Hopperputken päättää näyttelijähopperin sijaan ohjaajahopper, joka parhaimmillaan onkin aivan loistava ja juuri sitä Colors on.
L.A.:n katuja siistivässä jengirikoksiin erikoistuneessa ryhmässä mukana oleva veteraanikyttä Hodges (Robert Duvall) saa parikseen nuoren kuumakallen, Danny McGavinin (Sean Penn.)
Hodges on jo tottunut jengien läsnäoloon ja hyväksynyt ne, mutta Dannylle kyseessä on uusi asia ja tottumattomana hän ei osaa vielä elää kaduilla niiden vaatimalla tavalla. Siispä Danny ratkaisee asiat väkivallalla sanojen sijaan, kun taas Hodges suosii jälkimmäistä.
Elokuvassa ei ole mitään sellaista juonikuviota kuin että esimerkiksi parivaljakkomme selvittäisi jotain suurta rikosta, tms. vaan Colors on enemmänkin dokumentaarinen kuvaus katujengeistä ja niihin liittyvistä seikoista. Niinpä tarjolla on latinokulttuuria, drive by shootingia, Cripsejä, Bloodseja, flanellipaitoja joista vain ylin nappi on kiinni, Ice T:n räppiä, ja sen sellaista. Näiden päivittäisten jengitapahtumien joukossa näemme kuinka McGavinin maine kaduilla kasvaa ja vaikuttaisi siltä että hänen suosimansa agressiivinen tyyli tuottaisi tulosta. Samalla Hodges alkaa hieman epäilemään että olisiko hän itse pehmennyt jo liikaakin, mutta toisaalta hän tietää että McGavinin tyylillä ei jaksaisi kauaa ja loppuunpalaminen olisi liian lähellä.
McGavin ihastuu grillillä työskentelevään Louisaan (Maria Conchita Alonso), mutta suhde ei pääse kunnolla alkamaankaan kun se näyttää jo loppuvan. Louisa ei pidä McGavinin väkivaltaisesta tavasta kohdella jengiläisiä, kun taas Louisalle nämä jengiläiset ovat asiakkaita, ystäviä ja sukulaisia.
Erään jengiläisen kuolema aiheuttaa sen että kaduilla McGavinia pidetään syypää siihen ja McGavin päätyy tappolistalle. Alkaa jengien välinen kostonkierre joka johtaa Hodgesin kuolemaan.
Siirrymme hetkisen ajassa eteenpäin ja huomaamme McGavinin nyt olevan se ns. veteraanikyttä joka on oppinut ottamaan rauhallisemmin ja nyt hänen opetettavanaan on uusi nuori kuumakalle.
Elämä jatkuu, jengit pysyvät ja poliisit koettavat estää tilannetta räjähtämästä käsiin.
Colors on joiltakin osin hiukan vanhentunut elokuva, mutta onneksi pääosin kyse on vaatetuksesta, ja musiikkivalinnoista. Elokuva saattaa tuntua hiukan, sanotaanko epätodelliselta noiden edellämanittujen seikkojen vuoksi, mutta sisältö on kuitenkin edelleenkin yksi uskottavimmista katuelokuvista. Kuva on rujon näköistä jonkun The Wrestlerin tapaan, ihmiset ovat kuvaan sopivia ja kaikessa on eräänlainen eletyn tuntu.
Elokuvassa varsinainen tarina, tai punainen lanka jos niin haluaa sanoa on tämä aika perinteinen kertomus jossa vanhempi kyttä opettaa nuorelle talon tavat. Jos rehellisiä ollaan niin se ei ole lopulta kovinkaan onnistunut Colorsissa. Periaatteessa kaikki elementit ovat kohdallaan. Sean Penn esittää mainiosti nuorta kyttää joka toimii ensin ja ajattelee vasta sitten ja vastaavasti Robert Duvall esittää uskottavasti vanhempaa kyttää joka puolestaan ajattelee ennen toimintaa. Duvallin ja Pennin kemiat sopivat hyvin yhteen joten heidän kohdallaan on helppo uskoa siihen että Duvall pystyy opettamaan jotain Pennille. Ongelmana tässä on se että Pennin hahmo on lähes loppuminuuteille saakka agressiivinen ja hän ei ole tuntunut oppineen vielä mitään. Päinvastoin vaikutti enemmänkin siltä että Duvallin hahmo olisi luovuttanut Pennin hahmon kohdalla ja ehkä pelkäsi itse muuttuvansa enemmän McGaviniksi kuin pysyvän Hodgesina. Sitten Hodges kuolee ja heti seuraavassa kohtauksessa McGavin on omaksunut Hodgesin asenteen ja oppinut elämään rauhallisemmin. Toki on mahdollista että Hodgesin kuoleman ja seuraavan kohtauksen välillä olisi kulunut aikaa vaikka vuosi tai kaksi ja McGavin olisi sinä aikana muuntunut. Nyt vaikuttaa siltä että Hodgesin kuolema muutti McGavinin ja vaikka läheisen, tai ei edes niin läheisen kuolema voi olla vahvasti ihmistä muuttava tekijä, niin McGavinin kohdalla ei annettu tarpeeksi suuntaa siihen että Hodgesin kuolema muuttaisi McGavinin yhdellä kertaa. Myönnettäköön toki että tämä muutos tuntuu kömpelöltä vain koska Hodgesin kuolemaa seuraavassa kohtauksessa McGavin on jo muuttunut ja kuvassa ei ole minkäänlaista osoitusta siitä kauanko Hodgesin kuolemasta on kulunut. Eli Hodges kuolee ja McGavinin noustessa seisomaan hän on jo Hodges.
Colorsin kohdalla isä-poika-suhdetta mielenkiintoismpaa on sen esittämä urbaani ympäristökuvaus. Kadut ja sen tapahtumat tuntuvat aidoilta ja elokuvassa kuvataan erinomaisesti poliisien ja jengien jännitteistä yhteiseloa. Kyseessä on hieman kuin kylmä sota, jossa kumpikaan osapuoli ei ole valmis luopumaan saavutetuista asemista ja molemmat vain kyttäävät toisiaan odottaen mitä toinen tekee.
Joistakin jengihahmoista koetetaan tehdä muita tärkeämpiä elokuvan tarinan kannalta ja esimerkiksi Don Cheadlen esittämästä Rocket nimisestä jengipomosta puhutaan aina silloin tällöin ja välillä herraa näytetäänkin murjottamassa jossain. Rocket on kuitenkin sellainen hahmo että häntä nostetaan ihan turhaan esille, koska hän ei oikestaan tee yhtään mitään. Heppu vain istuu suu mutrussa ja se on melkein siinä.
Turhista hahmoista puheenollen, eipä tuo Maria Conchita Alonsokaan kovin tarpeellinen tuntunut olevan. Pidin siitä ideasta että McGavinin ihastus on nainen joka on paremmin yhteydessä katukulttuuriin ja se tulisi aiheuttamaan konflikteja suhteeseen. Mutta kuten sen Hodgesin kuoleman jälkeisen McGavinin muutoksen kanssa, on tässä samanlainen hätäilyn tuntu. Suhde alkaa, se sortuu ja heti sen jälkeen Conchitan Louisa-hahmo tuntuu olevan jokaisen vastaantulevan jengiläisen panopuu. Mitä hittoa? Äskenhän Louisa oli kiltti ja mukava, ja seuraavaksi slut of the town.
Duvall ja Penn ovat tietenkin tämän elokuvan voimapari ja he molemmat näyttelevät loistavasti. Elokuvan sivuosat ovat myös pääosin hyvin roolitettu ja samoin esitetty, mutta mukana on myös joitakin hukkaan heitettyjä kykyjä kuten Cheadle ja yksi aivan helvetin ärsyttävästi esitetty hahmo. Damon Wayans esittää jengiläistä nimeltä T-Bone ja tämä T-Bone on olevinaan se jengin outo tyyppi ja siten muka jonkinlainen koominen kevennys. No, jos heliumilla kyllästetty South Parkin Butters vinkumassa tauotta on hauskaa, niin anteeksi jos olen tosikko. Joten T-Bone ei ole hauska ja Wayans ei esitä häntä kovinkaan onnistuneesti.
Ice T:n hupsulta kuulostavaa teemakappaletta lukuunottamatta Colorsin soundtrack on aivan loistava ja etenkin elokuvan latinomusiikki sopii kuvasisältöön erinomaisesti.
Colors on loistava jengikulttuurielokuva jonka sisällössä on muutama leikkausvirheeltä vaikuttava juonellinen kompastuskivi.
Tähdet: ****
Colors: Jengit
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti