En tiedä, jotenkin vain tuntuu että dinosaurukset ovat aina olleet enemmän poikien juttu kuin tyttöjen. Ei niin etteivätkö tytötkin saisi olla olla ja osa varmasti onkin kiinnostunut dinoista, mutta enemmän tytöt vaikuttavat suuntaavan kiinnostuksensa leikkimökkiin kuin Tyrannosaurukseen. Väliäkö tuolla.
Oma suosikkini dinosauruksista on aina ollut syystä tai toisesta Diplodocus. Joka tietenkin on aivan sairaan nynny valinta Tyrannosauruksen rinnalla ja varsinkin Jurassic Parkin synnyttämän Velociraptor-innostuksen seurassa. Väliäkö tuolla.
Olin kuitenkin hyvin kiinnostunut dinoista ja kirjahylly notkuikin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jota korostettiin kirjastolainoilla. Joten kun Jurassic Park saapui elokuvateattereihin, olin tietenkin aivan innossani koska Harrison Fordin Takaa-ajettu oli viimein kankailla. (Voi luoja, eivätkö nämä puujalkavitsit lopu koskaan.)
Muistan vieläkin reaktioni kun katselin Jurassic Parkia ensimmäisen kerran. Se oli täsmälleen samanlainen kuin elokuvan hahmoilla oli kun he näkivät Brachiosaurusten syömässä puiden lehtiä. Olin aivan huuli pyöreänä että ”tämä on mahdotonta. Nehän ovat oikeita.” Ja vaikka enää useiden katselukertojen myötä elokuva ei aivan samaa reaktiota synnytä, niin ne ovat edelleen oikeita.
Miljonääri John Hammond (Richard Attenborough) on tiedemiestensä avulla luonut kaukaiselle paratiisisaarelle uudenlaisen huvipuiston, tai pikemminkin eläintarhan, Jurassic Parkin jossa lapsoset ja lapsenmieliset pääsevät katselemaan eläimistöä jollaista ei Korkeasaari tarjoa.
Tiedämme heti elokuvan alun perusteella että jonkinlaista vaaraa puiston eläimet edustavat, sillä yksi alueen työntekijöistä päätyy jonkinlaisen ison liskon,,, okei,,, Velociraptorin syömäksi.
Ennen kuin puisto avataan yleisölle kutsuu Hammond paikalle muutaman ns. asiantuntijan vilkaisemaan paikkaa. Ilmeisesti Hammond haluaa vain kiusata näitä asiantuntijoita, sillä mitä hyötyä heistä olisi enää kun eläimet on jo kloonattu ja geenimanipuloitu täyteen mittaansa ja pistetty esitteille. No, Hammond rahoittaa näiden asiantuntijoiden työskentelyä, joten saakoon hän kiusata heitä kuinka paljon haluaa.
Asiantuntijamme ovat lapsivihamielinen paleontologi Alan Grant (Sam Neill), paleobotanisti eli rehututkija Ellie Sattler (Laura Dern) ja kaaosteoreetikko Ian Malcolm (Jeff Goldblum.)
Mukana ovat myös Hammondin näsäviisaat lapsenlapset Tim (Joseph Mazzello) ja Lex (Ariana Richards.)
Toisaalla saamme nähdä että eräs puiston työntekijöistä, Dennis Nedry (Wayne Knight) harrastaa rahanahneutta ja teollisuusvarkautta tarkoituksenaan myydä kilpailevalle yhtiölle puiston eläimistön alkioita.
Saavumme Hammondin saarelle ja tuttu teemamusiikki saa minut hymyilemään kuin juopunut idiootti. "Welcome to Jurassic Park."
No, okei. On näillä asiantuntijavierailla oikeakin syy olla Hammondin vieraina. Heidän lausuntojensa perusteella päätetään saako Hammond virallisen luvan avata puistonsa yleisölle, mutta fossiilitutkijoita tärkeämpi ja kireämpi päättäjä on mukana seuraava rahoittajia edustava lakimies Donald Gennaro (Martin Ferrero.) Gennaro on sellainen tyypillinen kynäkaulus jonka kohdalla tiedämme jo ensimmäisen repliikin perusteella että hänelle tulee käymään huonosti.
Alan ja kumppanit näkevät saarella Brachiosauruksia ja nyt näemme että Jurassic Parkin eläimistö koostuu dinosauruksista.
Kunhan ensin koemme pienen tieteellisen selityksen siitä kuinka dinojen kloonaus on ollut mahdollista ja että kuinka kaikki saaren eläimet on muokattu naaraiksi jotta ne eivät pystyisi lisääntymään vapaasti. Niin sitten voimmekin samantien esittää perustelut sille miksi kaikki tulee roiskahtamaan käsille. Eli Ian kommentoi että evoluutiota ei voi pysäyttää tieteen keinoin ja täten dinot tulisivat lisääntymään estoista huolimatta. Tämän lisäksi Alan tuntuu laskevan housuihinsa kuulleessaan Hammondin kloonauttaneen myös Velociraptoreita, sillä Alanin tutkimusten perusteella raptorit tulevat viiltelmään vatsoja auki ja muuntumaan linnuiksi.
On siis hyvä aika valmistautua siihen että kohta juostaan ja lujaa.
Saarelle iskee myrsky ja työntekijät ovat poistumassa alueelta viikonlopun viettoon. Samanaikaisesti Nerdy varastaa joukon alkioita ja ohjelmoi puiston tietokonejärjestelmät kaatumaan varmistaakseen tällä tavoin oman pakonsa. Järjestelmien kaatuminen tietenkin sammuttaa saaren sähköaitauksia jättäen Alanin ja kumppanit vapautuvien dinojen seuraksi.
Sähköt kaatuvat, puhelimet simahtavat, valtaosa saaren työntekijöistä on poistunut saarelta ja Tyrannosaurus päättää värisyttää vesilasia. Niin ja Nerdykin kolaroi autollaan jääden saarelle vangiksi.
Lakimies Gennaro kokee perinteisen asianajajakuoleman istuessaan vessanpöntöllä ja joutuessaan Tyrannosauruksen syömäksi.
Nerdy kohtaa Dilophosauruksen joka avaa helttansa ja sylkee Nedryn päälle myrkyllistä visvaa. Sen sijaan että Nedry näkisi visioita kävelevistä vasaroista, päätyy hän Dilophon vatsaan. Tässä yhteydessä näemme kuinka Ianin kommentti siitä kuinka luonto löytää keinot lisääntyä tieteen estoista huolimatta on mahdollista kun Nedryn varastamat alkiot päätyvät luontoon.
(Tämä Dilophosauruksen hyökkäys säikäytti minut alunperin. Elukka on aluksi kuin kehräävä kissa ja sitten yllättäen sähähtää kuin häntä olisi jäänyt jalan alle.)
Tyrannohyökkäyksen jälkeen ryhmät jakaantuvat, kun Alan päätyy jalkapatikkaan lasten kanssa ja loukkaantunut Ian saa seurakseen Ellien ja saaren villieläimistöstä vastaavan Muldoonin (Bob Peck.) Muldoon päätyy dinojen vatsoihin.
Sähköt saadaan kuntoon, mutta paljonpa niistä on hyötyä kun raptorit (ei se suomen paras räpryhmä) koettavat pistellä poskeensa Lexin ja Timin.
Ai niin, tottakai Lex on tietokonenero (tottakai) ja hiukan kun hän näpelöi näppäimistöä, niin johan saadaan ovi lukkoon ja ollaan turvassa raptoreilta. Niin no, ainakin siihen saakka kunnes taas juostaan pakoon. Onneksi kuitenkin Tyrannosaurus tulee ja pistää raptorit poskeensa.
Alan, Hammond, Ian, Ellie ja muksut ovat turvassa ja voivat lentää pois saarelta.
Alan oppi sietämään lapsia.
Spielbergillä on uskomaton kyky yhdistää lapsellisuus vakavuuteen siten, että se tuntuu uskottavalta. Oli sitten Jurassic Parkin tieteellisyys kuinka huuhaata tahansa, niin se osataan esittää sellaisella tavalla että ei näitä meripihkahyttysklooneja rupea suuremmin epäilemäänkään. Ja nyt en tietenkään väheksy tarinan kirjoittajaa Michael Crichtonia puhuessani siitä että Spielberg saa nämä kloonidinot vaikuttamaan aidoilta, mutta onhan se nyt tehtävä ero kirjan ja elokuvan välille siinä että näkeminen on eri asia kuin lukeminen. Tämä pätee etenkin juuri dinosauruksia katsellessa, sillä kirjaa lukiessa on helpompi uskoa dinoihin oman mielikuvituksen luoman vision avulla, mutta elokuvassa ne näyttävät helposti yhtä uskottavilta kuin Jar Jar Binks, eli eivät laisinkaan. Mutta Jurassic Park onnistuu siinä että se on uskottavan oloinen ja näköinen. Hitto vie! Nämä elokuvan dinosaurukset ovat edelleenkin kenties realistisimman näköisiä tietokoneella luotuja eläviä olentoja joita on tähän asti saatu elokuviin luotua. Toki siellä on muutamia kohtia joissa huomaa niiden keinotekoisuuden, mutta kokonaisuus huomioon ottaen ne ovat oikeita.
Nyt kun mainitsin tuon Jar Jar Binksin, niin siinä on yksi asia josta Jurassic Park ansaitsee miinusta. Tämän elokuvan efektien onnistuminen oli kuulemma pääsyy siihen että George Lucas iski viimeisen naulan päätökseensä pilata Tähtien Sota-sarjaa ja aloitti valmistelut seuraaviin oksetuksiin (Huom. On tärkeää aina huomauttaa kuinka alkuperäinen trilogia on kuitenkin puhdasta ekstaasia, joten pyrimme pyyhkimään mielestämme vain esiosat ja puiset tietokoneanimaatiot.)
Mutta palatakseni kommenttiini siitä että Spielbergillä on uskomaton kyky yhdistää lapsellisuus vakavuuteen, niin ilmeisesti Jurassic Parkin valmistumisvuosi on ollut jonkinlainen käännekohta Spielbergille tämän ”lapsellisuuden” hylkäämisessä ”vakavuuden” vuoksi. Sillä vuoden 1993 jälkeen Spielberg on painottanut omissa ohjaustöissään enemmän ja enemmän synkkyyttä. Toki siellä joukossa on edelleen Indiana Jonesia ja muuta, mutta määrällisesti Spielbergin elokuvat ovat olleet Jurassic Parkin jälkeen vähemmän humoristia kuin ennen. Jopa Lost World oli Jurassic Parkiin verrattuna kuin Manaaja Alastoman Aseen rinnalla.
Näyttelijät ovat kukin varsin hyviä rooleissaan.
Ariana Richards ja Joseph Mazzello ovat ainoita jotka hieman ärsyttävät, mutta kyllä hekin esiintyvät jokseekin edukseen. Ärsytys tuleekin vain siitä että nämä lapset ovat hahmoina niin perinteisiä Spielbergin lapsihahmoja jotka tietyissä tilanteissa tuntuvat hieman nynnyttävät kohtauksia, ovat tiellä ja ansaitsisivat selkäänsä. Mutta kyseessä kuitenkin on seikkailuelokuva, niinpä tämänkaltaiset hahmot ovat tyypillisiä, joten kyllä heitä sietää ainakin tässä tapauksessa. Vaikka näiden lapsihahmojen vuoksi on aivan liian selvää miten Alan-hahmo tulee kehittymään elokuvan aikana ja sellainen vie elokuvalta jännitysmomenttia pois.
Mitään oikeasti pahaa sanottavaa minulta ei ole muistakaan elokuvan esiintyjistä.
Sam Neill on mainio Alanin roolissa ja hänen hahmonsa eräänlainen jäykkyys on erinomainen vastapaino Jeff Goldblumin Ian-hahmon moottoriturpamaisuudelle, tai kuten elokuvassa todetaan, rocktähteydelle. Jeff Goldblum onkin aivan loistava valinta Ianin rooliin ja hänen kohdallaan en osaakaan kuvitella ketään muuta kyseisen hahmon esittäjäksi.
Erityisen miellyttävä on Hammondia esittävä Richard Attenborough. Hammond-hahmo on leikkimielinen miljonääri joka haluaa tuoda vain iloa elämään ja on oikeasti murtuneen oloinen kun huomaa että kaikki ei todellakaan mene suunnitelmien mukaan. Attenborough esittää roolinsa sopivalla kepeydellä, mutta tuoden kuitenkin mukanaan tarpeeksi vakavuutta ja selkärankaa ollakseen muutakin kuin jonkinlainen parodia Richard Bransonista.
Mainittavassa sivuosassa on irtokädeksi päätyvä Samuel L. Jackson, joka tähän aikaan oli juuri massayleisön tietoisuuteen päätyvä näyttelijä.
Jackson on mainio ketjupolttavana tietokonehyypiönä joka pääsee sanomaan repliikin joka muistuttaa Jacksonin yleisestä imagosta katu-uskottavana esiintyjänä.
Jurassic Park on mielestäni edelleenkin seikkailuelokuvien aatelia. Se on näiden vuosien jälkeenkin visuaalisesti mestarillinen, mutta ei silti ideastaan huolimatta tunnu pelkältä efektielokuvalta, vaan oikeasti sydämelliseltä kertomukselta ihmisistä ja luonnosta. Tähän jälkimmäiseen liittyen Jurassic Park antaakin pohdittavaa tieteen mahdollisuuksista ja sen vastuusta, etenkin silloin kun tiede sekoittaa luonnollisen järjestyksen.
Elokuvan kertomus on toteutettu sen ansaitsemalla kunnioituksella ja oli kyse sitten kuvasta, äänestä, tai näyttelijöistä, niin kaikki on viimeiseen asti harkittua.
Eikä saa unohtaa että John Williamsin musiikki on aivan loistavaa.
Niin ja mikä tärkeintä.
Dinosauruksia!
Tähdet: *****
Jurassic Park
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti