Reservoir Dogs (1992)

Mitä jos aloitettaisiin Quentin Tarantino-putki elokuvalla joka on edelleen mielestäni tekijänsä paras.

Reservoir Dogsista, kuten aika pitkälti muistakin Tarantinon elokuvista on puhuttu ja kirjoitettu täältä ikuisuuteen, joten en varmastikaan tule maininneeksi mitään uutta ja koetankin pitää nämä siksi aika yksinkertaisina. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö monestakin Tarantinosta voisi (ja kenties pitäisi) keskustella loputtomiin, mutta muut ovat sanoneet jo samat sanat ja todennäköisesti paremmin.

Timanttikeikka on mennyt pieleen ja syrjässä olevaan varastoon odotetaan hajalleen päätyneitä ryöstäjiä. Osa pääsee kokoontumispaikkaan, osa ei ja matkan varrella puretaan tapahtumia siitä mikä meni pieleen? Kuka laverteli kytille? Missä saalis on? Miten tästä eteenpäin? Ja pääseekö kukaan elossa pois?

Ja siinä pitkälti olikin Reservoir Dogsin juoni. Pieleen mennyt keikka ja sen käsittely.
Mutta mitenkään tavanomaisesta rikoselokuvasta ei voi Dogsin kohdalla puhua, sillä se olisi äärimmäistä vähättelyä. Minkä huomaa jo siitä kuinka paljon tätäkin elokuvaa ruvettiin kopioimaan surutta niin ulkoasun kuin sarjatulipopkulttuuridialogin suhteen ja siinä missä moni perässä tullut vastaava elokuva tuntui enemmän tai vähemmän kopiolta, niin Reservoir Dogsin tasolle yltäminen tuntuu edelleen lähes mahdottomalta. Ja erityisen hienoa Dogsissa onkin se, että se ei missään nimessä ole täysin originaali, koska siitä voi bongata muita elokuvia joista se on hakenut innoitusta, mutta se miksi Tarantinon elokuvat ylipäätään eivät tunnu ryöstökalastavan jotain Point Blankia ja Pelhamia, kun taas miksi Thursday vaikuttaa niin tekevän Tarantinolle, on siinä että esimerkiksi Dogsissa on ymmärretty se miksi se esikuva on toiminut ja sitten tehdä se lainaus rehellisesti myöntäen. Joten Dogsia katsellessa pystyy bongaamaan että tuo on tuolta ja se on sieltä, mutta missään vaiheessa ei tule mieleen etteikö katseltava elokuva olisi kuitenkin originaali. Kyse on siis hieman samasta jutusta kuin Soft Cellin Tainted Love-coverista jota kuunnellessa ei edes tiedosta sen olevan lainakappale, koska se ei kuulosta siltä.

Se mistä pidän hyvin paljon Reservoir Dogsissa on se, että se ei liioittele. Tämä saattaa kuulostaa hassulta kun miettii dialogia joka Madonnan kuxkuxkux-viittauksineen on räiskähtelevää, visuaalisuus mustavalkoisista vaatetuksista veren käyttöön porautuu aivokuoreen ja tanssi korvan leikkaukseen kouraisee vatsasta.
Mutta...
kun esimerkiksi Dogsin hahmot juttelevat, he keskustelevat vapautuneesti ja keskyttyminen kohdistuu juuri dialogiin, eikä sitä sekoiteta pistämällä häiriötekijöitä sekaan.
Punainen veri ja mustavalkoiset vaatteet jäävät ymmärrettävästi mieleen, mutta sitten kun niitä hetken tuumii, niin se on samalla tavalla pelkistetyn yksinkertaista kuin millaisena esimerkiksi The White Stripes jäi mieleen.
Ja korvan leikkaus kusettaa katsojaa näkemään enemmän kuin mitä hän oikeasti näkee.
Tämä mainitsemani liioittelun puute korostuu, jos näkee elokuvasta poistetut kohtaukset joissa muun muassa oikeasti näytetään se korvan leikkaus ja muuta sellaista joiden poiston ymmärtää täysin, sillä poistetut kohtaukset osoittavat Tarantinon halun pitää elokuvallaan selkeät rajat ja hyvä niin.

Pidän myös suuresti siitä, että vaikka värikoodatut hahmot ovat toisilleen tuntemattomia, niin takaumien kautta katsoja tietää heistä enemmän mutta ei silti paljoakaan.

Yksittäisiä hyviä kohtauksia on aika vaikea nostaa valokeilaan, sillä niitä aivan riittämiin. Voin kuitenkin kertoa sen, että suosikkikohtaukseni on kun Tim Rothin Mr. Orange on lähdössä asunnostaan, avaa oven, pysähtyy, työntää oven sormellaan kiinni, katsoo peiliin ja motivoi itseään sanomalla "They don't know. They don't know shit. You're not gonna get hurt. You're fucking Baretta, they believe every fucking word because you're supercool."

Näyttelijät ovat aivan loistavasti rooleihinsa sopivia ja monien kohdalla on tätä katsoessa vaikea kuvitella heille parempaa elokuvaa. Ainoina miinuksina pidän Eddie Bunkeria ja Quentin Tarantinoa, sillä vaikka kumpikaan ei minua oikeasti häiritse, niin edellinen jää aikamoiseksi seinäkukkaseksi ja maineensa vuoksi aiheuttaa sellaisen cameoroolifiiliksen, kun taas Tarantino itse tuntuu olevan mukana hieman egotrippailemassa ja se Like a Virgin-juttu olisi yhtä hyvin voitu jättää Steve Buscemin Mr. Pinkille. Ymmärtääkseni monet Mr. Pinkin ja Tarantinon esittämän Mr. Brownin kohtaukset olivatkin alunperin toisilleen tarkoitetut ja niitä oli sitten jaettu, minkä vuoksi tuntuukin aiempaa enemmän siltä että Tarantino halusi vain itse päästä kertomaan jonkun kirjoittamansa tarinan.
Mutta kuten sanoin, niin eivät Tarantino ja Bunker minua häiritse, sillä joukko toimii kuin hyvin öljytty kone ja jokainen Liekeissä-koulutuksessa käynyt tietää, että hyvä tiimi tarvitsee erilaisia persoonia.

Tiedän etten nyt vaikuta kovinkaan kriittiseltä arvostelijalta, mutta väliäkö sillä, koska Reservoir Dogs on mielestäni yksi parhaimpia elokuvia joita on koskaan tehty ja monien katselukertojen jälkeenkin olen edelleen yhtä hämmentyneen vaikuttunut kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Hauskaa on huomata, että kun Tarantinot elokuvat ovat osittain muistettuja musiikin käytöstä ja Dogs ei ole siinä mikään poikkeus, niin tässä on hyvin pitkiä osioita joissa ainoat äänet ovat keskusteluista syntyviä ja sitä musiikkia kuulee harvakseltaan.

Ai niin, olen katsonut tämän elokuvan varmaan reippaasti päälle 10 kertaa ja vasta nyt huomasin ne ruumisarkut ja ruumisauton.

Tähdet: *****
Reservoir Dogs