Crane (Forest Whitaker) houkuttelee juuri vankilasta vapautuneen Piken (Ving Rhames) osalliseksi taidemuseon ryöstöön jossa saaliina olisi 15 miljoonan dollarin arvoinen taululäjä. Hetken emmittyään Pike suostuu auttamaan ryöstössä ja käsillehän se menee kun Crane päättää kuolla kesken tapahtuman. Koska Crane oli koko projektin organisaattori, alkaa jäljellä oleva joukko keskinäiseen kinasteluun jossa kukaan ei luota kehenkään, eikä kukaan varmasti auta ketään. Tämä joukko koostuu loogisesta Pikesta, riidankylväjä Hobbsista (David Caruso), pilviveikko Bookerista (Donnie Wahlberg) ja suupaltti Chinosta (John Leguizamo). Nyt tämän joukon pitäisi päästä toiseen kaupunkiin tapaamaan taulujen ostajaa. Niinpä alkaa road trip jonka aikana kinastellaan, ryssitään saatuja tilaisuuksia, saadaan vahingossa Booker hengiltä ja otetaan mukaan autonsa kanssa tienposkeen jäänyt Natalie (Linda Fiorentino.) Joka tietenkin osoittautuu femme fataleksi, joka viimeistään ajaa koko ryhmän umpikujaan.
Body Countin tarina ei ole siis kovinkaan erikoinen. Pieleen mennyt rikos, jonka jälkeiset tapahtumat tuntuvat vain kasvattavan ongelmia.
Kun elokuva vielä kuvataan kahdessa aikatasossa:
A. On tämä rikoksen jälkeinen aika.
B. Takautumat joissa kuvataan itse tapahtunutta rikosta.
Mitä? Kuulenko jonkun sanovan Reservoir Dogs?
Ei nyt ihan niinkään, vaikka yhtymäkohtia tuleekin mieleen. Koska ensinnäkään Tarantino ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta totta kuitenkin sillä tavoin, että Reservoir Dogs ja Pulp Fiction vaikuttivat 90-luvun Amerikkalaiseen rikoselokuvaan vahvasti ja monesta tuolloin tehdystä rikoselokuvasta tuleekin mieleen nopeammin Quentin Tarantino, kuin vaikkapa Martin Scorcese. Joten siinä mielessä Body Count on hyvin tyypillinen post Tarantino-elokuva, että se hyödyntää samankaltaista rakennetta kuin nuo kaksi aiemmin mainittua Tarantinoa. Vastaavasti ns. kopioille tyypillisesti Body Countin laatutaso on alempana mitä tulee dialogiin ja etenkin henkilöohjaukseen.
Vaikka Body Countia on selkeästi koetettu aikanaan promotoida David Carusolla, koska tuolloin Caruso koetti vielä puoliväkisin ravistaa niskoiltaan TV-näyttelijästatustaan, niin Body Count on kuitenkin varsinaisesti Ving Rhamesin elokuva, sillä molemmat elokuvan aikatasoilla liikkuvat tarinat pitävät nimenomaan Rhamesin keskiössä. Mutta oli sitten kyseessä Rhames, Leguizamo, tai Caruso, niin kukaan heistä ei tunnu hirveästi nauttivan tämän elokuvan elokuvan rooleista. Mikä varmasti pitkälti johtuu niiden stereotyyppisistä luonteista. Näiden hahmojen lihaksi muuttaminen olisi kenties tässä tapauksessa vaatinut muutakin kuin erinomaiset näyttelijät. Toisaalta Body Countin näyttelijät ovat uriansa tarkastellen hyvinkin rajoittuneita näytelijöitä, jotka tarvitsevat ensiluokkaista materiaalia työstettäväksi, jotta heistä itsestään saadaan hyvää irti. Tässä elokuvassa ei ole ensiluokkaista materiaalia työstettävänä.
Mutta...
Ilmiselvistä heikkouksistaan huolimatta Body Count on ihan siedettävä elokuva. Se ei jää mieleen kovin hyvin. Se ei liikuta juuri suuntaan tai toiseen. Ja se tuntuu siltä kuin sen olisi nähnyt jo moneen kertaan aiemminkin.
Vastaavasti taas sen kaikkinainen tuttuus saa aikaan myös sen, että elokuva toimii hyvänä hissimuzakina. Ei Body Countia voi oikein inhotakaan, kun se ei ole varsinaisesti ärsyttävä.
Ihan kelpo b-rikoselokuva jonka katsoo väsyneenä sujuvasti läpi, mutta on kuin elokuvien riisikakku.
Tähdet: *
Body Count
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti