti nämä sankarit pitävät kasvojensa suojina naamioita, eli kypäriä joilla voi ampua lasersäteitä tai hologrammeja, ja ne tekevät myös kaikenlaista muuta kivaa. Lisäksi kuten lyhennyksen pidennys kertoo, MASK on ryhmittymä jonka käytössä on autoja ja muita liikennevälineitä, mutta jippo on siinä että Transformersien tavoin nämä autot ja muut vempeleet pystyvät esimerkiksi ovet avaamalla lentämään. MASKin varsinainen kamppailuvastus on ilkeän Mayhemin johtama VENOM-ryhmä (Vicious Evil Network of Mayhem) ja he ovat käytännössä ihan samanlainen ryhmä kuin MASK, mutta pahoja. Joten heilläkin on käytössään ihmekypärät ja ihmelaitteet. Jaksojen rakenne on sellainen. että VENOM tekee jotain pahaa kuten varastavat jonkin radioaktiivisen kiven ja sitten Trakker pistää tietokoneen (jonka ääni kuulostaa siltä, että sillä on vessahätä) valitsemaan sankaritehtäviin parhaiten sopivan ryhmän (ja koska hahmoja on aika vähän, niin ryhmä on likimain sama joka jaksosa). Seuraavaksi käydään voittamassa päivä. Lopussa joku sankareista kertoo jonkinlaisen jakson opetuksen katsojille (tuttu mm. Masters of the Universesta) ja ne ovat aina jotain sarjasta "älä silitä tuntematonta koiraa." Tämä selvästikin Transformersista ja G.I. Joesta ammentava sarja on ihan mukavan värikästä toiminta-animaatiota, joka ei nyt hirveästi tarinoillaan, musiikillaan, tai piirroksellaan tajuntoja räjäyttele, mutta ei myöskään kiukuta. Trakkerin koko ajan tarpeettomasti mukana oleva poika Scott, hänen nynny gaybottinsa T-Bob ja muutoinkin yleinen pienille lapsille suunnattu-fiilis aiheuttavan sen, että jopa muihin aikalaiskumppaneihinsa verrattuna MASK tuntuu aikuiseen makuun hyvin lapselliselta. Ja yksi kaikkien aikojen pehmoimpia tunnuskappaleita ei ainakaan särmää sarjalle tuo. Joskin kun sen tunnarin kuulee muutaman kymmenen kertaa putkeen, niin ihmeellisesti siitäkin tulee korvamato. Kuitenkin itseäni siteeraten: "lopputulos on hieman kuin ostaisi Pulp Fictionin, mutta kotelon sisällä olisi Kummikarhut." Mutta ei se mitään, sillä MASK ajaa asiansa kevyenä viihteenä ja nostalgia-arvot coolien lelujen, sarjakuvan ja tämän tv-sarjan kombinaationa saavat molemmat peukkuni pystyyn.
Sarjakuvasta pitää mainita sen verran, että tässä tv-sarjassa Matt on yksinkertaisesti Scottin isä ja piste. Sitä ei mitenkään noteerata, että Scott on koko ajan vaaran läheisyydessä ollessaan isänsä mukana, eikä tietenkään koskaan puhuta Scottin äidistä, tms. Joten käytännössä Scott on vain joku tyyppi, ei muuta. Sarjakuva (joka ei sekään mikään järin syvällinen koskaan ollut) sentään edes hieman käsitteli Matt-Scott-suhdetta ja siinä mainittiin Scottin olevan sinkku-Mattin adoptoima poika ja Matt tuumii hetken tekikö hän väärin ja itsekkäästi adoptoidessaan pojan yksinään, sillä kenties hän kaipaisi myös äitiä esikuvakseen. En nyt väitä, ettäkö olisin erityisesti toivonut tv-sarjaan samanlaisia juonikuvioita, mutta olisihan se ollut hienoa jos osoitettaisiin edes se, että asiaa on mietitty.
Valitettavasti sarjan pehmonallemaisuuden vuoksi ei oikein mikään jakso nouse järin muistettavaksi ja siksi en väkisin otakaan sieltä mitään erikseen esille. Mutta mainitsen sen, että kun tätä sarjaa katsoo putkeen niin huomaa että varmaan puolet jaksoista sijoittuu jonnekin viidakkoon ja jonkin alkuasukasheimon lähettyville. Kenties syynä on ollut se, että on haluttu tehdä vastakkainasettelua MASKin teknokehityksen ja luonnonmukaisuuden välillä, mutta todennäköisempi syy on se, että puita on helpompi piirtää. Lisäksi tulee huomanneeksi ettei kirjoittajien mieleen ole hirveän montaa opetusta tullut, kun samoja toistetaan vain hiukan eri sanamuodoin. Sarjan faneille tämä Complete Collection on tietenkin completensa vuoksi nappiostos, mutta tahdon huomauttaa että mitään ekstraa ei sitten ole tarjolla ja kuvanlaatu ei ole niin hyvä kuin toivoisi. Ei se kuva nyt mikään surkea ole, mutta hyvä vhs-laatu on kuvaavampi kuin "this is dvd and this is what happens when you watch dvd." Tähdet: *** MASK
Miten minulla on sellainen muistikuva, että vhs-julkaisussa tämän elokuvan nimenä olisi Juokse Lola ilman jälkimmäistä juoksemista? Hämärähommissa ollut Manni (Moritz Bleibtreu) tekee virheen ja menettää pussillisen rahaa. No virheitä sattuu ja siksi on lupa potkaista johonkin kovaan ja satuttaa varvas. Paitsi, että nyt Mannilla on vain 20 minuuttia aikaa saada kehiteltyä jostain korvaavat satatuhatta (valuuttaa ei todettu, mutta oletettavasti) D-markkaa ja miehen omaan mieleen pilkahtaa vain ajatus kaupan ryöstöstä, joka taas ei hirveästi tyttöystävä Lolaa (Franka Potente) miellytä. Siispä nyt Lolalla on tuo 20 minuuttia aikaa keksiä Mannille toinen vaihtoehto ja koskaa aikaa ei ole hukattavaksi, on pistettävä juoksuksi. Jos valinnat ovat vääriä ja lopputulos ei-toivottu, niin kelataan tarinan alkuun ja yritetään uudelleen. Juokse Lola on niitä mitä jos-elokuvia joissa toistetaan samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan, mutta eri vaihtoehdoin. Siispä jos yhdellä kertaa päähenkilö kompastuu koiraan, niin toisella kerralla hän kulkee toista reittiä. Lolan tapauksessa meille näytetään kolmasti hänen matkansa (elokuvan nimen mukaisesti juosten) Mannin luokse, mutta mielenkiintoisesti kyse ei ole vain siitä, että valitseeko Lola oikean vai vasemman, vaan mukana on myös Päiväni Murmelinamainen looppi jota kierretään. Muistatteko kun juuri tuossa Päiväni Murmelina-elokuvassa Bill Murray mm. suunnitteli rahankuljetusauton ryöstön kokeilemalla samaa uudestaan ja uudestaan, kunnes viimein jokainen askel ja ele oli kohdallaan. Eli että hän muisti mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Samoin Lolassa päähenkilömme ei vain tee sitä valintaa oikean ja vasemman välillä, vaan hän myös pystyy jotenkin muistamaan miten edellinen kerta sujui ja näin hän osaa ennakoida rappusissa olevan koiran, vierelle saapuvan polkupyöräilijän, esiin tulevan auton. Joten jos ajattelee, että jokin Sliding Doors on sellainen ainakin näennäisen realistinen kuvaus siitä miten valinnat johtavat elämäämme, niin Lolan tapauksessa kyse enemmän fantasiasta. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, että joidenkin Lolan kohtaamien ihmisten tulevaisuus näytetään pikaisena montaasina, mutta jos seuraavalla kerralla Lola toimii edes hieman eri tavalla, niin myös tuon kohdatun ihmisen tulevaisuus muuttuu. Aivan kuin Lolalla itsellään olisi kyky muokata todellisuutta. Joten elokuvan rakenne on vähintäänkin kiinnostava. Varsinkin kun mukaan pistää sykkivän teknobiitin ja liekkihiuksinen Franka Potenten juoksemassa. Juoksemisesta puheen ollen. Juuri se oli aikoinaan sellainen seikka, että se tuntui aiheuttavan hengästymistä kotikatsomossa saakka, mutta nyt kun kiinnittää enemmän huomiota juoksemisen ulkopuolisiin tapahtumiin, eli juuri näiden muiden ihmisten tulevaisuusnäkymiinen, tai esimerkiksi siihen satunnaiseen animaatioon, niin Juokse Lola on enemmänkin Ripeää Kävelyä Lola. Jotenka ollakseen elokuva jonka hauskin jippo on kuitenkin se hirveä kiire, niin tämä on hiukan liian rauhallisesti kulkeva. Sitä melkeinpä olisi toivonut jotta ne ihmisten kanssa käydyt keskustelut ja muut hidasteet olisi jätetty pois ja se tilalla olisi ollut vain lähtötilanne, juoksua ja toisto. Mutta kuitenkin, Juokse Lola on hauska pikkuelokuva jossa on mielenkiintoinen toteutus, mukava musiikki ja varsin miellyttävät näyttelijät. Se ei vain enää tee yhtä energistä vaikutusta kuin aiemmin, joten tällä kertaa neljän tähden elokuvana pitämäni tuotos kadottaa niistä yhden. Mikä parasta, tämä elokuva toi tietoisuuteeni säveltäjät Johnny Klimek ja Reinhold Heil. Tähdet: *** Juokse, Lola, juokse
Damn good coffeen Eugen haastoi minut tekemään Top 21-listan tieteiselokuvista ja tokihan lähden ilolla tälläistä tekemään, koska listojen laatiminen on aina hauskaa. Itse asiassa pengoin arkistojani etsien jo olemassa olevaa tieteislistaa, mutta vaikka kaikkea westerneistä top 15-goottivonkunalevyihin löytyikin, niin sci-fiä ei. Hmm, olen kuitenkin aika varma että olisin sellaisen joskus laatinut, mutta kenties en sittenkään ole. Siispä Alan Silvestrin Predator 2 score soimaan ja näppäimistö syliin. Mutta miten laatia tuo toppilista? Tieteiselokuviahan on jos jonkinlaista ja kiteyttäminen ne vaivaiseen 21 kappaleeseen voi osoittautua mahdottomaksi. Siispä rajauksia käyttöön, koska niiden avulla tehtävään saa ensinnäkin jotain tolkkua ja toisekseen niiden avulla sen saa ylipäätään suoritettua. Mikä muuten sitten johti siihen, että tein listasta top kympin, mutta pistin jokaiseen valintaan lisäsuosituksia. Hankalinta oli lopulta päättää mikä edes omasta mielestä on sci-fiä. Pelkästään futuristiset laitteet eivät tee lopputuloksesta tieteiselokuvaa, sillä vaikka esimerkiksi The Matrixin voi luokitella sci-fiksi, niin itse näen sen ensisijaisesti toimintaelokuvana ja vasta sitten tieteiselokuvana (jos vielä ihan silloinkaan). Samalla tavalla Tähtien Sodat eivät ole sci-fiä vain koska ne tapahtuvat kaukaisessa galaksissa, koska ne tuntuvat olevan kuitenkin lähempänä jotain Taru Sormusten Herraa kuin Solarista. Outland ei ole tieteiselokuva, se on western (kirjaimellisesti Sheriffi). Alien on kauhua. Itse yleensä hieman tulkitsen tieteisgenreä siten, että siinä on ensinnäkin vahva painotus juuri tieteessä, ei mystiikassa ja toiseksi sen täytyy olla mahdoton tuntemassamme todellisuudessa. Mutta ei tässä kuitenkaan mistään kiveen hakatusta tulkinnasta ole kyse, sillä tuollon joutuisin jättämään pois sellaisia elokuvia joiden itse sanon olevan sci-fiä, mutta ei niin kuin sen luulisi olevan. Joten kenties tärkeintä on se, että tieteiselokuvaa katsoessa ei ehkä ajattele sen sopivan mihinkään muuhun lajityyppiin, mutta ainakin se pistää ajattelemaan. 1. Apinoiden Planeetta (Planet of the Apes, 1968) Erittäin pessimistinen kuvaus lajien kehityksestä jossa osoitetaan, että vaikka toivoisi olemassa olevan jotain parempaa kuin ihminen, niin ei ole. Eikä se ihminen itsekään sitä ole. Elokuva sisältää myös yhden kaikkien aikojen hienoimmista lopetuksista. 2. Terminator - Tuhoaja (The Terminator, 1984) Ihmisen ja koneen suhteen kylmäävintä antia. Terminator on hyvin tiukaksi puserrettu tuotos josta kaikki ylimääräinen on karsittu pois ja samalla se on yksi koskettavimpia rakkaustarinoita joita saan äkkiseltään päähäni. Katso myös: Mark 13 (Hardware, 1990), Tetsuo (1989), Robocop (1987), Metropolis (1927). 3. Blade Runner (1982) Melkein tuntuu siltä, että minun pitäisi jäävätä itseni tämän elokuvan kohdalta, koska Philip K. Dick on suosikkikirjailijani, mutta Blade Runnerin inhimillisyyden tavoittelu mainosvaloisessa teknohelvetissä on niin onnistuneesti totetutettu, että olisi synti jättää tämä elokuva pois. Mielenkiintoisesti Blade Runner ja Terminator molemmat kuvaavat ihmisen ja koneen suhdetta, mutta siinä missä Terminatorissa koneet pitävät ihmisiä rikkaruohoina, haluavat Blade Runnerin replikantit vain olla noita hauraita olentoja. 4. Repo Man (1984) Repo Man ei ehkä äkkiseltään vaikuta kaikkein scifeimmältä elokuvalta, sillä se näyttää pitkälti tapahtuvan juuri siellä missä sinäkin nyt olet. Mutta elokuvan yhteiskuntasatiiri osoittaa, että todellisuus voi olla joskus niin bizarre että sen täytyy olla sci-fiä. Eli kaiken tieteistarinoinnin ei tarvitse olla lopulta niin kovin kaukaista. Yhteiskuntakriittisyys riittää. Katso myös: Starship Troopers (1997), District 9 (2009), Brazil (1985), Maailma Vuonna 2022 (Soylent Green, 1973). Ja uskokaa tai älkää, Logan's Run (1976) 5. Muutostiloja (Altered States, 1980) Tieteen vaarat ovat yksi sci-fin peruspilareista ja Muutostiloja yhdistää erinomaisesti kehityksen alkukantaisuuteen. Katso myös: Primer (2004), Kärpänen (The Fly, 1958), Kärpänen (The Fly, 1986), Huomisen Tuska (The Quiet Earth, 1985), Kielletty Planeetta (Forbidden Planet, 1959). 6. Zardoz (1974) Jumaluuskompleksi tulee myös usein tieteistarinoissa esille ja yksikään elokuva ei tunnu käsittelevän muurahaisfarmilla leikkimistä yhtä vinksahtaneesti ja ihanan tekotaiteellisesti kuin Zardoz. Katso myös: Dark City (1998), The Truman Show (1998). 7. 12 Apinaa (Twelve Monkeys, 1995) Sitten ovat tietenkin post apokalyptiset elokuvat jotka aina helposti yhdistää joihinkin Italotuotoksiin, mutta vaikka ne ovatkin usein riemastuttavia, niin nyt mietimme miten asia korjataan, vai onko se ylipäätään edes mahdollista. Katso myös: Sunshine (2007), Tie (The Road, 2009). 8. The Fountain (2006) Jos Zardozin kautta meille tuli esille ihmisen halu toimia Jumalana, niin The Fountainin kautta meille tulee huolella toteutettu ihmisen halu löytää Jumalallisuutta. Katso myös: Dante 01 (2008), Stargate (1994), THX-1138 (1971). 9. Mies Toisesta Maailmasta (The Man Who Fell to Earth, 1976) E.T. ei ollut ainoa joka kaipasi kotiinsa, sillä samaa toivoi David Bowie, mutta ihmisenä olo on yksisuuntainen tie ja itsensä kadotus on liiankin helppoa. Katso myös: Total Recall (1990), Hämärän Vartija (A Scanner Darkly, 2006), Solaris (1972). 10. Pahan Kehä (They Live, 1988) Satiirina Pahan Kehä sopisi hyvin tuonne Repo Manin luokse, sillä molemmissa piikittely kohdistuu monetaariseen kuluttamiseen, mutta käytännössä Pahan Kehä on kuitenkin alien invasion-elokuva, se vain tekee sen kaupparatsuilla. Katso myös: Se jostakin (The Thing, 1982) Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers, 1978). + 11. Kolmannen Asteen Yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) Toivo, usko, halu. Tiedän, että monet lisäsuosituksistani sopisivat jonkin toisenkin elokuvan yhteyteen ja jotkut saattavat nyrpistää nokkaansa ajatukselle pistää Solaris ja Total Recall yhteen, mutta elokuvat voi nähdä niin eri tavoin ja parhaimmat niistä näkeekin. Mutta missä on 2001? Tai Star Trek the Motion Picture? No hei, ei siellä ollut Kellopeli Appelsiiniakaan, vaikka jokainen niistä ansaitsee paikkansa korkealla. 2001:n ja Star Trekin jätin tietoisesti pois, sillä halusin miettiä suosikkejani niiden ulkopuolelta. Luonnollisesti ymmärrämme kukin, että toisena päivänä toisenlaiset mielipiteet, mutta perusrunko on sen verran tukeva jotta siihen ei muutoksia kaivatakaan. Ja tietenkin joskus tekee mieli ottaa vähän rennommin ja silloin Cherry 2000 ja Barbarella saavat estradin itselleen. Ja mitä tulee edeltävän listan järjestykseen, niin numero on vain päässäsi.
Mitä sanoitte? Ettäkö Double Featuressa on samaisesta elokuvasta samoihin aikoihin julkaistu arvostelu? Hmm, kuulostaa aivan suunnitellulta. Taikka sitten Gozer on saapumassa ja siksi "human sacrifice, dogs and cats living together... mass hysteria! " Pääasia on, että rock me Dr. Zaius! George Taylorin (Charlton Heston) johtama astronauttijoukko on palaamassa Maahan puolen vuoden reissultaan ja sen lisäksi, että tämä avaruus on valoisampi kuin Boney M:n keikka, niin edessä on myös jonkinlainen aikahyppy kauas kauas tulevaisuuteen ja planeetalle joka saattaa olla Maa. Tämä karu ja kuolleen oloinen paikka ei hirveän vieraanvaraiselta vaikuta, eivätkä yllättäen kimppuun hyökkäävät ratsastavat metsästäjäapinat ainakaan helpota Taylorin ja hänen kahden kollegansa olotilaa. Äänijänteensä loukkaava Taylor päätyy apinoiden vangiksi, mikä nyt on ainakin pienempi paha verrattuna hänen ystäviensä kohtaloon. Mutta kykenemättömänä ilmaisemaan itseään sanoin ja hämmentyneenä ihmismäisten apinoiden yhteiskunnasta, Taylorin päätellään olevan samanlainen kuin muutkin planeetan ihmiset, eli yksinkertainen matalaotsainen eläin. Kun Taylor viimein saa äänensä kaikuviin, niin vihamieliset karvaiset kädelliset haluavat pyyhkäistä tämän ihmisolennon pois tieltään ja muut satunnaiset apinat pohtivat saattoiko Maa todellakin olla joskus ihmisten hallinnassa, ja jos näin on, pitäisikö se tieto salata. Mitä jos meillä onkin liikaa yhteistä? Samaan aikaan Taylorille on tärkeintä päästä pois, mutta kuten lopetus kertoo, hän on jo perillä. "You Maniacs! You blew it up! Ah, damn you! God damn you all to hell!" Okei, ymmärrettävästi nykyelokuvia ajatellen tässä elokuvassa olevat apinamaskeeraukset ovat hiukan hassun näköisiä ja etenkin ne taustalla olevian ihmisapinoiden ilmeettömät kumimaskit pistävät ikävästi silmään, mutta hei, ainahan ne ovat olleet hieman hassun näköisiä, ne ovat apinoita. Jos jokin kuitenkin osoittaa tämän elokuvan voiman, niin vaikka Apinoiden Planeettaa on parodioitu kuoliaaksi saakka, silti sen lopputwisti on lainausmerkeissä yllättävä ja tuntuu vatsanpohjassa saakka. Vaikka olenkin nähnyt sen jo pelkästään tämän elokuvan katselukertojen vuoksi hyvin useaan otteeseen, niin hyvä loppu on hyvä loppu. Charlton Heston on aina ollut hieman jäykkä näyttelijä ja kuten Wayne's World kakkosen cameoroolikin osoittaa, niin hän oli aina enemmän tai vähemmän esittämässä Charlton Hestonia kuin kulloisenkin elokuvan roolia. Lievästä hybriksestä voidaan puhua siinä vaiheessa kun tajuaa, että itseään esittävän näyttelijän roolihahmoihin kuului muun muassa Mooses. Mutta samapa tuo ketä Heston esitti urallaan, sillä samoin kuten William Shatnerin kohdalla, jos "itsensä" esittäminen oli se onnistunein juttu, niin mitä sitä korjaamaankaan. Kun Heston sanoo Apinoiden Planeetassa "take your stinking paws off me, you damned dirty ape!", niin sen roiskuva karisma todistaa, että Heston oli ainoa oikea valinta tämän elokuvan päärooliin (siitäs sait Mark Wahlberg.) Pidin myös kovasti siitä, että kun alussa tehdään se syöksylasku Maahan, niin Hestonin Taylor on ihan vaan shit happens-asenteella liikkeellä ja edes kollegan muumioituminen alukseen ei liikuta häntä. Minua on tosin aina huvittanut se, että alussa kun Hestonia ja kumppaneita näytetään avaruusaluksessaan, niin Heston pistää sikariksi. Apinoiden Planeetta on erinomainen vaihtoehtotodellisuuden kuvaus. Se ei ehkä ole (lähellekään) aivan yhtä yhteiskuntasatiiri kuin Pierre Boullen alkuperäiskirja, mutta etenkin kuvatessaan kädellisten erilaisia sosiaaliluokkia (sotaisat gorillat, älykkäät simpanssit, duunarit, korkeasti koulutetut) se on hyvinkin purevaa kerrontaa. Tähän kun lisätään paariaksi päätynyt ihmisrotu joka on kehityksessä apinaa alempana ja sen käsityksen murtaminen tuomalla mukaan ihminen menneisyydestä joka osoittaa, että nämä ihmisapinat voivat olla uhka normaaleille apinoille. Eli vähän niin kuin evoluutioteoria uskovaisille. Alunperin minua hieman kiusasi se, että nämä elokuvan apinat eivät fyysisiltä liikkeiltään eronneet laisinkaan ihmisistä, koska jotenkin sitä odotti eläimellistä liikehdintää. Pian kuitenkin tulin siihen tulokseen jossa olen edelleenkin, että koska pointti on siitä etteivät nämä apinat ole eläimiä, vaan ihmiset ovat, niin näin on hyvä. Syvällisten pohdintojen ohessa Apinoiden Planeetta tarjoaa (etenkin alkupuolellaan) pirun makeita kuvauspaikkoja, erinomaista toimintaa, mystiikkaa ja Jerry Goldsmithin selkäpiitä kylmäävän musiikin. Kyseessä on ehdottomasti yksi tieteiselokuvan mestariteoksista, joka joistakin hassuista mukafuturistisista astronauttikeksinnöistään ja kumisista naamioistaan huolimatta on mielikuvituksellinen seikkailu joka tempaa mukaansa ja saa edelleenkiin ällistelemään lopetuksen nerokkuutta. Ja kuka muka ei meinannut laskea housuihinsa nähdessään ne varoituksina toimivat linnunpelätit. No, se ei näe pahaa-ei kuule pahaa-ei puhu pahaa-kohtaus oli vain ja ainoastaan kömpelön nolo vitsi. Tähdet: ***** Apinoiden Planeetta
Elokuva jota ilman meillä ei varmastikaan olisi Galaxy Questia ja Tropic Thunderia.
Aku Ankka, Panchito ja José Carioca. Ei kun sori, väärät caballerot. Työpulasta kärsivät hieman tyhjäpäiset mykkäelokuvan tähdet Lucky Day (Steve Martin), Dusty Bottoms (Chevy Chase) ja Ned Nederlander (Martin Short), eli tuttavallisemmin kolme amigoa saavat kutsun saapua pieneen Meksikolaiskylään. Heidät sinne kutsunut Carmen (Patrice Martinez) sattui sekoittamaan toden fiktioon ja kuvitteli amigojen olevan oikeita tosielämän sankareita ja nyt amigojen tehtävänä olisi vapauttaa kylä pahamaisen rikollisen El Guapon (Alfonso Arau) tyrannialta. No jos Carmen sattui sekoittamaan amigojen todellisuuden kuvitelmaan, niin asiaa ei ainakaan helpota se, että aivotoiminnastaan aikalailla pihalla olevat amigot uskovat saaneensa kutsun teatteritöihin ja kun totuus paljastuu, niin ymmärrettävästi amigot jänistävät. Kuitenkin kuten asiaan kuuluu, lopulta he rohkaistuvat toimimaan kuten esittämänsä kuvitteelliset hahmot tekevät. Mutta ääliöillä on vaikeuksia saada kykynsä ja halunsa kohtaamaan onnistuneesti. Kolme Kaverusta on aivan hiton hauska elokuva ja niin täynnä loistokohtauksia, että tuntuu uskomattomalta ajatella tätä elokuvaa pidetyn aikoinaan jonkinlaisena floppina ja keränneen suosionsa hiljaisella liekillä. Sittemminhän Kolme Kaverusta on noussut yhden jos toisenkin suosikkilistan huipulle ja allekirjoittaneen mielestä aivan syystäkin, sillä jo pelkästään elokuvan lähtökohta tehdä Seitsemän Samuraita komediana jossa päähenkilöt eivät tiedä missä ovat ja miksi on aivan loistava ja siitä osoituksena ovatkin monet sittemmin samaa ideaa hyödyntäneet elokuvat. Elokuva on täynnä erinomaisia hahmoja, alkaen tietenkin näistä idioottinäyttelijöistä jotka eivät ymmärrä ympäröivästä todellisuudesta juuri mitään koska elävät niin sisällä näyttelijärooleissaan. Lisäksi esimerkiksi Joe Mantegnan esittämä Hollywoodtuottaja ja Kai Wulffin esittämä Indiana Jonesista karanneelta vaikuttava saksalainen sotilas nimeltä German ovat aivan nerokkaita hahmoja. Ja hei, Martin, Chase ja Short ovat coolin näköisiä mariachiasuissaan. Kohtaukset joista erityisesti pidän: - Amigot saapuvat Meksikolaiseen kylän saluunaan ja Steve Martin sanoo baarimikolle "emme ole Meksikolaisia." - Amigot toivotetaan tervetulleiksi ja iloinen pikkupoika kysyy Chevy Chaselta "saanko kellosi kun olet kuollut?" - Amigot päättävät sankarillisen puheen jälkeen pistää El Guapolle vastaan ja lähtevät matkaan, vain huomatakseen viiden kilometrin jälkeen etteivät tienneet mihin suuntaan piti lähteä. Lisäksi repesin kun samassa tilanteessa valmistautuva Chase laukaisee aseen vahingossa kotelossaan. - Amigot pistävät lauluksi nuotion ääressä ja hevoset laulavat taustoja. Ja hauska on myös se kun laulun jälkeen kilpikonna sanoo "hyvää yötä Ned." - Polttavan auringon alla kuivuvalla Martinilla on vesileilissään vain pisara, Shortilla hiekkaa, mutta Chasella niin paljon vettä että hän voi heittää loput pois. - Tavataan legendojen ärsyttävästi laulava pensas ja näkymätön miekkamies jonka Chase ampuu vahingossa ennen kuin he ehtivät kysyä häneltä apua. - Chase harhauttaa vartijan tappamalla hänet. - El Guapo saa syntymäpäivälahjaksi villapaidan. - Lopputaistelu jossa kaikki kyläläiset ovat pukeutuneet amigoiksi, joka nyt katsottuna tuo mieleen V Niin Kuin Verikoston lopetuksen. Tavallaan. Lisäksi pelkästään Chasen esittämän hahmon nimi Dusty Bottoms aiheuttaa hymyilyä. Ainoa varsinainen miinus joka minua hieman kiusaa tässä elokuvassa on se, että kun amigot päättävät lähteä taistelemaan El Guapon kanssa, niin tässä vaiheessa juuri tuo vastus unohdetaan aika toviksi elokuvasta kun tärkeämmäksi nousee kuvata hieman irralllisenkin oloisia amigosketsejä. Toki ne ovat hauskoja, mutta pääasia tuntuu hieman jäävän taka-alalle muutoin hyvin tasapainotetussa elokuvassa. Kolme Kaverusta on yksinkertaisesti hauska elokuva jossa päähenkilöt pelaavat yhteen erinomaisesti ja huumori saa ihmettelemään, että tehtiinkö sitä todellakin joskus komedioita joissa komiikkaa luotiin muustakin kuin ihmisten päälle kusemisesta ja ruuan naimisesta. Hitto kun näitä kaveruksia vielä näkisi tälläisissä elokuvissa. Tähdet: **** Kolme Kaverusta
Vierailin tänään samaisessa paikallisessa uusiokeskuksessa, josta taannoin ostin suuren määrän videokasetteja. Tuolloin jätin ostamatta muutaman sellaisen elokuvan jotka jäivät sittemmin kiusaamaan mieltäni kuin mato silmän sisällä ja pakkohan se oli sitten korjata asia. Samalla reissulla vierailin viereisessä kirpputorilla ja voi perkele sentään kun joku ruoja oli ylihinnoitellut Aku Ankan taskukirjoja. Siis c'mon, parin vuoden takaista taskaria jonka alkuperäinen hinta oli 7,30€ ei ole suotavaa koettaa myydä hinnalla 6,20€. Ja neljän euron taskareita ei kuulu myydä kolmella ja puolella eurolla. Toki totuus on ettei minun tarvitse ostaa niitä ja ei se tyhmä ole joka pyytää (kyllä muuten on), mutta toivon ettei hän saa niitä myydyksi. Tässä ovat ne uusiokeskuksen videokasetit:
Tuo Haunting of Sarah Hardy on se leffa jonka erityisesti halusin nähdä ja Ruohonleikkaajamiehen Paluu, sekä Scanners 3 ovat ne kaksi muuta jotka olivat jääneet kummittelemaan mieleeni. Michael Keatonin Pelimies ja Nick Nolten Maikat eivät edellisellä kerralla edes tarttuneet näkökenttääni, joten ne olivat mukavia löytöjä. Hienoa on kuinka pirun ruma kansi tuossa Pelimies-leffassa on, kuinka hienoa on että Ruohonleikkaajamiehen Paluu on nimetty nimenomaan tuohon muotoon, eikä esimerkiksi Ruohonleikkaajan Paluuksi (on muuten ihan v*tun huono elokuva), mutta tiedän mitä ajattelette, mikä helvetti on Mr. Motivator's Body Conditioner? No kyseessä on jokin jumppavideo, mutta väliäkö sillä, koska hitto minun oli vaikea pitää pokkaa kun näin tuon kasetin hyllyssä. Kirpparin dvd:t:
Apinoiden Planeetan Synty ei nyt suuremmin primaalia hekumaa herätä, mutta nähtävähän se on. Long Weekend ei ole alkoholismikuvaus, se on Lost Weekend. Tämä on jokin luonto kiukuttelee-elokuva ja silloin kun luonto kiukuttelee, on se hyvä juttu, paitsi silloin kun ei ole. Resident Evil: Afterlife. Öö, joo. Olen pahoillani? Tuosta reissusta pitää vielä mainita se, että kirpparilla eräs arviolta 60-vuotias naishenkilö sanoi minulle yllättäen "arvaa mitä mä löysin?" ja piti jotain rintaansa vasten. No, päätin lähteä leikkiin tuntemattoman kanssa ja sanoin "anna joku vihje", jolloin tuo kyseinen naishenkilö näytti minulle Metallican St. Anger-levyn ja sanoi sen olevan hänen suosikkejaan. Erinomaista!
Tunnettu herrasmiesvaras ja viattomien puolustaja Simon Templar alias Pyhimys on teatterissa katsomassa elokuvaa, joka muuten vaikuttaa yhdeltä Pyhimyksen jaksoista, kun vieressa istuva elokuvan päätähti mainitsee Templarin nimen ja herra pään yläpuolelle ilmaantuu sädekehä. JES! Näin sitä pitää ja hyvä fiilis on luotu jo minuutissa. Templaria pyydetään auttamaan vaaran joutunutta menestyskirjailijaa, taiteilijanimellä Amos Klein toimivaa Joyce Darlingia (Sylvia Syms), sillä tämä hiukan höpsähtänyt kynäniekka on saanut työtehtävän eräältä Warlockilta (Kenneth Warren) joka johtaa SWORD-nimistä rikollisjärjestöä. Hassua asiassa on se, että Warlock on Joycen kirjojaan varten keksimä fiktiivinen hahmo, Mutta kun Kleiniksi luultu Templar kaapataan tuon Warlockin puolesta, niin selvää on että tämä kyseinen herra on jotakin muutakin kuin vain innokas fani. No, fani hän ainakin on, sillä jokainen hänen organisaatioonsa kuuluva henkilö on nimetty Joycen kirjojen mukaan. Ja nyt kun ymmärrettävästi Kleinin luullaan olevan mies ja tuon miehen rooli putosi Templarin harteille, selviää että Warlock haluaa Kleinin kehittävän ryöstösuunnitelman tunkeutumattomana pidettyyn aarreholviin ja kirjoittavan siitä kirjan. Tokihan sellainen arvostetulta rikoskirjailijalta sujuu. Warlockilla on oikein Venäjältä saakka tuotu laite nimeltä Multi-laser-tuhoaja ja siitä tulevat tarvittaessa ne suomennoksen kuoleman säteet. Tosin ne säteet voivat myös viitata ryöstökohteen infrapunasäteisiin jotka laukaisevat maan alla olevat miinat. On se silti aina aika harhaanjohtava suomennos. Minua on aina huvittanut se, että samoin kuin James Bondin kohdalla, Templar on ammatissa jossa salamyhkäisyys ja tuntemattomana pysyttely ovat elintärkeitä ja silti suurinpiirtein jokainen vastaan tuleva ihminen tietää kuka hän on ja mistä hän on kuuluisa. Hyvin harvassa Pyhimyksen jaksossa Templar suorittaa rikoksia ja silloinkin hän yleensä toimii poliisin apuna teeskennellen rikollista saadakseen jonkun oikeasti pahan tyypin kiinni. Mutta ei se mitään, sillä Pyhimys on loistohahmo ja Roger Mooren poikamaisuuden ja herrasmiesmäisyyden yhdistelmä on täydellinen rooliin, jonka voisi sanoa toimineen eräänlaisena (hyvällä tavalla) leimaavana, sillä katsoi sitten Veijareita ja Pyhimyksiä, Maverickia, taikka Bondia, niin Moore on Templar. Tyypilliseen Pyhimystapaan Kuoleman Säteet on todella miellyttävää katseltavaa. Se on humoristinen, kepeä, sen aikakausikuvaus on veikeää ja tässä nimenomaisessa tuplajaksossa on varmasti yksi sarjan mielenkiintoisimmista tarinoista. Kertomus salanimellä toimivasta hupsusta kirjalijasta jonka vielä hölmömpi fani perustaa ihailunsa osoitukseksi kirjassa kuvatun kaltaisen rikollisjärjestön, nimeää itsensä ja apulaisensa kirjojen hahmojen mukaan ja haluaa tuon kirjailijan kehittävän ryöstösuunntelman voidakseen kirjoittaa siitä uusimman kirjansa. Kuin Piina yhdistettynä Being John Malkovichiin ja Stranger Than Fictioniin. Tähdet: **** Pyhimys ja Kuoleman Säteet
.JPG)
.JPG)
