Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, 1922)

Kyllähän Te tiedätte. Nosferatu on yhtä kuin Dracula. Mitä nyt on hieman nimiä muuteltu ja sen sellaista.
Onkin sinänsä hassua että ensimmäinen varsinainen ja samalla merkittävä Dracula-filmatisointi olikin samalla tekijänoikeuksia kiertävä teos, joka tekosiensa vuoksi oli kadota maailmasta kokonaan. Bram Stokerin perikunta kun koetti saada Nosferatun kokonaan kuolleeksi ja kuopatuksi.
Luojan kiitos kaikenlaiset kiukkukohtaukset eivät aina tuhoa kaikkea sitä mistä paitsi jääminen olisi rikos järkeä vastaan. Muutoinhan The Wicker Man olisi ei-koskaan.
Onneksi oblivion ei kuitenkaan osoittautunut Nosferatun kohtaloksi, sillä tämä elokuva on vaikuttanut niin uskomattoman moneen sen jälkeen syntyneeseen elokuvaan, että niitä voisi luetella muutaman. Niin ja elokuvahistoriallisen ja populaarikulttuurillisen merkityksen lisäksi kyseessä on aivan Saatanan hyvä elokuva.

Vuosi 1838.
Kreivi Orlok (Max Schreck) hengailee poikamieslinnassaan maalla. Siellä hän makoilee arkussaan, katselee eteensä ja viihdyttää rottia. Aah! Menoelämää.
Nyt Nosse kaipailee kuitenkin kaupungin rauhaan ja ilmaisee aarrekartan näköisellä kirjeellään halukkuutensa ostaa asunnon metropolista.
Siispä viriili kiinteistökauppias Hutter (Gustav von Wangenheim) lähetetään Transylvaniaan tekemään kauppoja kreivi Orlokin kanssa. Taakse jäävät kaupungin vilske ja vipinä, kuten myös vaimo Ellen (Greta Schröder) kun Hutter ampaisee matkaan.
Hutter saapuu Orlokin luokse. Orlok nauttii Hutterin verestävästä seurasta, ihastuu Elleniin ja lähtee tapaamaan tätä kaupunkiin, jättäen Hutterin notkumaan Transylvaniaan.
Kotona Ellen näkee kummia unia.
Laivamatkalla Orlok nauttii miehistön lihaisasta seurasta. Jopa niin paljon että perille päästyään on koko miehistö saatu hengiltä.
Kaupungin viskaalit uskovat ruton tulleen laivan mukana kaupunkiin, mutta mitäpä yksi pieni musta surma on sen rinnalla, että paikalle saapui naskalihammas imemään poloisista punanesteet itseensä.
Orlok siirtää itsensä Ellenin sängyn viereen ja osoittaa rakkauttaan upottamalla hampaansa tämän lihaan. Ihastuksesta soikeana oleva Orlok ei huomaa ajan kulumista ja aamuaurinko yllättääkin vampyyrimme. Tsap! Ja nyt on Orlok kadonnut.

Juonellisesti Nosferatu ei juurikaan muuta Stokerin Draculaa ja siksipä ei liene ihmekään, että Nosferatun tekijät jäivätkin samantien kiinni tarinan käytöstä. Ei tässä ole muuta tehty kuin nimiä ja hahmojen ulkonäköä muuteltu, mutta muuten on pysytelty tutuissa uomissa. Siltikin jos vertaa tätä esimerkiksi vuoden 1931 Draculaan, on kuin puhuisi yöstä ja päivästä. Tämä on hyvä esimerkki elokuvasta joka samaa tarinaa muiden kanssa hyödyntäessään on silti aivan erilainen. Vertailun vuoksi mainittakoon vuosien 1951/1982 The Thingit ja vuosien 1958/1986 Kärpäset. Samat mutta täysin erilaiset.

Koska kyseessä on vuonna 1922 valmistunut elokuva, niin sitä ei voi oikein arvostella samalla tavoin kuin tuoreempia tapauksia. On helppo ajatella monien Nosferatun näyttelijöiden näyttelevän yli, mutta kun pitää mielessä että kyseessä on kuitenkin mykkäajan elokuva jossa monesti asia piti saada helpoiten katsojan tajuntaan. Siksi eleet ovat usein liioiteltuja ja ilmeet kuin Irvikissalla ikään. Tästä syystä onkin hienoa kuinka Max Schreckin jäykkä liikehdintä onkin juuri pitkälti päinvastaista kuin mitä muilla on tarjolla. Max Schreck on muutenkin syystäkin jäänyt tämän elokuvan tunnistettavimmaksi hahmoksi. Hänen kalju, rottamainen, niskaton vampyyrihahmonsa on niin creepy että harva muu hahmo on samankaltaista vaikutusta saanut aikaiseksi. Schreckin tuijotus on erittäin hypnoottista.

Elokuva hyödyntää oman aikansa tuotteeksi hyvinkin paljon visuaalisia kikkoja, eli tuttavallisemmin efektejä. Kyseessä ei ole Caligarin tapaista korostunutta abstraktiutta, eikä Metropoliksen pre-hi-techia, mutta omaksi hyväkseen olevia efektejä on useita korostamassa Nosferatun tunnelmaa. Stop motionina kuvatut arkun liikkeet ovat esimerkiksi mainioita keinoja osoittaa yliluonnollisuutta ja Orlokin voimia ylipäätään. Kun Orlok esiintyy eräänlaisena etiäisenä, on trikki yksinkertainen mutta häivytystekniikka on juuri sopiva tilanteeseen. Ja visuaalisista jipoista puhuttaessa on mainittava se elokuvan kenties huomaamattomin, mutta samalla silmiinpistävin temppu. Eli se kun Orlok nousee pystysuoraan arkustaan. Lankkuselkä kenties, mutta hyvin vaikuttava sellainen.

Visuaalisesti elokuva on edelleen tehokas ja elokuvan yleistunnelma erittäin onnistunut.

Ensimmäisen tunnin ajan elokuvan musiikki tuntuu välillä tahattoman koomiselta sen suuren energisyyden vuoksi, mutta tuon tunnin jälkeen kun rutto alkaa harventamaan kaupunkia sen asukkaistaan, muuttuu musiikki äärisynkäksi ja tällöin aiemman ja tämänhetkisen musiikin ero vain korostaa kokonaistunnelman nautinnollisuutta.

Tiedän että olen hyvin positiivisella kannalla tämän elokuvan suhteen ja varmasti hiukan sokea sen mahdollisille virheille, mutta minkäs sille voi. Kyseessä kuitenkin on mielestäni Bela Lugosin Draculan kanssa ykkössijan vampyyrifilmatisoinneissa jakava elokuva.

Tätä en ole tullut aiemmin ajatelleeksikaan Nosferatun kohdalla, mutta nyt totean että onpas se mielenkiintoista että Orlok esitetään sellaisena hahmona jolla ei tunnu olevan kaulaa. Olkapäät ovat koko ajan korkealla ja takin kaulus on korkea, joten Orlok vaikuttaa,,, no,,, kaulattomalta. Tämä hahmosta joka pureskelee kauloja ja ihastuu Elleniin toteamalla tällä olevan kaunis kaula.

Hankittuani Nosferatun DVD:nä, oli tarkoitukseni hyvästellä omistamani VHS-versio, mutta kas kummaa! Tämä DVD:n sisältämä elokuva onkin pidennetty versio ja sisältää eri ääniraidan kuin kasetti. Niin ja DVD:llä elokuvassa on värisävytetyt kuvat, kun hallussani olevassa kasetissa kuva on tavanomaisen mustavalkoinen. Joten taitavat molemmat versiot jäädä valtaani.
Mainittakoon tosin, että DVD:llä ei ole värielokuvaa, vaikka äskeisestä saattaa sellaisen kuvan saadakin.

Nyt kun London After Midnight nostaisi vielä päätään.

Tähdet: *****
Nosferatu
...NOIR