Chunking Express (Chung Hing sam lam, 1994)

Poliisi (Takeshi Kaneshiro) murehtii ja kieltää itseltään rakkaussuhteensa sortuneen, pistäen uskonsa erääntyviin ananaspurkkeihin ja suunnitelmaan lähteä lenkille kuluttamaan kehoonsa kertyneen ylimääräisen nesteen, jotta ei siis riskeeraisi mahdollisuutta kyyneleisiin. Toisaalla L.A. Confidentialin leffastaraseuralaisneidiltä vaikuttava nainen (Brigitte Lin) junailee jotain laittomia siirtolaishuumehikipajabisneksiä ja kadotettuaan intialaiset työläisensä miettii miten ratkaista ongelmansa. Neiti pitää yllään sadetakkia ja aurinkolaseja siltä varalta jos vaikka sattuisi samanaikaisesti satamaan ja paistamaan, kun taas poliisi - jonka ammatilla ei ole mitään merkitystä tarinan suhteen, sillä eipä hän esimerkiksi työnsä puolesta tapaa edellä mainittua naista - päättää jatkavansa elämässään eteenpäin ja post rakkaudesta olisi tehtävä tämänhetkinen tila, jolloin on nimenomaan syytä rakastua ensimmäiseen vastaantulevaan naiseen. He siis tapaavat baaritiskillä puhuen useampaa eri kieltä. Nainen nukahtaa ja mies syö neljä salaattiannosta.
Poliisin (Tony Leung) tyttöystävä jättää hänet, mutta mies jaksaa uskoa neidin palaavan vielä luokseen ja siksi harjaa pehmoleluja, mutta se ei olekaan hän joka toistuvasti käy salaa poliisin kotona piiloutumassa vaatekaappiin ja valuttamassa vettä lattialle. Kyseessä kun on liian suurella volyymilla musiikkia kuunteleva zooeydeschanelmainen indietyttönen joka työskentelee kahvilassa josta poliisi käy päivittäin noutamassa murkinaa ja koska tyttönen ihastuu poliisiin, on tietenkin syytä lentää pakoon toiseen maaahan jotta mies voi ostaa kahvilan tuotteista itse kahvilan itselleen.

Vaikka esimerkiksi Jackie Chanin leffoissa on runsaasti humoristisia elementtejä, niiden usein ollessa enemmänkin komedioita toiminnalla kuin päinvastoin ja vaikka synkinkin animetuotos tuntuu sisällyttävän hahmogalleriaansa sen naurettavan käkättävän harvahampaisen minivanhuksen, ja vaikka sitä ei suomessa julkaistuista vaihtoehdoista uskoisikaan niin aasialaisessa komediassa ovat ne omat Ernestit ja Uunonsa, on kuitenkin Chunking Expressin hieman vinksahtanut draamakomedia juuri sellainen joka minulla poikkeuksetta tulee mieleen kun mietin aasialaista komediaa. Jos hieman tarkempi olen, niin tämä ja monet Takeshi Kitanon elokuvat.
Olemme siis tyylillisesti lähempänä pikimustaa huumoria ja ns. outoutta kuin tavanomaisempaa kompurointia ja piereskelyä, jolloin esimerkiksi Todd Solondzin Happiness taikka Paul Thomas Andersonin Magnolia ovat enemmänkin samanlaisia käsityksiä humoristisuudesta kuin jokin American Pie. Elokuvia joiden erikoisista tilanteista ja hahmoista voi päätellä mukana olevan naurua kyynelten lävitse, mutta jopa selkeästi koomisimman tilanteen kohdalla joutuu puntaroimaan sitä, että onkos tämä nyt sittenkään tarkoitettu hauskaksi. Silti masentavimmankin hetken huomaa johtuvan siitä, että vaikka se perna nyt repesikin niin se johtui siitä kun taivaalta putosi eksynyt haikara ja onhan sellaisessa jotain koomista, kaikesta traagisuudesta huolimatta. Eikä se taustalle laitettu väärällä tavalla hilpeä musiikkikaan oikein saa ranteita viiltelemään.
Kuitenkin yleissävy on enemmälti arkisen lannistavaa ja näin ollen lajityypityksenä oleva komedia (jollainen tämä vuorossa oleva elokuva on takakantensa perusteella. Happiness puolestaan löytyy videovuokraamosta komediahyllystä, kun taas Magnolia draamasta) on pikemmin mauste kuin hallitseva tekijä. Jopa niistä hassuista hetkistä huolimatta.
Magnolian kaltaisista elokuvista Chunking Express eroaa ainakin visuaalisen toteutuksensa puolesta, sillä jatkuvat vinot kuvakulmat, muut kameraleikittelyt, värioksennukset ja nopeus viittaavat enemmän Go-elokuvan ja muiden ns. tarantinolainojen suuntaan (joskaan en väitä tämän saaneen innoitusta Tarantinolta, vaan viittaan pelkästään häneen pelkkänä kuvauksena) ja Chunking Expressin ensimmäinen tarina vaikuttaakin aika isolta osalta sellaiselta, että jos esimerkiksi jokin Travolta nousee pöntöltä ammuttavaksi-osuus on katsojan mielestä hauskaa, lienee sitä myös ainakin tuo tämän elokuvan ensimmäinen osa. Täten kannessa oleva Tarantino-sitaatti on ihan oikeassa paikassa.
Joskin Chunking Expressin kahdesta tarinasta juuri tuo ensimmäinen on mielestäni se heikompi lenkki. Ensinnäkin se tuntuu liiaksi pyrkivän olemaan outoutta vain outouden vuoksi. Jos molemmat tarinat ovat äkkivääriä niin enimmäinen pyrkii hieman liikaa painottamaan sitä tehdessään hahmoista ja kuvallisuudesta raflaavampia. Toiseksi se on vain noin puolen tunnin rypistys, kun jälkimmäinen tarina saa tunnin osakseen, ollen siten lihallistetumpi ja hetkiltään perustellumpi. Tässä yhteydessä ensimmäinen kertomus vaikuttaa vain jonkinlaiselta esileikiltä, lämmittelybändiltä ennen kuin Pink Floyd astuu lavalle ja siten joltakin jonka pitkälti unohtaa seuratessaan pääaktia. Hassua on se, että tässä on koko ajan sellainen fiilis kuin tarinoiden pitäisi maailma on pieni-tavalla risteytyä jossain vaiheessa, mikä johtunee siitä että molempien tarinoiden "parit" kulkevat koko ajan joko tietoisesti taikka tiedostamattaan toisten ohitse ennen yhdistymistä, mutta kyllä nämä ovat kaksi eri kertomusta (vaikka molemmissa mainitaan sama elokuvassa näkymättömän henkilön nimi, joskaan osoittamatta kyseessä olevan sama ihminen. Jos ne lomittuisivat yhteen niin tuolloin ensimmäisen ja toisen osan eri pituudet ja tyylit saattaisivat yhdistyä paremmin, niiden ollessa yksi tarina. Mutta ne ovat kaksi.
Tarinoista jälkimmäinen on oudolla tavalla mainiosti sydäntä lämmittävä versio sellaisista vainoojakertomuksista kuin mitä esimerkiksi Audrey Tautoun Rakastaa, ei rakasta on. Onhan se kiva huomata, että joskus näistä rakastan sinua jomman kumman kuolemaan saakka-kertomuksista voidaan saada aikaiseksi molempiakin osapuolia miellyttävä.

Kahden samalla teemalla kulkevan tarinan yhteensopimattomuudesta huolimatta elokuvan rasittavin piirre on tietynlaisen hälinän jatkuvuus, sillä kun etenkin jälkimmäisessä kertomuksessa toinen päähenkilöistä soittaa koko ajan yhtä ja samaa biisiä korostetun kovalla äänellä, niin sellaisen taustalle ei tarvita vielä puheensorinaa, kaupungin liikenneambienssia ja hahmojen omia ajatuksia. Se tekee kaikesta liiaksi sellaista, että tekisi mieli sanoa olkaa jo välillä hiljaa, sillä tuollainen on sotkua jonka selvittämisestä tehdään tarkoituksella turhan vaikeaa.
Molemmissa tarinoissa muuten on hahmo joka soittaa yhtä biisiä toistuvasti, mutta onneksi se sentään on molemmissa eri kappale ja ensimmäinen saa plussaa sen tyylikkäämmästä hyödyntämisestä. Joskin molemmissa on hieman se ongelma musiikin käytön suhteen, että sitä soitetaan aivan liian paljon ja eipä kummassakaan taida olla hetkeäkään todellista hiljaisuutta, mutta varsinkaan jälkimmäisen hieman seesteisemmässä puoliskossa se häly ei ole kovinkaan onnistuneesti perusteltua.

Jos pitää kallellaan olevista draamakomedioista, on Chunking Express suositeltavaa katseltavaa ja itselleni sillä on erityismerkitystä siksi, että se on elokuva joka tutustutti minut Wong Kar Wain ohjaustöihin ja se tie on ollut täynnä positiivisia pysäkkejä. Siltikin rehellisesti (jaa-a, miksi sitä valehtelisikaan) olen sitä mieltä, että Chunking Express olisi huomattavasti parempi lyhytelokuvana josta olisi ensimmäinen tarina jätetty kokonaan tekemättä. Tässä tapauksessa kun se ihan hyvä vetää erittäin hyvän omalle tasolleen.

Tähdet: ***
Chunking Express