Jackie Brown (1997)

Lentoemäntä Jackie (Pam Grier) hoitelee sivubisneksinä asekauppias Ordellin (Samuel L. Jackson) rahankuljetuksia, kunnes jää kiinni ja tällöin kuvaan astuu takausmies Max (Robert Forster) joka ystävystyy Jackien kanssa. Sen sijaan että Jackie suojelisi Ordellia ja auttaisi viranomaisia, kuten agentti Nicolettea (Michael Keaton), päättää Jackie ystävällisen Maxin avulla keikata seuraavan rahalaukun itselleen. Tälläisestähän Ordell ei innostu, mutta kun apuna on pelkkiä ääliöitä niin minkäs sille voi. Mutta ei huolta, sillä eipä viranomaisetkaan älyllä loista.

Vaikka tämäkin elokuva keräsi aikoinaan kovasti kehuja, niin muistan myös aika monen pitäneen Jackie Brownia jonkinlaisena pettymyksenä. Ei suurena sellaisena, mutta pettymyksenä kuitenkin. Enkä minä ollut poikkeus. Toki minusta Jackie Brown on hemmetin hyvä elokuva ja pidin siitä jo ensikatselulla, mutta varsinainen kunnollinen elokuvan sisäistäminen tapahtui vasta parin katselun jälkeen. Elokuvan aiempaa Tarantinoa rauhallisempi ote ei minua haittanut laisinkaan, päinvastoin pidin sitä mukavana vaihteluna, mutta olin tavallaan pettynyt siitä, että Tarantino teki jälleen yhden 70-lukulaisuutta henkivän rikoselokuvan, sillä se tuntui aivan liian helpolta ratkaisulta hänelle.

Alunperin olin myös äärimmäisen pettynyt Robert De Niron löysään roolisuoritukseen ja vaikka myöhemmin ymmärsinkin hänen väsähtäneen esiintymisensä olleen selvästikin harkittu juttu, hänen kuitenkin esittäessään eräänlaista aivonsa polttanutta yksinkertaisuuden tyhmyriä, niin samalla Jackie Brownia voi pitää myös eräänlaisena käännekohtana De Niron uralla huonompiin elokuviin ja puolivillaiseen näyttelemiseen. Sillä entinen Taksikuski teki vielä Jackie Brownin rinnalla loistavan Wag The Dogin, mutta näiden jälkeen miehen ura on koostunut pääosin puuduttavista komedioista (Terapiat ja Painajaiset), parhaimmillaan juuri ja juuri keskitasoon yltävistä jännäreistä (Hide and Seek, 15 Minuuttia), tai vain elokuvista jotka pitäisi piilottaa metrin alle maan (Oikeuden Kasvot). Joten jos ennen Jackie Brownia olivat huonot De Nirot harvinaisuuksia, niin sittemmin se on ollut pikemminkin päinvastoin.
Bobby, korjaa tilanne.
Mutta kuitenkin, vaikka sanonkin ymmärtäväni miksi De Niro esiintyy Jackie Brownissa siten miten esiintyy, niin en edelleenkään pidä siitä. Joten Tarantinon pitäessä naamansa poissa, ottaa De Niro hänen paikkansa mielestäni elokuvan heikoimpana esiintyjänä. Tai ottaisi, jos Bridget Fonda ei esiintyisi niin pirun ärsyttävänä vikisijänä.
Elokuvan näyttelijät ovat kuitenkin pääosin erinomaisia ja oikeissa rooleissa. Olin alunperin hyvinkin innoissani siitä, että pitkästä aikaa sekä Pam Grier, että Robert Forster saivat alleen suuren profiilin elokuvan ja molemmat ovatkin aivan loistavia ja heidän yhteistyönsä on täydellistä kuin ikänsä yhdessä ollut pariskunta.
Jos tälläisessä porukassa joku De Niro vaikuttaa löysältä ja Fonda ärsyttävältä, niin se ei ole paljon mitään se, ja jos edes Chris Tucker ei suuremmin suututa, niin silloin on jo jotain tehty oikein. Okei, se ei pidä ihan paikkaansa, sillä Chris Tucker suututtaa aina.

Vaikka Jackie Brown ei ole alunperin Tarantinon kirjoittama, vaan Elmore Leonardin, niin kyllä elokuvasta kaikki ne Tarantinomaisuudet löytyvät. Mikä tosin ei ole hirveän suuri loikka Leonardista, sillä hänen kielensä on aika samankaltaista kuin Tarantinon ja siksi ihmettelenkin ihmettelyä miten Rommipunssia pidettiin erikoisena ja vaikeana valintana Tarantinolle.  No, väliäkö sillä. Mutta juuri Tarantinoon liittyen mukana on pitkiä lähes yksinpuheluna käytyjä asian vierestä kulkevia keskusteluja, tarttuva soulahtava soundtrack, älytön määrä tuttuja kasvoja ja tunne siitä, että tekijöillä on ollut vapaat kädet tehdä juuri sitä mitä halusivatkin.
Suurimmat erot edellisiin elokuviin, Reservoir Dogsiin ja Pulp Fictioniin ovat aiempaa selvästi rauhallisempi ote ja se, että nyt vahva nainen nousi sellaiseen pääosaan, että sille tielle on jääty. Ja esimerkiksi vaikka Kunniattomissa Paskiaisissa suurimman huomion saikin Christoph Waltzin hahmo, niin kyllähän sekin elokuva oli naisen, eli Mélanie Laurentin esittämän Shosannan tarina.

Suosikkikohtaukseni on se kun Samuel L. Jackson vakuuttelee Chris Tuckerille olevan hyvä idea mennä auton takakonttiin.

Kyseessä on siis erinomainen huumorintajuinen (etenkin se on sitä Leonardia) rikoselokuva joka ei ehkä iske yhtä kovaa kuin edelliset Tarantinot, mutta joka rennolla asenteellaan sanoo, että kyllä se vielä jos ei heti.
Ja jos Reservoir Dogs oli Tarantinon Hong Kong-leffa, Pulp Fiction 70-lukupastissi, niin Pam Grieristä huolimatta Jackie Brown on blaxploitaation sijaan Tarantinon Scorseseleffa.

Tähdet: ****
Jackie Brown