Alan (Terence Hill) saa kuulla sedältään, että eräällä kartoittamattomalla saarella olisi toisen maailmansodan aikainen aarre kätkettynä. Ja vaikka saarta ei normaalikartoista löydy, niin Alanin sedällä on itsetehty kartta josta saaren sijainti paljastuu.
Siispä veneeseen ja saarelle, vai mitä?
Alan vain sattuu olemaan tyhjätaskuluuseri jonka pitää ensimmäisenä tehtävänään haalia kasaan rahat veneeseen, jolla matkustaa saarelle. Asia ratkeaa kun Alan huijaa paikalliselta gangsterilta tarvittavan rahoituksen. Rahat vain katoavat järjestetyn ravikilpailun seurauksena.
Onneksi ennätystehtailija Charlie (Bud Spencer) on lähtemässä maailmanympäripurjehdukselle uuden ennätyksen jahtiin. Siispä Alan hyppää jänikseksi mukaan. Jäätyään Charlien löytämäksi ja saatuaan maaniteltua itsensä pysymään veneellä (no, ovathan he keskellä merta) Alan sabotoi kompassia siten, että he ajautuvat Alanin kaipaaman saaren läheisyyteen ja Charlien ennätysyritys jää haaveeksi.
Tietenkin he haaksirikkoutuvat saarelle ja kohta he huomaavat, että autiolta saarelta vaikuttanut saari ei taida ollakaan niin autio. Joku kun koettaa ampua heidät. Niin ja viidakon siimeksistä paljastuu alkuasukasheimo. Saaren nimeksikin paljastuu Bongo Bongo ja salaperäinen ammuskelija on japanilainen sotilas Kamasuka (John Fujioka) joka on sodan jälkeen unohtunut saarelle, mutta uskoo sodan olevan edelleen käynnissä.
Mutta jotta japanilaisessa sotilaassa ja alkuasukasheimossa ei olisi tarpeeksi, niin saarelle saapuvat myös Tom Of Finlandin piirroksilta näyttävät merirosvot.
Eikö riitä? No sitten se varmaan lohduttaa että myös elokuvan alussa olleet gangsterit joita Alan huijasi, saapuvat samaiselle saarelle.
Alan ja Charlie ystävystyvät Kamasukan kanssa ja löytävät aarteen... Sääli vain että aarre on kasa väärennettyjä seteleitä. Vai ovatko ne väärennettyjä?
Tärkeintä kuitenkin on, että Alanista ja Charliesta tulee ystäviä huonosta alusta huolimatta ja se on se oikea aarre... Niin ja aina välillä tapellaan.
Banaanipojat on hyvin tyypillinen Hill/Spencer-elokuva, jossa suurinpiirtein vain alku ja loppu liittyvät itse päätarinan kuljetukseen ja kaikki siinä välillä tuntuu hetken päähänpistoista syntyneiltä irrallisilta ajatuksilta. Eli elokuvasta tulee mieleen eräänlainen tilkkutäkki. Tämä tyyli kyllä istuu Hill/Spencer-elokuviin, sillä ne ovat pitkälti kresikomedioida ja tällöin ajoittainen sekavuus toimii niiden puolustavana tekijänä.
Terence Hill esittää tyypilliseen tapaansa veijarimaista kiusoittelijaa joka keksii taukoamatta jotain jäynää Spenceria kohtaan. Ja Bud Spencer on kuten aina, juro murjottaja jolla on sydän kultaa, mutta kiehuu raivosta aina kun Hill astuu kuvaan. Eli he ovat yleiseen koomikkoparihenkeen majakka ja perävaunu, ohukainen ja paksukainen, tom ja jerry.
Mitenkään hyviksi näyttelijöiksi ei kumpaakaan arvaa kutsua, mutta heidän keskinäinen kemiansa toimii mainiosti ja heitä katsoo ihan mielellään.
Ja kuten aina Hill/Spencer-elokuvissa, on myös Banaanipojat hyvin halvan näköinen ja oloinen. Mutta eivätpä heidän elokuvansa koskaan ole näyttäneetkään miltään Michael Bay-budjettien tuotoksilta. Hillin ja Spencerin kohdalla ei hirveästi visuaalisuutta efektien ja vastaavien kautta ole ajateltukaan, vaan pääpaino laitetaan aina näihin kahteen hahmoon itseensä. Kuka kaipaa isoja näyttäviä räjähdyksiä, kun Hill ja Spencer ovat itse näyttävät räjähdykset. Eli heitetään vain heidät johonkin uuteen tilanteeseen ja annetaan virran viedä mukanaan.
Koska Banaanipojat ei sisällä mitään suurempaa näyttävyyttä visuaalisesti, se ei kanna mukanaan mitään Ben Kingsley-tason näyttelijöitä ja juonellisesti se tuntuu suurelta osin koostetun hetken mielijohteista, niin kyseessä kuitenkin on oivaa ylilyötyä slapstickhuumoria jonka uskoisi toimivan soveliaana viihdykkeenä kaiken ikäisille. Vaikka Hill/Spencer-elokuvissa on paljon muksimista, niin kyse on samankaltaisesta tavarasta kuin jos heiteltäisiin kermakakkuja kasvoille.
On hieman sääli että Terence Hill/Bud Spencer-elokuvat ovat jääneet nyttemmin hieman unohduksiin. Varmasti suuri osa muistaa heidät kun heistä muistuttaa, mutta vuosiin heidän tuotoksiaan ei ole enää juuri laisinkaan markkinoitu suomeen. Viimeinen hieman suurempaa huomiota täällä saanut elokuva jommaltakummalta taisi olla Hillin vuoden ´91 Lucky Luke. Mutta etenkin nykyään kun jokainen elokuva pyrkii olemaan niin riivatun uskottava ja vakava ja efektinen, niin Hill/Spencer-elokuvien hyväntuulinen kompurointi olisi tervetullutta.
Hill/Spencer-elokuvat saatetaan yleistää hölmöiksi poikien elokuviksi ja sitä ne ovatkin, mutta ne eivät ole kovinkaan kaukana Jackie Chan/Buster Keaton/kenen tahansa slapstick-koomikon tuotoksista. Eli hirveä määrä järjettömän ylilyötyjä tappeluita hupsujen tarinoiden saattamina,,, ja hymy on huulilla koko ajan.
Mitenkään järin laadukas elokuva ei ollut kyseessä, mutta hyvin viihdyttävä se on. Pitkälti Hill/Spencer-elokuvien ”laatu” määrittyy sen mukaan että mitä käyttää vertailukohtina, sillä heidän elokuvansa ovat pitkälti faneille suunnattuja. Samaan tapaan kuin ylipompöösit Sormusten Herrat ovat enemmän kaikenmaailman Gandalfien mielikuraa, tai Star Trek Jumalhahmojen nektaria, mutta muut eivät pääse aivan samalla tavalla niihin sisään.
Hill/Spencer-elokuvaksi Banaanipojat kuuluu mielestäni sinne onnistuneimpien joukkoon, mutta muuhun todellisuuteen verrattuna... No, aina ennemmin tämä kuin I Am Legend.
Eikä elokuvassa popsita banaaneja.
Tähdet: ***
Banaanipojat Hula-Hula Saarella
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti