Zatoichi - sokea samurai (Zatôichi, 2003)

Vuonna 1962 aloittanut ja jo pelkästään alkuperäiskierroksellaan (1962 - 1989) 26 elokuvaa alleen saanut tarinasarja sokeasta hieroja-miekkamiehestä Zatoichista lienee täältä katsottuna sanotaan vaikkapa maallikoille tutuin Rutger Hauerin elokuvana Sokea raivo. Mutta emme kai saa myöskään unohtaa Marvelin Daredevilia, jonka kohdalla ei ole varmaan koskaan mainittu suoranaista yhteyttä Zatoichiin, mutta muistan kuinka aikoinaan tuumin Sokeaa raivoa katsellessani sen tuovan mieleen Daredevilin, joka saattoi kyllä johtua vain sokeasta tyypistä jolla on keppi. Tarvitaanko siihen muuta?
Sitten kun tietooni tuli, että Sokea raivo on jenkkiversiointi Zatoichista, niin tottakai edelleen se Daredevil-ajatus kiersi pääkopassa. Yhteneväisyys (miinus koomisuus) tulee vahvasti esille varsinkin Frank Millerin Daredevileissa, joissa on Millerille tavanomaisesti mukana vahva aasialaiskulttuurinen ulostuonti. Joskin pääosin joidenkin ninjojen kautta, mutta kuitenkin. Ja tuolloin kun niitä paloja yhdistelee vaikka sitten väkisin, niin olen entistä varmempi, että Matt Murdock on Zatoichi. Väliäkö sillä.
Nyt mieleni tekee katsoa Sokea raivo.

Sokea hieroja Zatoichi (Takeshi Kitano) saapuu kylään jonka asukkaat ovat painettu maahan paikallisten rosvopäälliköiden toimesta ja nyt yksi heistä palkkaa avukseen miekkamestarisamurai Hattorin (Tadanobu Asano), joka vaimokkeensa sairastelun ja sen aiheuttamien lääkekulujen vuoksi on valmis vaikka miten epätoivoisiin temppuihin tahansa, vaikuttaisi siltä kun rautakouran ote kiristyisi entisestään. Zatoichi päättääkin auttaa paikallisia ja muun muassa siksi pilkkoo polttopuita, antaa selkähierontaa ja käy pelaamassa uhkapelejä. Jossain vaiheessa sitten pilkotaan puiden ohella muutama ihmisolentokin.
Eikä sitten unohdeta kostoretkellä olevaa sisarusparia jonka miespuolinen jäsen on ehdollistettu pukeutumaan tytöksi. Ei, en tarkoita Ted Levinea.
Lopussa bileet. RIVERDANCE!

Takeshi Kitanon kivuliaalla huumorilla ja innokkailla kompuutteriverisuihkuilla toteutettu Zatoichi on suurelta osin riemastuttavaa katseltavaa ja saa miettimään, että olisikohan tämä alunperin Takashi Miikelle suunniteltu elokuva ja kas kummaa, Miike onkin tehnyt Zatoichista näytelmäversion, jota näkemättä voisin olettaa sen noudattelevan tämän elokuvan linjoja. Ihan varmasti jokainen esitys päättyi ainakin 11 esiintyjän teurastukseen... ja ryhmätanssikohtaukseen.
Huolimatta siitä kuinka Zatoichi on Kitanon hiuksia myöten hetkittäin hiukan räikeä teos, on siellä kuitenkin mukana ohjaajanäyttelijälleen tuttua elämän potkimaa ahavoituneiden kasvojen fiilistä, äkillistä agressiota ja niin mustaa huumoria, ettei sieltä valo pakene edes todella isolla taskulampullakaan. Kuitenkin Kitanon elokuvaksi tämä saattaa tuntua hetkittäin hieman vieraalta ja hänen normaalia vauhtiaan/tyyliään ajatellen Zatoichi kulkee kuin Barry Allen, kun mielessä on enemmänkin lyijynpainoiset jalat ja niiden vastapainoksi salamana nurkan takaa iskevä paloittelu (toki tässä on mukana Kitanolle tuttuja hiljaa paikallaan seisomista). Jos mielessä on teoksia kuten Hana-bi ja Violent Cop, ja kaipaa juuri sellaista, niin Zatoichi saattaa osoittautua jonkinlaiseksi pettymykseksi. Joskaan jos ei anna sen vaivata, tai edes odota väkisin sellaista niin  tämä on erittäin mainiosti vinksahtanutta hurmekarnevaalia, jolla on kenties Sonatinea enemmän yhteistä Samurai Fictionin kanssa. Justin Timberlake-hiuksista huolimatta Kitano on kuitenkin aina Kitano, joten häneen kannattaa aina luottaa, eikä tällöin vähän liiaksikin pähkähullu elokuva tunnu liian kaukaiselta.

Huolimatta siitä, että pidän nimenomaan Kitanon normaalista tavasta hidastella ja en nyt täysin sulata sitä hupsun huvittavaa hassuttelua, olisin silti toivonut suurempaa panostusta komedialliseen hölmöyteen, sillä jokainen kerta kun elokuva välttelee huumoria ja pysyttelee ilmeettömänä, on se myös tuolloin valitettavan tavanomainen toimintakertomus kiertävästä sankarista ja kaupunkia riivaavasta isosta pahasta sudesta. Ilomielisempi (veri)komedia ei ehkä ole täysin Kitanon ominta alaa, on se kuitenkin Zatoichin kohdalla hyvä keino erottautua jokaisesta tavallisesta Walking Tallista joka jonossa seisoo.
Olen myös aika pettynyt siihen miten nopeasti Hattorin haluttomuus tappaa unohdetaan ja hän jää lopulta aika tavanomaiseksi mestarimurhaajaksi joka yliarvioi kykynsä.

Hyvä musiikki.

Huomautan tässä vielä ainakin sellaisesta asiasta, että vaikka mainitsin pariinkin otteeseen Zatoichin verisyydestä, niin mistään jatkuvasta gorefestauksesta ei kuitenkaan ole kyse. Varsinaiset väkivaltakohtaukset ovat sopivasti erillä toisistaan ja niitä ei ole yhtään sen enempää kuin esimerkiksi missään Kurosawankaan samuraipätkässä, mutta normaaleista Kitanon äkillisistä mättökohtauksista ne erovat selvän tarkoituksellisen ylivedetyllä Evil Dead-suihkutuksella.

Ai niin.
Olin aloittanut tämän tekstin jo vuonna 2009 ja silloin se jäi ilmeisesti kesken syystä, että halusin yhdistää sen joko Zatoichi- taikka Kitano-putkeen, mutta koska näin ei ole käynyt niin teksti jäi vain keräämään virtuaalipölyä. Koska aloituksesta on siis jo hyvä tovi, niin minun on myönnettävä olleeni hieman pihalla siitä mitä joillakin maininnoilla tavoittelin, mutta päätin jättää jo kirjoitetun sellaiseksi kuin se oli ja on nyt siis edelleen, koska miksipä en.

Tähdet: ***
Zatoichi - sokea samurai