Toki The Cure on muutakin kuin vain valheellisen iloisia kappaleita kirjoittava popyhtye. Valtaosa The Curen tuotannosta on kuitenkin enemmän tai enemmän melankolista ja siltä se kuulostaakin ilman kommervenkkeja. Ja jos oikein tahtoo mieltää elävänsä päättyvän juuri sillä samaisella hetkellä, niin siihen riittää kun laittaa soimaan levyn Pornography, josta valoa ei löydy kuin korkeintaan tunnelin päästä. (Pornography on oma suosikkilevyni yhtyeen tuotannosta.)
No jaa.
The Cure on yhtye joka on helppo karsinoida gootiksi, mutta myös yhtä helposti sen näkee tuottavan ns. brittipoppia (siis tyylisuuntauksena, ei kotipaikkana). Puhumattakaan siitä että välillä liikuskellaan New Orderin jalanjäljillä, tai erehdytään palkkaamaan Ross Robinson tuottajaksi.
Oli sitten The Curen kulloinenkin tyylilaji mikä tahansa, niin yhdistävänä tekijänä kappaleesta toiseen on Robert Smithin kissan naukumiselta kuulostava laulu, joka tottumattomalle kuulijalle esiintynee hyvinkin ikävänä, mutta kun sen kanssa pääsee sinuiksi niin huomaa kuinka äärettömän sopivaa Smithin vokalisointi on The Curen musiikissa.
The Curen visuaalinen imago keskittyy pitkälti Smithiin, mikä on sinänsä ymmärrettävää että hänhän kuitenkin on yhtyeen ainoa pysyvä jäsen ja laulaja, sekä pääasiallinen biisinkirjoittaja. Smithin imagoon kuuluvat kalkitut kasvot, sähäkkä musta harakanpesä hiuksina ja sotkuisesti punatut huulet saavat aikaiseksi sen että hänessä on muita enemmän tarttumapintaa katseelle. Tämä kaikki siis mitenkään vähättelemättä muita yhtyeen on/off-jäseniä, sillä osalla heistä on ollut merkittäväkin osa yhtyeen äänimaailman muodostumisessa.
Greatest Hits DVD julkaistiin tukemaan Greatest Hits CD:tä (no shit Sherlock) ja koska tässäkin on kyseessä yhtye jolta on jo aiemminkin julkaistu kattavia kokoelmia, niin DVD osoittautuu CD-versiotaan mielenkiintoisemmaksi.
Greatest Hits DVD kokoaa yhdelle levylle lähes kaikki The Curen musiikkivideot. Suurin osa (18 kpl) niistä mainitaan menuvalikossa ja DVD:n takakannessa, mutta muutama lisävideo löytyy sinne tänne ripoteltuina piilobonuksina.
Jostain syystä 13th-kappaleen videota ei ole tarjolla, tai ainakaan minä en sitä löydä vaikka kuinka sokerilla houkuttelen. Syytä tähän puutteeseen en tiedä, enkä rehellisesti sanottuna ole koettanut selvittääkään. Henkilökohtaisesti pidän videon puuttumista suurena miinuksena, sillä kyseessä on ihan kiva tekele johon yhdistän erään elämäni onnellisuuden hetkistä
Kun puhutaan kokonaismääräisesti yli kahdestakymmenestä musiikkivideosta, joista osa sijoittuu kultaiselle 80-luvulle jolloin MTV:n avulla musiikkivideot saivat hetkiseksi ansaittua näkyvyyttä, niin luonnollisestikin videoiden taso heittelee suuresti budjettien ja ennen kaikkea hybriksen vuoksi. Paisunut käsitys omasta mielikuvituksen erinomaisuudesta ja uuden median mahdollisuuksista on The Curen, kuten esimerkiksi Duran Duranin kohdalla johtanut joihinkin aivan käsittämättömän huonoihin videoihin joissa miinukset eivät tule yhtyeen tai videon ohjaajan innokkuudesta vaan rumien videoefektien käytöstä. Toisin kuitenkin kuin Duraneiden kohdalla, The Curen videot harmemmin näyttävät kovinkaan paljoa rahaa syöneiltä tuotoksilta, mutta samaan tapaan yhtye tuntuu olevan välillä hieman väärässä paikassa. Tosin nämä väärässä paikassa olemiset ovat saaneet aikaiseksi videoita kuten Why Can't I Be You? jonka pukuleikeissä ei ole tolkun häivää ja kuvassa tuntuu olevan väärä yhtye, mutta samanaikaisesti mukana on jotain ylettömän hellyyttävää ja yksinkertaisesti kivaa.
Jotkut videoiden ideoista ovat joko nerokkaita, tai vain ja ainoastaan ääliömäisiä. Miksi esimerkiksi Inbetween Daysissa juostaan ympyrää ja miksi kuvassa heiluu sukkia? Vastaavasti taas samaisessa videossa yhtyeen imago on yhdennäköisesti kohdillaan ja osa kamerakulmista ovat varsin mukavaa seurattavaa.
Vaikka osa videoista noudattelee kaavaa ”tehkää jotain hassua ja mä kuvaan”, ja tällöin kuva ei oikein yhdisty musiikkiin, niin se tavallaan sopii tuohon aiemmin mainitsemaani kykyyn yhdistää iloisuus uskomattomaan melankoliaan.
Parhaimmillaan yhtyeen videot ovat oikeastaan täydellisiä visioita The Curen musiikista ja imagosta. Videot kuten Just Like Heaven, Lullaby ja Lovesong edustavat puhdasta nerokkuutta. Oli sitten kyseessä Just Like Heavenin ultimaattinen goottimeininki tuulikoneiden ja taivaan edessä, Lovesongin tippukivien vieressä vonkuminen, tai Lullabyn Tim Burtoniaaninen kauhumaailma ihmisiä syövinen sänkyineen, niin tämä videokolmikko näyttää juuri siltä miltä The Cure tuntuu.
Tim Burtonista puheenollen. Useampikin The Curen video vaikuttaa ammentavan samasta kaivosta kuin Burton ja on hyvin ymmärrettävää että The Cure-fanit nauttinevat myös Burtonin elokuvista. Ja huomattavaa on myös Burtonin hiusmalli joka yhdistyy enemmän kuin hieman Smithin vastaavaan.
Vaikka Just Like Heaven, Lullaby ja Lovesong ovat mielestäni visuaalisesti lähimpänä The Curea, niin videokatraan ehdoton helmi on Close To Me, jonka idea kaapissa soittavasta yhtyeestä on erinomaisen ahtaasti kuvattu, on ideana varsin hauska ja istuu hyvin musiikkiin. Myöhemmässä Never Enough-videossa hyödynnetään vastaavaa ahtaanpaikan ideaa, mutta siinä se ei toimi yhtä tehokkaasti, eikä kappalekaan ole yhtä tarttuva.
The Curen videot ovat valtaosaltaan sellaisia joissa ei ainakaan pinnallisesti katseltuna tunnu olevan oikein päätä saatikka häntää. Ne vaikuttavat siltä kuin joukko rasavillejä olisi päästetty teatterin puvustamoon ja sitten ovat vieläpä saaneet jonkun kuvaamaan kaiken sen sokerihumalaisuuden. Mutta vaikka tolkku tuntuu olevan tolkuton, niin pakkohan se on myöntää että näitä videosekoilua on välillä hauska katsella ja kuunnella hieman samaan tapaan kuin jotain Terence Hill/Bud Spencer-elokuvia, tai Hirttämättömiä. Ei niistä osaa oikein etsiä Avaruusvauvoja tai Isaac Asimovia, mutta suhteellisen hauskaa on.
Toki olisin toivonut että The Cure olisi videoittanut enemmän niitä levyjensä surumielisempiä kappaleita, kuin näitä Wrong Number-rallatuksia, sillä Lullabyn kaltaiset videot tuovat yhtyeelle enemmän uskottavuutta ja asiallisuutta kuin juuri Wrong Numberin räikeän väriset talk show-käärmeet.
Ja sori vaan, Cut Here on pirun tylsä biisi, eikä video siitä ole yhtään sen parempi.
Tämä Cut Here taisikin olla se ns. uusi biisi joka piti heittää täkyksi kokoelmalle. Mutta oli vuosi mikä tahansa, niin tuskin kyseisestä kappaleesta olisi minkäänlaiseksi suureksi hitiksi koskaan jotta se puolustaisi paikkaansa millään hittikokoelmalla.
Vielä huonompi on Republican Saffronin kanssa duetoitu Just Say Yes jonka elektrosoundit ovat väsyneitä, Smithin ja Saffronin äänet eivät tunnu istuvan yhteen ja video on miellyttävä kuin kuppa syöpäpotilaalla.
Ai niin, vaikka hieman nuivasti suhtauduinkin The Curen Greatest Hits CD:n tarpeellisuuteen, niin perun puheeni siltä osin että jos hankkii kyseisen levyn tuplaversion niin sitten kyseessä on hyvä lisä jo Staring At The Sean ja Galoren omistajille, sillä toisella levyllä on maittava paketti akustistia versioita tutuista isojen poikien ralleista.
Minusta The Cure on aivan gehennan hyvä yhtye, mutta jotenkin heidän videonsa eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tee minuun lopulta suurtakaan vaikutusta. Se johtuu ehkä siitä että suurin osa videoista on toteutettu uskomattoman kömpelösti. Niinkin suuria audiomielikuvia kuin The Cure saakaan aikaan, niin niitä ei ole osattu siirtää kunnolla videoiden muotoon. Toki näen useastikin välähdyksiä siitä mitä olisi voitu saada silmiemme iloksi, mutta lopputuloksena on aivan liian usein Duudsonit-tason kotivideokuvaa kuin Saksikäsi Edwardia jollaista kuitenkin on pohjalla nähtävissä.
Kyllähän The Curen videot on veikeitä, mutta eivät oikeastaan yleensä muuta. Levyjen kuuntelu luo mieleeni huomattavasti onnistuneempia visioita kuin mitä valtaosa tämän DVD:n videoista saa loihdittua.
Sisällön määrän puolesta Greatest Hits DVD on tarpeeksi kattava jotta siitä ei saa nurinaa suurestikaan aikaiseksi. Varsinaisia musiikkivideoita (piilobonukset mukaanlukien) on 21 ja näiden lisäksi ekstroista löytyy kuusi akustista studiolive-esitystä joiden pelkistetty mustavalkokuvaus on hauskasti paljon osuvampaa kuin suurin osa varsinaisen videopuolen materiaalista.
Tahdon lopuksi korostaa sitä, että tätä kirjoittaessani olen suunnattoman väsynyt ja koiranmakkara räjähti tänään kasvoilleni, joten kritisoin mahdollisesti tästä syystä videoita liiaksikin. (Tosin huomaan olleeni lopulta aika kritiikitön.) Mutta tämän hetkisen mielentilani varjossa totean että itse biisit saisivat helposti täydet tähdet, mutta huomioon ottaen visuaalinen anti, joudun toteamaan että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen kuten Australialaiset, eli down ja under.
Tähdet: ***
The Cure: Greatest Hits
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti