Väliäkö tuolla.
Eletään Yhdysvaltojen sisällissodan aikaa kun pohjoisvaltion sotilas korpraali John McBurney, eli McB loukkaantuu etelän puolella ja tulee nuoren tytön, Amyn (Pamelyn Ferdin) pelastamaksi.
Amy johdattaa Johnin lähistöllä sijaitsevaan tyttökouluun jonka johtajana on tyttökoulukuvauksille tyypillisen takakireä Martha (Geraldine Page.)
Koulussa on siis pelkästään naisia paikalla ja iät näyttäisivät olevan suunnilleen teinistä päälle keski-ikään. Lukumäärältään heitä on kymmenisen (olin laskevinani yhdeksän, mutta hyväksyn mahdollisen erheeni.)
Nämä etelän naiset eivät ole kovinkaan tyytyväisiä saadessaan jenkkisotilaan vaivoikseen ja tuskin malttavat odottaa hetkeä jolloin saisivat luovuttaa vihollisen vangittavaksi. Mutta naiset tuntevat silti velvollisuudekseen pelastaa Johnin hengen, sen sijaan että antaisivat hänen vuotaa hengiltä.
Kun eteläsotilaiden joukko ohittaa koulun, Martha ei tulekaan paljastaneeksi Johnin läsnäoloa. Syynä tähän on se, että Martha huomaa kuinka kärsiviä sekä omat sotilaat että heidän kuljettamansa pohjoisvangit ovat. Tehtäköön siis niin että kunhan John saadaan tolpilleen, saa hän mahdollisuuden pärjätä omillaan.
John teeskentelee loukkaantuneempaa kuin mitä todellisuudessa on ja rupeaa pikkuhiljaa jo pelkällä läsnäolollaan vaikuttamaan koulun naisiin. John valehtee minkä kerkeää ja manipuloi kutakin koulun naista vetoamalla näiden heikkouksiin. Joko hän puhuu koulun orjalle vapaudesta, tai sitten esittää olevansa aseistakieltäytyjä joka on pakotettu sotaan johon ei usko. Mutta tärkein keino jota John hyödyntää on olemalla ainoa mies naisjoukon keskellä, joten John vikittelee kutakin naista ja saa heidät rakastumaan itseensä. Tämä Johnin toiminta luo naisten keskuuteen epäluuloja ja mustasukkaisuutta, kun kukin heistä haluaa Johnin itselleen.
Kun muut naiset ovat joko täysin, mutta vähintään lähes täysin ihastuneita komeaan pohjoissotilaaseen, niin yksi naisista vänkää vastaan kaikella tarmollaan. Doris (Darleen Carr) on se koulun bitch joka ei tunnu pitävän kenestäkään ja rupeaa masinoimaan kapinaa Marthaa vastaan, sillä Doriksen mukaan Marthan käytös on maanpetturuutta. Aiemmin kuitenkin saimme huomata että tilaisuuden koettaessa ei Doriskaan laverrellut eteläsotilaille Johnista.
Johnin naistenpyöritys alkaa kostautumaan kun paljastuu että hän vikittelee kaikkia naisia toistensa tietämättä. Johnin paljastuminen johtaa kompurointiin rappusissa ja jalan haavan aukeamiseen, josta siirrymmekin sidotuksi pyödälle jossa jalka sahataan irti.
Herättyään John sekoaa ja rupeaa väkivaltaisesti paljastamaan naisille selvittämiään salaisuuksia ja täten pyrkii tuhoamaan kaiken naisten välisistä suhteista.
Lämpimimmän suhteen kilttiin Edwinaan (Elizabeth Hartman) luonut John saa kokea edelleen rakkautta tuon neidon kautta ja John rauhoittuukin sen verran, että on lopulta aikeissa poistua koulusta rauhassa. Edwina haluaa lähteä Johnin mukaan, mutta leppoisa loppuelämä jää haaveeksi kun naiset myrkyttävät Johnin ja elokuva lopuksi John voidaankin viedä haudan lepoon.
Korpraali McB:n on täytynyt olla jokseekin shokeeraava teos julkaisuaikanaan, sillä oh man, se on vieläkin sellainen. Elokuvassa on insestiä, pedofiliaa, lesbofantasioita ja elokuvan päähenkilö, eli Eastwoodin McB on täysi mulkku jota ei voi pitää minkäänlaisena samaistumisen kohteena olevana ns. sankarina. Eastwoodin faneille tämä on taatusti ollut outo kokemus.
Toki dollaritrilogiassa Eastwood esitti antisankaria joka ei kaihtanut häikäilemättömyyttä pelastaakseen oman nahkansa, mutta nämä hahmot olivat silti sellaisia joiden puolella olimme hyvillä mielin.
McB todistaa olevansa täysi sika heti ensiminuuteilla ja hänen manipuloiva luonteensa vain kasvattaa koko elokuvan ajan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, joten siinä vaiheessa kun McB:n jalka sahataan irti ja naiset lopulta tappavat hänet, niin tulee väistämättä sellainen olo että tuo mies ansaitsee kohtalonsa.
Vai niinkö?
Asiaa ei tee helpommaksi se että elokuvan naiset ovat pikkusieluisia joita on vaikea pitää sankareina yhtään sen enempää kuin McB:tä. Naisten toistensa selkään puukottaminen saa aikaiseksi sen, että he eivät ole yhtään sen enempää viattomia kuin McB. Toki on myönnettävä että McB:n käytös herättää naisissa sen väkevän mustasukkaisuuden.
Elokuvan varsinaisen murhankin suorittaa lapsi ja sen motiivina on rakkauden vihaksi muuttuminen.
Korpraali McB:ssä ei ole sankareita ja se on täynnä himokasta syntiä jossa kiima sekoittuu väkivaltaan, pelkoon ja suoranaiseen kauhuun. Joista jälkimmäinen tulee erinomaisesti esille kohtauksessa jossa McB huomaa amputoidun jalkansa.
Erityisen kammottavaksi tämän jalan amputoinnin tekee se, että siihen ei anneta kunnon syytä. Toki McB:n jalan haava aukeaa, mutta olisiko siihen riittänyt suurinpiirtein laastari? Kenties. Siispä koko jalan irti sahaaminen on aika ärtsy reaktio. Kohtaus tuokin suuresti mieleen myöhemmin syntyneen Stephen Kingin kirjan/elokuvan Piina. Joka muutoinkin on aika hyvin verrannollinen Korpraali McB:n yleistunnelmaan.
Näyttelijät ovat kukin aivan loistavia.
Geraldine Page oli naisnäyttelijöistä ainoa jonka tunnistin muistakin elokuvista, joten hänestä tiesin jo jotain. Kaikki muut ovat ainakin tällä muistilla tuntemattomia, mutta he olivat kukin hyviä.
Siellä oli pari taka-alalle jäävää hahmoa, mutta jokainen naisnäyttelijät pelasi todella hyvin yhteen ja he olivat hyvin uskottavia.
Ja Eastwood hyvin epätyypillisessä ureapääroolissaan oli aivan loistava vastapaino naisjoukolle ja tämä on nuoremman Eastwoodin väkevimpiä roolisuorituksia.
Tulin jo maininneeksi Piinan hieman vastaavanlaisena elokuvana, mutta toinen hyvin tähän elokuvaan vertautuva teos on Wicker Man (ei se Cagen oksetus), sillä ajoittain Korpraali McB kulkee niin kierossa pakanallisessa psykedeliassa että kovin kaukana ei olla Summerislesta. Vinksahtanutta tunnelmaa korostaa Lalo Schifrinin äkkiväärä musiikki.
Korpraali McB on varmastikin ollut Eastwoodille hyvin tärkeä käännekohta urallaan, sillä tämä on hyvin suuri muutos edeltäviin Eastwood-elokuviin. Tai pikemminkin Eastwoodin esittämiin hahmoihin.
Kaikki Korpraali McB:n ns. shokeeraavuus on välillä hieman liikaakin. Siellä on siis pedofiliat, insestit, rasismit, sadismit, sun muut ja välillä tulee hieman hengästynyt olo kaiken sen aikana. Ehkäpä vähempikin olisi riittänyt. Mutta Eastwoodin uran kannalta tämä on taatusti ollut tarpeen, sillä kun katsoo Eastwoodin McB:n jälkeisen parin vuoden aikana tehtyjä elokuvia, niin siellä on kolmekin teosta joissa Eastwood on aivan muuta kuin millaiseksi hänet mielsi ennen McB:tä. (Yön Painajainen, Likainen Harry ja Ruoska.)
McB:n merkittävyyden Eastwoodille näkee jo siinä, että hän näyttelee huomattavasti laajemmalla tunneskaalalla kuin yleensä ja esiintyminen tapahtuu sellaisella energialla että jos uskoo Eastwoodin olevan vain vähäeleinen esiintyjä, niin voi pojat kuinka sitä onkaan väärässä.
Ylitsevuotavan negatiivisen tunnetilamäärän lisäksi toinen jokseekin miinusmerkkiseksi luokiteltava seikka elokuvassa ovat ajoittaiset hiukan naivin kuuloiset kertojaäänet. Muutoin kyseessä on erinomaisesti näytelty alistusdraama jota katsoessa saattaa tulla huono olo, mutta se on sen arvoista.
Tähdet: ****
Korpraali McB
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti