Tappava Salaisuus (Fire Down Below, 1997)

Tappava Salaisuus on toinen osa Steven Seagalin kuuluisasta luonnonsuojelu-trilogiasta (ne kaksi muuta ovat Vaarallisella Alueella ja Patriootti), mikä on tietenkin ihan silkkaa bullshittia. Mies nyt vain sattui tekemään kolme luontoteemaista elokuvaa, mutta vain nykymarkkinointi selittäisi niiden olevan tarkoituksellinen trilogia, kun todellisuudessa Seagal olisi vääntänyt näitä enemmänkin jos vain olisi saanut.

Ympäristöagentti Jack Taggert (Steven Seagal) lentää Kentuckyyn selvittämään outoja kalakuolemia, niin ja parhaan ystävänsä ja kollegansa Frankin (John Diehl) heti alusta asti lavastetuksi todettua kuolemaa. Ai niin, Taggertilla on maailman rumin nahkatakki. Se vaikuttaisi olevan Vanilla Ice-collectionista.
Taggert esiintyy paikalla jonkinlaisena yleismiehenä joka on tullut auttamaan paikallista kirkkoa ja asukkaita. Mies alkaa voittamaan paikallisten punaniskojen sympatioita korjailemalla heidän portaitaan ja puhumalla pehmoisia. Samalla mies huomaa joillakin ihottumaa jonka yhdistää niihin kalakuolemiin ja ne tietenkin yhdistetään kaupungin omistavaan rosvoparoni Orin Hanner senioriin (Kris Kristoffersson), joka käskee apulaistensa dumpata myrkkyjätettä alueelle ja joka ei siis ole hyvä asia. Seniorin poika Orin Hanner junior (Brad Hunt) on tietenkin sitä hyödytöntä jälkikasvua jota isä haukkuu jokaisena liikenevänä hetkenä. Niin ja tottakai isä-Hanner oli tapattanut Frankin koska tämä sai selville heidän tahallisen maansaastutuksensa.
Siellä on ostettua poliisia ja muuta, mutta sellaiset ovat pikkuseikka Taggertin nyrkkien edessä.
Taggert tekee tuttavuutta laiskan kyynisen Harryn (Harry Dean Stanton) ja kaupunkilaisten karttaman suloisen Sarahin (Marg Hengenberger) kanssa. Molemmista Taggert voisi saada todistajia Hanneria vastaan, kuten myös ystävän ja romantiikan kohteen. Niin, se on tuo Sarah joka olisi se romantiikan kohde. Ei niin, etteikö Harry Dean Stanton olisi omalla tavallaan komea mies, mutta näin oli käsikirjoittaja päättänyt.
Tarjolla on Kalpeasta Ratsastajasta muistuttava puukepillä pahisten mätkintä-kohtaus.
Kaupunkilaiset välttelevät Sarahin seuraa ja puhuvat hänestä selän takaa, sillä hänen uskotaan aikoinaan tappaneen isänsä. Kohta tapaamme sopivasti kotikaupunkiin saapuneen Sarahin veljen, Earlin (Stephen Lang), joka käyttäytyy ystävällisesti, mutta uhkaavasti ja hän painostaakin tarmokkaasti Sarahia pysymään poissa Taggertin luota. Miksi? No hei, Earl työskentelee Hannereille. Ja onkin Earlin aika kilahtaa, polttaa kirkko pappeineen ja houkutella Taggert ansaan jossa ympäristöagenttimme saa sitten tappaa pahiksia oikein urakalla. Niin ja tottakai se oli Earl joka sen Sarahin ja täten myös oman isänsä tappoi.
Tapettuaan Earlin ja joukon muita pahiksia Taggert soittaa pomolleen tarvitsevansa suojelua Sarahille ja arvatkaa vaan onko se Taggertin pomokin Hannerin palkkalistoilla. On.
Hanner päätyy oikeuteen, saa pienet sakot ja Taggert päättää toimia siviilinä oikeuden saamiseksi, mikä ei nyt eroa mitenkään aiemmasta. Siispä Taggert menee hakkaamaan Hannerin apulaisia tämän kasinolle. Hanner junior houkutellaan todistamaan isäänsä vastaan ja yllättäen elokuva ei lopukaan siihen että pääpahis räjähtää gorillojen kanssa maanalaisessa sukellusvenehelikopterissa, vaan joutuu vankilaan. Kappas mokomaa.

Tappavan Salaisuuden käsikirjoittana toimi Jeb Stuart, joka on ollut tekemässä sellaisia pieniä teekupponenkeskustelutaide-elokuvia kuten Die Hard, Toiset 48 Tuntia ja Takaa-ajettu, mutta mitäpä siitä kun ei sillä ole sisällön puolesta oikeastaan mitään suurempaa merkitystä. Dialogi ei ole ihan yhtä hölmöä kuin Vaarallisella Alueella ja elokuvaa ei ole tungettu täyteen hupaisaa symboliikkaa, mutta on tämä silti aika tahattoman hauskaa mätkintää jossa pohjimmainen idea on edellisen elokuvan tapaan siinä, että Seagal kulkee hakkaamassa pahiksia, pilaa pahan luonnontuhoajamiljonäärin yritykset ja toteaa että on tosi tuhmaa roskata.
Mutta vaikka dialogi on hiukan parempaa, näyttelijät eivät muljauttele silmiään aivan yhtä pahasti ja ennen kaikkea, elokuvan rytmitys toimii paremmin, niin menisin silti mielummin suosittelemaan sitä toista elokuvaa katsottavaksi. Vaarallisella Alueella on kuitenkin mielenkiintoisempi elokuva juuri sen hölmöyden vuoksi ja myöskin sen takia, että siinä oli sentään ihan kunnioitettava yritys Seagalilta. Tappavan Salaisuuden ollessa se toinen saman teeman elokuva, niin se ei enää ole ideana yhtä yllättävä ja rohkea, kuten ei myöskään elokuvana tuo oikeastaan vakuuttavammin esille ekologista sanomaansa, mutta toisella kertaa olisi pitänyt pystyä parempaan jos ensimmäinen ei sitä tehnyt. Onkin hauskaa miten juuri se elokuvista huonompi voi olla parempi, mutta jos Vaarallisella Alueella ei olisi huonompi, olisi se yhtä olankohautustoimintaa kuin Tappava Salaisuuskin.

No okei, toimintaa on kyllä enemmän tarjolla, joten jos haluaa niin sen hyvän sanoman voi kipata meren pohjaan ja katsella kuinka Seagal hakkaa luita jauhelihaksi. Mutta ei se enää mitenkään erikoista tai erilaista ole, vaan same ol' same ol'.

Se syyllistävä puhe jonka Seagal esittää kirkossa on kyllä hivenen uskottavampi kuin vastaava Vaarallisella Alueella-leffan lopussa, sillä tähän se on kirjoitettu hieman maanläheisemmäksi ja siten,,, no,,, realistisemmaksi.

Näyttelijävalinnat ovat mainioita ja etenkin Harry Dean Stanton varastaa koko elokuvan, mutta niinhän hän yleensäkin tekee.
Seagal oli edelleen ihan sopiva yksi-ilmeiseksi toimintastaraksi, vaikka yllättävän paljon hän kuitenkin ehtii hymyilemään tässä elokuvassa.
Kristoffersson on sopiva mulkero, Lang on mainiosti creepy, Helgenberger on,,, no okei, hän ei ole tässä ihan yhtä ihanainen kuin China Beachissa ja CSI:ssä, mutta en menisi vaihtamaankaan.

Mielenkiintoista on, että tämän elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli Uli Edel ja on hieman sääli ettei mies jäänyt projektiin, sillä se vasta olisikin ollut veikeä yhdistelmä kun Christiane F kohtaa Vaikeasti Tapettavuuden.

Tähdet: **
Tappava Salaisuus