On siis ongelmainen opettaja joka on oppilaiden silmissä innostava ja esimiestensä silmissä kapinallinen joka tulee hiljentää.
On ongelmainen oppilas joka ystävystyy opettajansa kanssa ja yhdessä he oppivat ymmärtämään toisiaan ja elämää aiempaa paremmin.
Ei siis mitään uutta auringon alla.
Ja jos opettajan tilalle vaihtaa minkä tahansa jonkinlaista esikuvaa edustavan henkilön, niin siinä padot aukeaa kuin itse Mooses olisi asialla.
Eikä siinä mitään. Parhaimmillaanhan nämä tarinat tuottavat sellaisia loistokkuuksia kuten Wonder Boys, mutta pahimmillaan tarvotaan sellaisessa sokerisessa suossa kuin Mona Lisa Smile. Onneksi Half Nelson kaikesta tutunomaisuudestaan huolimatta on lähempänä edellistä kuin jälkimmäistä.
Dan (Ryan Gosling) toimii kahdeksasluokkaisten historian opettajana ja sivussa koulun koripallojoukkueen valmentajana. Kyseessä tietenkin on vähempituloisten alueella oleva koulu, mikä tarkoittaa että ympäristössä liikkuu kaikenmaailman diilereitä ja muuta sellaista jolla voidaan korostaa, että rikkaat ovat tuolla jossain ja me muut täällä. Danin pitäisi opettaa historiaa oppikirjojen mukaan, mutta hän mielummin opettaa oppilaitaan ajattelemaan itse kuin ehdollistamalla heitä. Tätä ei tietenkään koulun rehtori katso suopeasti.
Opettamisen lisäksi Dan luonnollisesti on jo pitkän aikaa koettanut saada sitä suurta amerikkalaista klassikkokirjaa kirjoitetuksi,,, niin ja hän on narkkari.
Danin oppilas Drey (Shareeka Epps) saa selville opettajan kaman käytön ja tästä alkaa Danin ja Dreyn hiljalleen kasvava ystävyys.
Drey tulee perheestä jossa äiti on koko ajan töissä, veli vankilassa ja isä ties missä. Eli Drey on yksinäinen.
Dan ja Drey näkevät siis toisissaan itsensä. Molemmat kun tuntevat olevansa ulkopuolisia.
Pikku hiljaa Dan ja Drey rupeavat kulkemaan umpikujaa kohden, kumpikin omaa tietänsä sinne.
Half Nelsonissa on hienoa kuinka Danin ja Dreyn ystävyyttä ei kuvata siten, että he hengailisivat koko ajan yhdessä ja joutuisivat kaiken maailman seikkailuihin. Se toimi Wonder Boysissa, mutta sen elokuvan tunnelma oli aivan erilainen. Half Nelsonin maailma on laiska ja hiljainen, joten Danin ja Dreyn ystävyys kuvataan vaivautuneisuutena ja kyvyttömyytenä olla avoimia. He tietävät toisistaan paljon, mutta eivät osaa puhua siitä.
Se missä Half Nelson mielestäni kompuroi on ajoitatinen ääripateettinen tunteiden korostus. Elokuva kylläkin on toteutettu hyvin vähäeleisenä, mutta joka kerta kun jokin surullinen indiebändin biisi lähtee soimaan, niin tulee hidastuskohtaus ja tämä toistuva seikka saa ajattelemaan ”ei taas!” Ja se tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Olisivat voineet samantien laittaa kuvatekstin ”tässä kohtaa kuuluu itkeä.”
Jostain kumman syystä aina välillä tulee uutisklippi, tai monologi jostain ihmisoikeusasiasta. Hyvä on, Dan on historian opettaja, mutta mihin ne monologit ja uutisklipit liittyvät elokuvassa? Elokuvahan kertoo Danin ja Dreyn suhteesta, ei siitä kuinka CIA auttoi valtaan ja kaatoi vallassa olevan diktaattorin.
Half Nelson on myös kuvattu dokumentaarisesti... Joka on vain hieno tapa mainita että kuva huojuu koko ajan. Pitkissä kohtauksissa tämä kuvaustapa näyttää välillä hieman hölmöltä, etenkin jos kuvataan yhdestä kohtaa kauan paikallaan pysyvää tilannetta. Etenkin loppukohtauksessa tämä huojunta näyttää hölmöltä. Pääosin se kuitenkin sopii elokuvaan, koska käsivarastaan huolimatta se ei ole nykytrendin mukaista epileptistä mallia.
Muistaakseni Ryan Gosling sai elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ja on myönnettävä että ehdokkuus oli ansaittu. Gosling esittää narkomaaniopettajan roolinsa erinomaisesti. Hän ei tee hahmostaan liian apaattista, mutta ei myöskään korosta mitään ihmisraunion räjähdyspistettä. Hän yksinkertaisesti esittää hahmonsa ihmisenä joka koettaa pitää itseään kasassa ja onnistuukin siinä illuusiossaan jossain suhteessa. Dan pystyy pitämään kulissejaan pystyssä suht' onnistuneesti, mutta samalla katsoja tietää että hän ei jaksa enää kauaa.
Olisi ollut liian helppoa laittaa Gosling vinkumaan jonnekin suihkun lattialle, hakkaamaan kyynelsilmin seiniä ja sukeltamaan pönttöön Primal Screamin tahtiin. Ohjaaja teki viisaasti hillitsemällä kuvauksessa kaikenlaisia hienoja kommervenkkejä ja ei tehnyt siten Danista liian korostuneen ”narkkista.” Poislukien tietenkin niiden vinkuindiebiisien käyttö.
Onkin pienoinen ihme ettei Goslingista ole vielä tullut isompaa tähteä. En nyt tarkoita mitään Mission Impossible-leffojen dollaristaraa, vaan nimeä jonka valtaosa ihmisistä tuntisi vaikk'eivät elokuvat teattereiden rahasampoja olisikaan. Samaan tapaan kuin Michael Madsen, joka ei nappaa leffoistaan 20 miljoonaa dollaria per rooli, mutta on kasvoina tuttu kaikille ääliöille. Goslingin olisi pitänyt syöksyä tähteyteen jo Believer-elokuvan ansiosta.
Mutta Gosling ei ole ainoa Half Nelsonin onnistuja. Kaikki elokuvan näyttelijät tekevät varmaa työtä ja hitto vie jos Shakeera Eppsista ei tule vakiokasvoa elokuviin, niin minä en enää ala.
Half Nelson on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.
Älkää antako antamani pistemäärän hämätä. Half Nelson on erinomaisesti näytelty ja aivan mainiota tarinaa hyödyntävä elokuva. Mutta Half Nelson on myös elokuva joka on tehty niin lukuisia kertoja aiemmin, että se ei tuo mitään uutta katsojalle. Jos en olisi nähnyt jo Kuolleiden Runoilijoiden Seuraa, Wonder Boysia, Mona Lisa Smilea, Love Song For Bobby Longia, Suljetun Maailman Poikia ja kaikkia niitä muita samankaltaisia elokuvia, niin antaisin Half Nelsonille yhden tähden enemmän.
Tähdet: ***
Half Nelson
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti