The Twelve Gold Medallions (Shi er jin pai, 1970)

Se on sota taas ja jos ymmärsin oikein niin ns. hyvien puolella oleva pahikseksi kaipaava korkean tason poliittinen henkilö aikoo kääntää taistelujen kulun vieraan vallan valloittajien kannalle, lähettämällä sinne tänne 12 pahuutta uhkuvaa käskyä. Onneksi tuhmureilla on vastustajansakin ja yksi heistä on kungfumestari Miao Lung (Hua Yueh), joka hytkyvällä miekallaan, tappavalla hatuttomalla päähineellään ja vaijerihypyillään aikoo estää vaarallisten viestien matkat, kaataen miehiä enemmän kuin Paris Hilton (ba dum tss!). Koska kaikki eivät pidä vallitsevaa tilannetta negatiivisena ja odottavatkin puoli-innokkaina vallan vaihtumista, on asiaansa uskoa Miao joutunut jättämään taakseen monia läheisiä joiden näkemys oikeasta ja väärästä on vaihtoehtoinen. Vaikka mies onkin taitava kuin pianoa soittava kissa, niin kestääkö henkinen kantti kun virallisten vihollisten ohella on kohdattava oma mestari ja koetettava selvittää ongelmavyyhti taakse jätetyn rakkauden kohteen kanssa, joka sattumoisin on tuon oppi-isämestarin tytär.

Ältsin makeeta vaijeritoimintaa, hetkittäin värejä ja visuaalisesti fantastista miljöötä kuin crackia nauttineessa Ihmemaa OZ:ssa, tuttua potkufilosofiaa ja sen verran traagisia ihmiskohtaloita moraalisesti arvellutavine valintoineen, että vaikka kyseessä on erittäin viihdyttävää historiallista aasiatoimintaa, niin aivan sitä kepeintä se tunnelmaltaan ole. Joskaan ilmavuutta tuovaa huumoria ei ole tietenkään unohdetta ja pidinkin esimerkiksi kohtausta jossa ei edes nilkkoja paljastavaan yöpukuun sonnustautunut neiti tuntee olonsa alastomaksi ilman päivävaatteitaan, ja tietenkin majatalon tsuppari nolostuu himokkaasti kokiessaan tuon roisin näyn. Suomalainen pukeutuu talvellakin paljastavammin kuin kyseinen itsensäpaljastelija.
Se mikä hieman yllätti minut ja kieltämättä pariin otteeseen lievästi vaivasikin mieltäni on aika siekailematon verenvuodatus. Vaikka näissä tämän tyylilajin elokuvissa varrastetaankin ahkerasti ihmisiä kebabrulliksi ja nyrkit harrastavat riverdancea kasvoilla, niin harvemmin kaikista taivaanrannan peittävistä nuolisateista ja miekoittamisista huolimatta wuxiassa läträillään verellä ja nyt hetkittäin sitä miettii, että onkos se Ash Williams sahailemassa demoneja halki kun virta on niin vuolas. Kun elokuvan nestemäinen kudos on vieläpä sitä seitkytluvun Dirty Harry-hyperverta joka loistaa kaikissa sateenkaaren väreissä kunhan se väri on kirkkaanpunainen, niin ajoittain se hyppii vakavimmissakin kohtauksissa liikoja silmille.
Mutta kokonaisuutena kyseessä on erinomaista vaijeriviihdettä sopivilla hetkillä vakavoitumisilla ja pilke muistetaan asettaa silmäkulmaan kun riisinpoimijanhatulla ammutaan nuolia taikka miekka pysäytettään hampailla.

Sitä tosin en ymmärrä, että kun alussa Miaon osoitetaan oppineen mestariltaan eräänlaisia telekineettisiä kykyjä ja vaikka lopussakin harrastetaan ylimaailmallisia temppuja niin tuo nimenomainen alussa sopivasti painotettu keino unohdetaan matkan varrella. Sen kuitenkin osoitetaan olevan jokseenkin merkittävä kyky, koska elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Miaon mestari esimerkiksi tappaa ihmisen kuin Darth Vader ikään. Mistä puheen ollen, nämä fyysistä koskettamista välttelevät taidot ovat aika varmasti olleet George Lucasin mielessä kun hän voimaa kehitteli. Onhan hän maininnutkin The Twelve Gold Medallionsin edustaman lajityypin olleen yksi Star Warsin rakennuspalikoista ja tästäkin nimenomaisesta elokuvasta huomaa miten.

Tähdet: ****
The Twelve Gold Medallions