Jos olet Joy Division-fani niin tuskin saat tästä dokumentista mitään uutta informaatiota, mutta ihan hyvää kertausta. Ja jos et tunne Joy Divisionia laisinkaan niin tässä tulee käsiteltyä kaikki kyseiseen bändiin liittyvät tarinat joita on saanut lukea jostain Uncutista ja Mojosta jo kymmeniä kertoja. Eikä unohdeta sitä että jos olet jo katsonut Controlin, niin olet nähnyt myös tämän dokumentin.
Esille siis otetaan traaginen Ian Curtis siten, että koko ajan toitotetaan millainen traaginen nero hän oli ja kuinka traaginen hahmo hän oli traagiseen loppuunsa asti.
Joy Division oli loistava bändi joka teki loistavaa musiikkia, mutta ei se nyt sentään mikään saatanan jumalan lahja maailmalle ollut. Mutta kun tätäkin dokumenttia katsoo niin Joy Divisionin ylistyksessä mennään ihan oksettavuuksiin saakka. Jokainen kuvassa esiintyvä puhuva pää hehkuttaa kuinka Joy Divisionin musiikki olisi ollut maailmaa muuttanut ilmiö ja myönnän, että minäkin saisin kenties mahdutettua Joy Divisionin kaikkien aikojen parhaimpien bändien top kymppiin, mutta jos Ian Curtis ei olisi tappanut itseään niin tuskin se taso olisi pysynyt niin kauaa että Joy Division olisi kokonaisuutena jotain tryffelisikaa kultamunassa. Sama juttuhan kävi Kurt Cobainin kohdalla. Sitä tappaa itsensä ennen kuin alkaa muistuttamaan Metallicaa ja julkaisee sietämätöntä kuonaa vain koska se myy. Joy Division ehti tehdä pari aivan pirun hienoa levyä ja sitten poistui siitä muodosta, joten bändin ylle jäi jokin ihmeellinen jumalallisuuden aura jota ei saisi kritisoida, koska on muuten auttamattomasti väärässä. Vähän kuin Aki Kaurismäen elokuvat. Jos suomessa sanoo jotain negatiivista Aki Kaurismäen elokuvasta, niin ei vain ymmärrä sitä. Sama pätee Lars Von Trieriin ja David Lynchiin.
Hyvä on, ei minua oikeasti itse Joy Division tai musiikkinsa vituta, vaan näiden ihmisten asennoituminen bändiin ja Ian Curtisiin.
Joy Division teki hyvää musiikkia? Totta.
Ian Curtis oli hyvä sanoittaja? Totta.
Maailma menetti jotain tärkeää Curtisin kuoltua? Osittain totta. Kun Pauli Hanhiniemi kuolee, niin maailma menettää loistavan sanoittajan. Kun Juice kuoli, niin maailma menetti hyvän sanoittajan. Kun John Lydon kuolee, niin maailma ei menetä hyvää sanoittajaa vaan hyvän imagon.
Joy Division ei ollut ainoa loistava post punk-bändi. The Fall? Pere Ubu? Wire? Killing Joke? Joy Division oli yksi loistavista post punk-bändeistä, ei ainoa, mutta kun musiikkisnobeja kuuntelee niin ei ollut mitään muuta kuin Joy Division.
Mutta Joy Division on hyvän musiikin lisäksi imagollisesti hyvä ja uskottava, joten siihen on aina helppo palata. Kun puhutaan Editorsista, LCD Soundsystemista, Boys Of Scandinaviasta, tai vaikkapa Interpolista, niin mikä bändi otetaan aina esille? No, se ei ole Cabaret Voltaire.
Joten dokumentista nimeltä Joy Division et löydä oikeastaan mitään muuta kuin perinteisen traagisen muusikon tarinan jota kaikki ylistävät neroksi ja bändi muutti maailmaa niin että täällä on nyt kukkia ja mehiläisiä joka kedolla tanssimassa tasajalkaa.
-Köyhissä oloissa elävä joukko nuoria perustaa bändin.
-Bändi tekee pari pirun hienoa levyä.
-Epileptinen laulaja tappaa itsensä.
Siinä koko Joy Division tarina pähkinänkuoressa ja sen juuri dokumentti käsitteleekin.
Ja jos tosiaan tunnet Joy Division tarinan entuudestaan, tai olet edes nähnyt Controlin, niin ei tässä hirveästi uutta asiaa tule esille. On siis Curtisin itsemurhan jankkausta, Curtisin epilepsian jankkausta, Curtisin avioliitto-ongelmien jankkausta, Curtisin itsemurhan jankkausta, itsemurhan jankkausta. On Martin Hannettia, Tony Wilsonia ja Peter Hook käyttäytyy kuin huono stand up-koomikko. Oikeastaan ainoastaan Cabaret Voltaire/Throbbing Gristle-osuudet olivat jokseekin uutta Joy Divisionissa, johtuen siitä että nämä bändit post punkistaan huolimatta liitetään yleensä industriaaliin. Sinne DAF:n ja Nitzer Ebbin seuraksi.
Joten faneille tämä ei ole muuta kuin vanha tuttu tarina dvd-muodossa.
Vasta Joy Divisioon tutustuville tämä kertoo kyllä kaiken perinteisen mitä Joy Divisionista yleensä kerrotaan. Joskin uusille faneille monien dokumentissa esiintyvien ihmisten ja tilanteiden merkitys saattaa olla hämmentävää, sillä usein ohjaaja on luottanut siihen että katsoja tietää keitä kuvassa olevat ovat ja mihin tämä tilanne liittyy. Siis ihan niin kuin minä pudotellessani kaikenlaisia nimiä. Se että mainitaan Paul Morleyn nimi ja että hän liittyi jollakin tavoin johonkin bändiin ei kerro sitä miksi Morley on brittiläisessä popkulttuurissa jokseekin merkittävä nimi ja miksi hän siis on kaikista maailman ihmisistä pätevä puhumaan Joy Divisionista. Tai mikä Factory on, muu kuin jokin klubi jonka Tony Wilson perusti.
Usein tuntuukin että Joy Division-dokumentti on suunnattu heille jotka ovat jokin aika sitten ryhtyneet fanittamaan Joy Divisionia, mutta eivät vielä tiedä kaikkea yhtyeestä ja sen ympäristöstä.
Joy Division kertoo kritiikittömästi samannimisestä yhtyeestä ja toimii aika hyvänä Sudenpentujen käsikirjana yhtyeen merkityksen ja musiikin sisäistämiseen.
Se ei kuitenkaan ole mitään sen ihmeellisempää kuin hyvästä bändistä kertova perusdokkari, jossa kukaan ei uskalla kritisoida mitään millään tavalla.
Dokumentin tekijä on oman ”director's statementtinsa” perusteella kova Joy Divisionin fani ja hän dokumentillaan osoittaakin miksi fanin ei tulisi tehdä dokumenttia fanittamastaan asiasta. Suhteellisuudentaju kun tuntuu katovan liian helposti.
Ja joo, kyllä sitä ilman jatkuvaa synkistelyäkin olisi tajunnut ettei Joy Division ollut aikansa Backstreet Boys.
Niin ja vittu kun ovat tehneet ruman kannen tälle dokkarille. Osasivat pilata tuon Unknown Pleasuresin kuvankin tehon, pistämällä kaikkea ylimääräistä sälää esille.
Dokumenttia saa muistaakseni myös paketissa jossa ovat sekä 24h party People ja Control mukana ja sellaisessa yhdistelmässä tämäkin toimii parhaiten. Joten jos aiot ostaa jonkin näistä kolmesta, niin osta kaikki.
Ihan sivuhuomatuksena on ihmeteltävä että miksi enää ei tunnu löytyvän dokumentteja jotka eivät olisi puolueellisia. Vai onko sellaisia koskaan tehtykään?
Tähdet: ***
Joy Division
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti