lauantai 5. kesäkuuta 2010

Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, 1979)

Jos Waterworld on suurelle osalle ihmisistä tuttu elokuva, niin Ilmestyskirja on sitäkin enemmän. Ja jos Waterworldilla on mainetta elokuvana jonka tekeminen oli kaaottista ja täynnä draamaa, niin Ilmestyskirja tuntuu puolestaan olevan sanakirjamerkitys sanalle kaaos.
Ilmestyskirjan teko oli täynnä sydänkohtauksia, hermoromahduksia, itkua, kipua, tuskaa ja Marlon Brandoa.

Jopa DJ Shadow sämpläsi Francis Ford Coppolan puhetta jossa hän puhuu Ilmestyskirjan teon vaikutuksesta mielenterveyteen ja elokuvanteosta onkin saatu aikaiseksi erinomainen dokumentti, Hearts Of Darkness (joka tietenkin nimenä viittaa alkuperäistarinaan.)
Mutta jos Danten pitää kulkea matkansa helvetistä kiirastulen kautta taivaaseen saadaksemme lopputulokseksi Ilmestyskirjan kaltaisia elokuvia, niin silloin matka on ollut sen arvoinen.


Vanha tuttu Vietnamin sota on käynnissä ja kapteeni Willard (Martin Sheen) on itsetuhoinen sotilas joka lähetetään matkalle kohtaamaan ja eliminoimaan eversti Kurtz (Marlon Brando.) Isot pomot sanovat Willardille että Kurtz on vaarallinen pöpi ja uhka omalle maalleen, joten menepäs ja pistä sanomaan poks!
Willard lähtee kulkemaan veneellä pikkujokia pitkin, vältellen varsinaista taistelutannerta ja ainoana päämääränään Kurtz. Mukanaan Willardilla on muutama apulainen ja matkan aikana katsellaan strippareita, surffataan, vieraillaan Ranskalaisella plantaasilla, tavataan tiikeri ja eletään happotripillä. Mitä kauemmin matka jatkuu, sitä enemmän Willard alkaa tuntemaan Kurtzia ja kohta Willard ei enää tiedä ansaitseeko Kurtz kuolla.
Lopulta päädytään Kurtzin luokse ja tavataan Kurtzin alaisista ja alkuasukkaista koostuva Kurtzia palvova kultti. Kohtaamme myös valokuvaajan (Dennis Hopper) joka on jäänyt taltioimaan Kurtzia palvovaa joukkoa ja valokuvaaja erehtyi myös kerran ottamaan kuvan Kurtzista.
Kurtz tietää Willardin saapuneen aikomuksenaan tappaa hänet, siispä Willard menee ja hakkaa Kurtzin pään irti.
Kurtz-kulttilaiset näkevät kuninkaansa kuolleen ja odottavat uuden kuninkaan, Willardin ottavan paikkansa johtajana, mutta Willard poistuu suoritettuaan annetun tehtävän.


Siinäkö kaikki? Hitto, jätkä paasaa jonkun Waterworldin kohdalla ikuisuuden jostain virtsasuodattimesta ja sitten kuittaa Ilmestyskirjan parilla sanalla.


En oikein tiennyt miten kuvailla elokuvan tarinaa, kun en oikeastaan halunnut tällä kertaa luetella joka ainoaa mielenkiintoista, hauskaa, hölmöä, loistavaa, ihan sama mitä,,, mitä tahansa kohtausta josta voisi mainita jotain, sillä niin tehdessäni tämä ylittäisi jopa Star Trek 2009-kirjoitukseni pituuden joka taisi olla aika pitkä.

Kaikki varmaan kuitenkin tietävät elokuvan sisällön paremmin kuin oman napansa haavautumat. Tunnetuin on varmastikin Robert Duvallin napalm-monologi, jonka osannee siteerata hekin jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Sen verran usein sitä on hyödynnetty eri yhteyksissä.

Periaatteessa Ilmestyskirja Nyt on kuin mikä tahansa road movie. Pari tai muutama henkilöä jotka joko ovat jo ystäviä, tai ystävystyvät matkan varrella, kohtaavat hassunkurisia tilanteita ja henkilöitä, mutta lopussa ei odotakaan päähenkilön tyttöystävä vaan murha ja mielipuolisuus.


Jos haluaa keskittyä Ilmestyskirjasta puhuessaan vain yksittäisiin kohtauksiin, niin mikäpä ettei, ne ovat kuitenkin niin julmetun muistettavia ja onnistuneita. Elokuvan alussa oleva Sheenin tai chi, Doorsin The End, lähes kaikki mitä Robert Duvall tekee ja sanoo, Brandon ”the horror, the horror.” Elokuva on täynnä kohtauksia joista on helppo keskustella muiden elokuvafanien kanssa, mutta Ilmestyskirja ei kuitenkaan ole vain kollaasi hienoja kohtauksia, vaan se on myös hienovaraisesti kasvava sodan mielipuolisuuden kuvaus. Tai ehkä ei niinkään sodan mielipuolisuuden, vaan ylipäätään ihmisen negatiivisen muuntumisen kuvaus. Sillä Ilmestyskirja ei ole suoranaisesti sotaelokuva, koska koko idea Willardin matkassa on tehdä se mahdollisiman salassa, kaukana varsinaisesta sodasta.
Elokuvan tunnelmat synkkenevät mitä pidemmälle Willard kulkee ja samalla näemme kuinka Willardin matkakumppanit muuttuvat nuorista välinpitämättömistä sotilaista joksikin sellaiseksi mitä on vaikea enää pitää inhimillisenä. Parhaiten tämä näkynee kohtauksessa jossa he pysäyttävät paikallisen kalastusveneen rutiinitarkastusta varten ja tässä vaiheessa matkalaisten psyyke on astunut rajan yli pimeyden syövereihin. Eikä elokuva osoita hulluuden kasvua vain henkilöiden kautta, vaan elokuvan visuaalisuus muuttuu koko ajan mustemmaksi ja psykedeelisemmäksi. Tällä tavoin osoitetaan Kurtzin läsnäolo. Kaaos kasvaa mitä lähemmäksi Kurtzia tullaan, mutta kun Kurtz viimein kohdataan ollaan eräänlaisessa myrskyn silmässä, jossa on tyyntä mutta vaaran tuntu on käsinkosketeltava.


Jokainen, siis joka ainoa näyttelijä on aivan loistava Ilmestyskirjassa.

On hauskaa miten näyttelijät tuntuvat koko ajan ylittävän toisensa, ollen kuitenkin kukin yhtä hyvä. Kun ensin tapaamme Martin Sheenin oletamme hänen olevan täysi pöpi, sitten kuvaan tulee energisempi Robert Duvall ja oletamme hänen olevan vielä pöpimpi, mutta sitten kohtaamme Dennis Hopperin joka liikkuu kuin Speedy Gonzales on speed ja olemme varma että hän on pöpein...
Mutta,,,
sitten kuvaan ilmaantuu rauhallinen Marlon Brando ja hän on pöpeyden toteemipaalu.
He ovat vain niin erilaisia hulluuden ilmentymiä ja jokainen on aivan helvetin hyvä siinä mitä tekee.
Eivätkä nämä tunnetummat nimet ole ainoita erinomaisia esiintyjiä Ilmestyskirjassa. Pidin erityisesti Sam Bottomsista jonka hahmo, surffari-Lance jää kiinni LSD-trippiin ja joka jotenkin vain tuntuu osaavan esittää muuntuvat tunnetilat hieman uskottavammin kuin muut. Vaikka en tahdokaan aliarvioida muiden lahjoja.


Ilmestyskirja Nyt on mielestäni täydellinen elokuva ja arvostan joka ainoaa minuuttia siinä. Erityisen hienoa on se, että minulle paremmin tuttu versio on se hieman päälle 150 minuuttinen versio, joten tämän redux-version lisäämät 50 minuuttia eivät ole elämän ja kuoleman asia itselleni, mutta vaikka elokuva on noinkin pitkä ilman extraminuutteja, niin 202 minuuttisenakaan se ei ole sekuntiakaan liian pitkä.

Ymmärrän kyllä täysin miksi esimerkiksi se plantaasiosuus oli leikattu pois alunperin. Kyseessä on sen verran pitkä osuus että se vie ajatukset ehkä liiankin kauaksi lähtökohdista. Outoa kyllä, se ei kuitenkaan tunnu pidentävän elokuvaa.

Ilmestyskirja Nyt on hieman kuin Hohto. Kaikkea siinä ei ehkä ymmärrä, mutta se on kokemus jota on vaikea unohtaa.
Jos ei anna pituuden pelottaa, niin tässä on tarinaa enemmän kuin koko Harry Potter-saagassa.


Tähdet: *****
Ilmestyskirja. Nyt

...NOIR

2 kommenttia:

Paivi [Elokuvablogi.com] kirjoitti...

Pöpeyden toteemipaalu... =D

Minäkin muistan kun ensi kerran elokuvan näin niin ajattelin, että tämä on siis sotaelokuva, ja sotaelokuvista en (silloin) pahemmin tykännyt. Sitten alkoi se Doorsin The End ja viidakko räjähti ja minä olin sillä sekunnilla myyty. Tiesin, että tässä on tulossa jotain mahtavaa.

Jälkeenpäin mietin samoin, että ei Ilmestyskirja oikeastaan ole sotaelokuva, vaan hyvinkin ihmisen psyykettä tutkiskeleva draama. Ja ihan mahottoman hieno sellainen!

...noir kirjoitti...

Sotaelokuva onkin hieman outo lajityyppi. Sitä aina kuvittelee sotaelokuvan olevan jonkinlaista taistelun kuvaamista, mutta aika moni keskittyy ihmisen jonkinlaiseen kasvuun/muutokseen sodan aikana, kuin puhtaasti sotimiseen.
Mutta kenties se on hyväkin, koska jos vaihtoehtona on Olimme Sotilaita jonka juoni on "mennään, ammutaan, poistutaan", niin tokihan jonkun Veteen Piirretyn Viivan filosofiset uimakoulut ovat kiintoisampia.
Silti sitä aina etukäteen odottaa sotaelokuvan, oli se sitten Kauriinmetsästäjä tai Ilmestyskirja Nyt, olevan enemmänkin kuin Vihreät Baretit. Se on varmaan vain se sana Sota joka hämää.