Ensimmäinen kerta oli tietenkin ensimmäinen kerta, toisella elokuva oli jo tuttu, mutta nyt jostain syystä tuntui kuin olisin katsellut elokuvaa taas ensimmäistä kertaa. Sillä nyt vasta minäkin rupesin pitämään The Doorsin (yhtyeen) musiikista, enkä vain hyväksynyt sitä pelkkänä osana elokuvaa.
Toinen seikka jonka huomasin vasta nyt, oli elokuvan visuaalinen esitystapa. Ei niin ettenkö olisi aiemminkin pistänyt merkille ylikorostettuja värimaailmoja, psykedeelisia leikkauksia ja muuta mielenhallintaa, mutta aiemmin olen yhdistänyt ne vain elokuvan esittämään päihdetodellisuuteen. Nyt vain huomasin nuo kuvakikkailut aiempaa korostuneemmin, koska tämän jälkeen Stonelta tulivat sellaiset elokuvat kuten Syntyneet Tappajiksi, U-Käännös Helvettiin ja Minä Päivänä Tahansa jossa hän vei oikeastaan äärimmilleen kuvamanipulaation ja niiden alku löytynee juuri The Doorsin peyotetripeistä.
The Doorsin tagline on ”The Ultimate Story of Sex, Drugs & Rock 'N' Roll” ja siinä oikeastaan onkin koko elokuvan juoni. Tosin viinalla tuntui olevan Jim Morrisonin (Val Kilmer) elämässä määräävin osa.
Jim Morrison oli näkökulmasta riippuen joko pateettisen tekotaiteellinen näennäistaiteilija, tai Godard-nero. Jos niillä nyt eroa onkaan. Kuitenkin tärkeintä on että Morrison oli persoona joka oli tilanteeseensa epäsovinnainen ja kun elokuvaopiskeluista ei tullut mitään, perusti hän ystäviensä kanssa rock-yhtyeen The Doors. Heti alusta saakka The Doorsin dekadentti maailmankuva oli jotain muuta kuin mitä aikansa yhteiskunta katsoi suopein silmin, mutta vaihtoehtoa kaipaavat ottivat avosylin vastaan. Mutta kun asiat kasvoivat, niin sitä mukaa myös The Doorsin esittämä kaaos otti paikkaansa ei vain teatterina, vaan elämän määreinä, joka sitten lopulta ajoi nimenomaan Morrisonin ennenaikaiseen hautaansa.
Eli kyllä, kyseessä on hyvin perinteinen lahjakkaan ihmisen itsetuhon kuvaus jollaisia on tarjolla Janis Joplinista, Ian Curtisiin ja Kurt Cobainiin saakka.
Läheiset huomaavat keskushahmon matkan umpikujaan ja koettavat auttaa, mutta päähenkilömme ei näe mitään väärää itsevalitsemassaan tiessä ja kulkee sitä pitkin niin itsepäisesti kuin mahdollista.
The Doors-elokuvassa otetaan esile paljon symboliikkaa joiden avulla katsojan tulee ymmärtää Morrisonin motiivit käyttäytymiseensä, mutta itse näen Morrisonin hahmossa pitkälti vain harhautuneen ihmisen josta tulee doku ja kuolee. Mitenkään väheksymättä Morrisonin ja yhtyeensä merkitystä popkulttuuriin.
Morrisonin kohdalla ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, että kuinka asiat olisivat sujuneet jos The Doors ei olisi kasvanut niin isoksi ilmiöksi ja mainetta ja mammonaa olisi tarjottu teelusikalla lapion sijaan. Mutta ajankohta lienee vain olleen oikea The Doorsin kaltaiselle ilmiölle ja ironista kyllä, sitä kautta myös väärä.
Eli liian paljon, liian nopeasti.
Elokuva keskittyy niin suuresti Morrisonin persoonaan, että muut Doorsin jäsenet ja ympäröivät ihmiset jäävät auttamattomasti statistin rooleihin. Sopivasti elokuvassa eräs henkilöistä toteaakin Morrisonille että Morrison on The Doors ja muilla ei ole merkitystä, ja sitä elokuva korostaakin lähes joka kohtauksessaan. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävissä jo siksikin, että Morrison esitetään elokuvassa jopa ylivuotavana maailman napana, jonka ympärillä kaikki pyörivät, oli se sitten tarpeellista tai ei.
Ja Val Kilmer vetääkin elämänsä roolia Morrisonina.
Tämä Morrisongloorian ympärille keskittyminen on myös osaltaan elokuvan heikkouksia. Vaikka näkökulman valinta on ollut tarpeen, niin se aiheuttaa tässä tapauksessa juuri sen, että välillä tuntuu kuin seuraisi päälle parin tunnin monologia dialogin sijaan ja moni erinomainen näyttelijä jää asemaansa pienempään merkitykseen.
Stonen selkeä The Doors/Morrison-fanius näkyy myös siinä, että vaikka Morrisonin päihdeongelmia esitellään, niin ne trivialisoidaan sillä tavoin, että niillä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta merkitystä. Stonen näkökulman mukaan Morrison olisi kuollut 27 vuotiaana, vaikka olisi elänyt pelkillä porkkanoilla koko ikänsä.
Edellä esitetyt negatiiviset puolet ovat kuitenkin aika pieniä ja niitä ei varsinaisesti ajattele elokuvan pyöriessä ruudulla, sillä The Doors on luotu niin intensiiviseksi kokemukseksi että se imee sisäänsä kuin musta aukko. Ja vaikka monen näyttelijän osuus jää suurinpiirtein cameoksi, niin pelkästään Kilmer on elokuvassa elämää suurempi ilmiö, jonka vuoksi muita ei oikein osaa kaivatakaan.
Tosin yksi sivuosanäyttelijä minun on mainittava erikseen, sillä tällä katselukerralla palautin mieleeni, että osaapas sekin näyttelijä olla erinomainen. Michael Madsenilla on pieni rooli elokuvassa ja uskokaa tai älkää, hän ei esitä Michael Madsenia.
Pidän kovasti Madsenista, mutta hän on urautunut esittämään samaa roolia elokuvasta toiseen ja vaikka hänen roolinsa The Doorsissa ei ole järin merkittävä, osoittaa hän siinä osaavansa olla ilmeikäs näyttelijä.
The Doors on siis tuttu tarina, mutta ainakin ihan hemmetin tyylikkäästi ja ajatuksella toteutettu.
Tähdet: ****
The Doors
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti