Kuten Dennis Hopper dokumentissa toteaa, niin he tekivät amerikkalaisia elokuvia mutta katsoivat eurooppalaisia.
Kun 60-luvulla alkoivat vanhat sopimusstudiomeiningit sortumaan ja fyysiset studiot joutuivat laittamaan lapun luukulle. Amerikkalainen elokuvateollisuus kaipasi uutta verta Cleopatran aiheuttaman vuodon täytteeksi ja tie aukeni elokuvatekijöille jotka omasivat erilaisen näkökannan elokuvan tekemiseen kuin mitä Universalin, tai Warnerin kalkkeutunut johto tarjosi. Uudet tekijät halusivat näyttää yleisölle muutakin kuin John Waynen. Elettiinhän seksuaalisen vallankumouksen aikaa, sodat muuntuivat hurraasta buuksi ja huumeet,,, niin,,, ei saa unohtaa huumeita.
Siispä esiin marssivat Peter Bogdanovich, Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja lukuisat muut nimet jotka suolsivat toinen toistaan merkittävämpiä ja parempia elokuvia seuraavien vuosien aikana. Syystäkin he ovat jääneet ihmisten mieleen. Tai, kuka nyt Bogdanovichia enää muistaa kuin joidenkin dokumenttien ja erinäisten elokuvien ekstramateriaalien haastatteluosuuksista. No, väliäkö tuolla.
Alkoi ilmaantumaan elokuvia joissa ihmiset olivat muutakin kuin kiiltokuvia. Elokuvia joissa vedettiin kamaa, näytettiin tissejä, vedettiin kamaa ja ammuttiin ihan saatanasti porukkaa. Oi tätä elokuvan kulta-aikaa.
Studiopomot olivat huuli pyöreänä, mutta koska nämä uudet elokuvat toivat rahaa taloon, niin annetaan vaan Richard Dreyfussin tuhota muistijälkiään nuoruudestaan.
Tähän uusien tekijöiden nimekkäimpään kaartiin kuuluvat Spielberg, Coppola, Lucas ja Scorsese, mutta tämän uuden aallon synnyttäjäksi voidaan näemme kruunata B-elokuvien kuningas, Roger Corman.
Cormanilla oli silmää sekä budjetin venytykselle, että uusien kykyjen löytämiselle ja tätä kautta Scorsesekin sai mahdollisuuden päästä ohjaamaan elokuvia. Toki Corman halusi hyödyntää aikansa merkittävimpiä exploitaatioita ja lopputulokseksi saatiin kaikenmaailman moottoripyörähuumeita, mutta ainakin Corman vei neitsyyden usealta sellaiselta elokuvantekijältä joka oli ottanut esikuvakseen Truffautin ja Bergmanin. Joten Trippien kautta tiet Kummisetämäisiin tappaviin haihin oli raollaan.
Lisäapua antoi mainstreamelokuvien puolella työskentelevä Paramountin uusi kuuma tuottajalupaus Robert Evans joka meni sitten ja toi Roman Polanskin jenkkeihin ja aikaansaatiin Rosemaryn Painajainen. Evans tuotti maailmalle muutaman merkittävän elokuvan Love Storysta, Chinatowniin ja sieltä Kummisetiin. Niin ja häntä on kiittäminen myös Taivaansilpojasta. OH, BOY!
Jos Corman otti suojiinsa uusia merkittäviä kykyjä, niin Evans todisti että näiden henkilöiden avulla on mahdollista tehdä rahaa. Siispä nyt studiopomot hellittivät otettaan ja aika on todistanut että perseelleenhän se lopulta meni. Mutta voi pojat, mitä nerokkuuksia sen lyhyen hetken aikana saatiinkaan.
Ensin tuli Easy Rider, joka kuten dokumentin nimikin paljastaa on tämän uuden aallon eräänlainen varsinainen syntyhetki. Easy Rider ei aloittanut amerikan elokuvan vallankumousta, sillä tokihan Bonnie & Clyde tuli jo ennen sitä ja jo muinainen Sheriffi totesi että do not forsake me, mutta Easy Rider oli kaikin puolin se ensimmäinen todellinen ns. vapaa elokuva jonka tekijöiden ei tarvinnut miettiä tuottajien mielipiteitä, tai huomioida yleisöä.
Dennis Hopper ja Peter Fonda lähtivät road tripille ja toivat mukanaan populaarikulttuuriselta arvoltaan suhteellisen merkittävän elokuvan, mutta eipä se nyt pelkkänä elokuvana ole mikään napakymppi ja jos on niin silloin ollaan lähempänä Colin Farrellin näkemystä. Okei, toi oli tosi ilkeästi sanottu ja pahoittelen sitä.
Easy Riderin merkittävyys on huomioitavaa siksi, että sen elokuvan ansiota lienee se että vapaita käsiä jaettiin joka suuntaan ja 70-luvun aikana tilanteen innoittamana tuli katsottavaksi muutama han kiva elokuva. Hmm,,, Taksikuski, M.A.S.H., Hurja Joukko, Ilmestyskirja Nyt ja uskokaa tai älkää, myös George Lucas sai aikaiseksi elokuvan jossa ei ollut karvaisia miehiä murisemassa, pottapäisiä pikkupoikia, eikä edes rastafarisammakkoa. Glory halleluja, sillä Lucas teki THX1138:n. Lucasin nykymaine huomioiden on vaikeaa nähdä mielessään Lucasia tekemässä THX:n kaltaisia elokuvia.
Sieltä jostain Easy Riderista 70-luvun loppuun amerikkalaisissa elokuvissa tuntui olevan mielikuvitusta, rohkeutta ja vapautta, mutta jo vuonna 1975 tilanne alkoi muuntumaan taiteellisesta vapaudesta rahantekoautomaattiin kun eräs nykyään harvojen tuntema B-ohjaaja nimeltä Steven Spielberg ohjasi elokuvan nimeltä Tappajahai. Niin loistava kuin Tappajahai onkin ja se tottavie on juuri sitä, niin Tappajahain kautta esille tuli kaksi seikkaa jotka rupesivat poistamaan seikkailullisuutta isojen studioiden elokuvista. Ensinnäkin Tappajahaista tuli ensimmäinen ns. summer blockbuster ja toiseksi tuolloin lehdet rupesivat tekemään listoja elokuvien teatterituotoista. Siispä jos elokuvien haluttiin aiemmin olevan mieluusti sekä taiteellisesti korkeatasoisia, että tuottoisia, niin viimeistään Tappajahaista eteenpäin haluista jälkimmäinen nousi liiankin merkittäväksi. Tämä on tietenkin johtanut siihen että nykyään Prince Of Persia edustaa tuota summer blockbusteria, kun joskus se oli juuri Tappajahai. Ja vaikka Persian Prinssi voi olla silmäkarkkia, niin Tappajahaissa oli sentään muutakin.
Kirottu Spielberg! Ja kiitos.
Ilokaasujuhlinta päättyi Scorsesen Kuin Raivo Härkä-elokuvaan joka sai kunnian olla viimeinen vapaan 60-luvun elokuvista vuonna 1980.
Toki olemme kukin taatusti eri mieltä siitä seikasta, ettäkö Kuin Raivo Härkä olisi ollut viimeinen hyvä elokuva. Mutta Kuin Raivo Härkä toimii hyvänä esimerkkinä tietyn aikakauden päättymisestä. Samoin kuin Easy Rider tuon ajan alusta ja Tappajahai hallitsevan tilanteen eräänlaisesta jump the shark-muutoksesta.
Easy Riders, Raging Bulls on hieman tilkkutäkkimäinen dokumentti, sillä siinä tulee liian paljon nimiä, ääniä ja tapahtumia liian lyhyeen aikaan.
Haastateltavia on ihan julmettu määrä, joista osa puolustaa paremmin paikkaansa kuin toiset. Jokaista John Miliusta vastaan kun on Margot Kidder.
Dokumentissa esitetään aikakauden tapahtumia enemmän kuin jaksaa muistaa. On Mustia Panttereita, Vietnamin sotaa, Nixonia, Charles Mansonia, viinaa, huumeita, orgioita ja kaikkea kivaa.
Sitten kun vielä mukaan otetaan ne kaikki elokuvat, niin auringon paahde ei ole ainoa seikka joka uuvuttaa.
Sitä toivoisi mukaan hiukan enemmän eurooppaa siinä suhteessa, että sieltä nämä Easy Riderit innoituksensa hakivat. Missä ovat Sergio Leone ja ystävänsä?
Mutta...
Hyvä vain että jo näinkin täysi dokumentti ohittaa ne Leonet ja muut, sillä dokumentin kuvaaman aikakauden aikana seuraavat nimet ja elokuvat ovat muodostuneet osaksi tätäkin hetkeä muokkaavaa todellisuutta.
Robert DeNiro, Al Pacino, Harvey Keitel, Jack Nicholson, Steven Spielberg, George Lucas, Roman Polanski, William Friedkin, Robert Altman, Sam Peckinpah, Brian DePalma, Terrence Malick, Kummisetä, Tappajahai, Taksikuski, Easy Rider, Ilmestyskirja Nyt, American Graffiti, Likainen Harry, American Gigolo, etc, etc, etc.
Ajatelkaapa vaikka sitä että kun joltakulta kysyy lempielokuvaa, -ohjaajaa, tai -näyttelijää, niin jos unohdetaan teinit jotka ovat innoissaan juuri sen hetken poptuotteesta kuten Supernatural, Twilight, tai Justin Bieder, niin kuinka moni laukoo sarjatulella nimiä jotka on Kevin Baconia helpompi yhdistää juuri Easy Riders, Raging Bullsin maailmaan ja hetkeen.
Pidän siitä että tämä dokumentti ottaa joitakin elokuvia, tai elokuvantekijöitä eräänlaisiksi esimerkeiksi selventääkseen sisältöään. Joten dokumentin elokuviin keskittyvä osuus ei lopulta tunnu sekavalta aiemmin mainitusta tilkkutäkkimäisyydestä huolimatta. Jonkinlaiseksi miinukseksi on kuitenkin laskettava joidenkin haastateltavien osuus, sillä sen sijaan että he puhuisivat tekemistään elokuvista katsovat he aiheellisemmaksi puhua ja taas puhua jostain huumebileistä, tai bileistä joissa oli huumeita tarjolla. Toki uskon että heillä on ollut hauskaa, mutta koska dokumentti on jo muutoinkin niin täynnä järkevääkin informaatiota, niin ei minua hirveästi kiinnosta kuunnella siitä kuinka kokaiini pöllysi siihen malliin että jopa Sonny Crockett luovutti.
Ilmeisesti juuri nuo huumepaljastukset ja muut vastaavat seikat aiheuttivat sen että osa dokumentin jonkinlaisista päähenkilöistä katsoi parhaimmaksi olla olematta mukana produktiossa, niinpä sen vuoksi on sääli ettemme kuule Coppolaa, tai Lucasia kertomassa omista kokemuksistaan tuona aikana. Tosin Lucas ei taatusti suostunut haastateltavaksi sen vuoksi että hänestä annetaan niin uskomattoman nörtti visio, että Pedro Napoleon Dynamitesta vaikuttaa Snoop Doggilta.
Mutta koska haastateltavina on niinkin merkittäviä tekijöitä kuten Paul Schrader, tai John Milius, niin ei sitä jonkun Lucasin poissaoloa osaa suuremmin huomioida.
Tosin esimerkiksi joku Karen Black tuntuu suht' mitäänsanomattomalta nimien kuten Richard Dreyfussin rinnalla. Mitenkään vähättelemättä rouva Blackia.
Ja vaikka alussa hieman kiusasinkin Peter Bogdanovichia, niin hän sentään teki Viimeisen Elokuvan ja myöhemmin Texasvillen, joten minun kirjoissani hän on komeasti plussalla.
Easy Riders, Raging Bulls on ehdottoman suositeltava dokumentti. On äärimmäisen kiehtovaa huomata kuinka uskomattoman vaikuttavaa nykyelokuvalle on dokumentin kuvaama aika ollut. Lähes kaikki ne nykyäänkin salamannopeasti mieleen tulevat elokuvat ja niiden tekijät tuntuvat olevan juuri tuolta ajalta.
Vaikka dokumentissa jankataan liian usein kaikenlaisesta aikansa dekadenssimeiningistä, niin tärkein asia eli elokuvat ovat selkeässä pääroolissa.
Ja vaikka dokumentissa on välillä clip show:n tunnelmaa, niin se lienee odotettavissakin näin laajan aiheen kuvauksessa.
Missään vaiheessa dokumentti ei tunnu tylsältä ja hiukan alle kaksituntisena se on liiankin lyhyt ja mieli janoaa lisää.
Tähdet: ****
Easy Riders, Raging Bulls
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti