Näyttelijät ja musiikki

Olen pahoillani, mutta en keksinyt tuota parempaa otsikkoa, mutta ajatukseni oli kirjoittaa jotain näyttelijöistä jotka myös levyttävät musiikkia, yleensä laulajina, mutta ajoittain myös muissakin rooleissa. Kyllä te tiedätte, puhun siitä kuinka Keanu Reevesia dissattiin koska hän bassotteli Dogstarissa ja Jared Letoa ylistetään koska hän ääntelee 30 Seconds To Marsissa, vaikka molemmat ovat mielestäni musiikillisesti aivan yhtä kauheita ja mielikuvituksettomia. 30:n videot ovat kyllä aika makeita ja kun sellainen sattuu televisiossa pyörimään, katson sen ihan mielelläni. Hyvä on, ilman ääntä.
Ei huolta, ei se musiikki mitä minä kuuntelen ole yhtään sen parempaa (on se.)

Näyttelijät jos ketkä osaavat uskoa liikaa kykyihinsä ja siksi Lindsay Lohan, Eddie Murphy, Philip Michael Thomas ja monet muut David Hasselhoffit ovat päässeet elävöittämään arkeamme sulosoinnuillaan. Ei siis liene ihmekään, että muusikoiksi halajavat näyttelijät saavat usein kuraa niskaansa ja ajatus jostain Steven Seagalista laulamassa ja soittamassa kitaraa kuulostaa maailmanlopulta jo ennen kuin sinettiä on ehtinyt murtaa. Siksipä se onkin ajoittain yllätys kuinka onnistuneita jotkut epäuskottavuudet voivat olla. Don Johnsonin Heartbeat ja Let It Roll ovat molemmat ihan mukavaa aikuisrokkia, Robert Downey Jr. laulaa kauniisti ja jopa se Steven Seagal osoittautui paremmaksi kuin pelkäksi vitsiksi.
Ja jos ajattelee musiikkiurasta haaveilevien näyttelijöiden olevan vain joko nuoria suuruudenhulluudesta kärsiviä egobuustaajia, sokeasti kykyihinsä uskovia menestysnäyttelijöitä, tai vain Philip Michael Thomaseja, niin todettakoon että samaan sarjaan kuuluvat myös edesmennyt Richard Harris ja joskus vielä edesmenevä Christopher Lee, joten ei paha.

Silti, oli se sitten vaikuttavasti rahiseva Clint Eastwood Gran Torinossa, pyörryttävästi ylivetävä Jim Carrey Sähköputkimiehessä, seksikkäästi kujertava Michelle Pfeiffer Loistavissa Bakerin Pojissa, PJ Harveynen Juliette Lewis Strange Daysissa, tai jopa Robert Smithiaaninen Adam Sandler Wedding Singerissa, niin kyllä se päällimmäinen ajatus laulavasta näyttelijästä on huvittuneisuus. Tottakai se on, niin kauan kun mieleemme tulee näyttelijämuusikosta William Shatnerin Rocket Man ennen Ed Harrisia särkemässä sydäntämme Appaloosassa.

Tämän pinnallisen, hajanaisen ja hassua kyllä The Sisters Of Mercyn taustoittaman esipuheen jälkeen voimmekin siirtyä itse asiaan, jota ei oikein ole.
Double Featuren Tuopin antaman kommentin pohjalta innostuin vain miettimään näyttelijöiden tekemiä levyjä ja koska niitä on tullut haalittua kokoelmiin aikamoinen määrä John Travoltasta Scarlett Johanssoniin, etc. Ja sitten ovat vielä ne ns. oikeiden muusikoiden levyt joilla on näyttelijävierailuja, kuten Asia Argenton huokailu Hector Zazoun L'Absence-levyllä. Puhumattakaan soundtrackeista joilla näyttelijät myös itse laulavat, kuten vaikkapa Maskin Carrey, tai,,, öhöm,,, Private Partsin Howard Stern, joka ei nyt näyttelijä olekaan, mutta pitihän se mainita.
Päätin siis kaivaa esille muutaman näyttelijöihin yhdistettävän levyn ja mainita niistä jotain.
Yleensä jonkun näyttelijän tekemä levy tulee ostettua jokseekin huumorimielessä, eikä se haittaa jos ne eivät ole kovinkaan hyviä, sillä sitä melkein haluaakin niden olevan mahdollisimman surkeita. Tällöin jos levy on edes ihan ok, niin se saattaa olla jopa loistava.
Kuten jotkut ovat saattaneet arvatakin jo, niin minä en vihaa Star Trekia. Siksipä päätinkin ottaa tähän ensimmäiseen (kenties ainoaan, mahdollisesti jatkoakin seuraa) Näyttelijät ja musiikki-postaukseen juuri Star Trek-näyttelijöihin yhdistettäviä levyjä.
Valitettavasti minulla ei ole Brent Spinerin äänitettä ja olen siitä syvästi pahoillani.


William Shatner - The Transformed Man (1968)

On jotenkin hauskaa, että lähes kaikki joiden tiedän tietävän Shatnerin laulajanurasta, tietävät tämän levyn kansikuvan vuoksi, mutta tuntevat levyllä olevista kappaleista vain Elton Johnin Rocket Manin. Tällä levyllä ei ole Rocket Mania.
On jotenkin väärin kutsua Shatneria laulajaksi, sillä ei hän laula, hän lausuu. The Transformed Manilla vuorottelevat agressiivisen synkän sinfoniataustan omaavat Shakespeare-tarinoiden kerronnat ja happopsykedeeliset popkappaleet (mm. Mr. Tambourine Man) jotka Shatner edellisten tapaan lausuu laulamisen sijaan. Shatner on kuin beatrunoilija joka on seonnut Gustav Holstin Marsista.

Tämä on aivan pirun masentava ja synkkä levy, jonka kuunteleminen on enemmänkin työtä kuin nautintoa, sillä vaikka se on pieninä osina miellyttävä ja hauskakin, niin kokonaisuutena se on kuin kivijyrän alla olemista.
Levy on myös hauska esimerkki siitä kuinka sitä on myyty valheellisesti Shatnerin Star Trek-imagolla, sillä kannen "captain kirk of star trek"-maininnasta valokuviin miehestä Tähtiliiton univormussa antavat kenties väärän kuvan levystä, joka ei todellakaan sisällä The Trouble With Tribbles-meininkiä.

William Shatner - Has Been (2004)

Tämä on loistava levy. Ihan oikeasti.
Edelleenkään Shatner ei laula, vaikka onkin saanut ääneensä The Transformed Mania enemmän herkkiä ja melodisia sävyjä.
Ben Foldsin avustuksella tehty levy sai suurinta huomiota veikeän Pulp-coverin, Common Peoplen ansiosta, mutta itse levyllä kyseinen kappale vaikuttaa jotenkin irralliselta ja bonuksena lisätyltä.
Levy sisältää gospelia, ratsulaukkakantria, chill outia ja huomattavasti enemmän popsävyjä kuin tuskanhuutoja. Ja toisin kuin The Transformed Manilla joka sisälsi pelkästään lainatavaraa, niin tämän levyn kappaleet ovat Common Peoplea lukuunottamatta sävelletty ja kirjoitettu vartavasten.
Shatnerin ajoittain hellyyttävän naivistiset sanoitukset kuulostavat rehellisiltä ja istuvat miehen ääneen ja kappaleiden musiikkityyleihin mainiosti. Erityisen hienoja ovat herkkääkin herkempi It Hasn't Happened Yet, Lemon Jellyn kanssa tehty avaruudellinen Together, hyvin hauska Has Been ja levyn päättävä omaelämäkerrallinen Real:
"And i wish i knew the things you think i do,
i would change this world for sure,
but i eat and sleep and breathe and bleed and feel,
sorry to disappoint you but i'm real."

Henry Rollinsin kanssa tehty battle-tyylinen I Can't Get Behind That on aika poskia punoittavan hölmö ja kappaleen pehmopolitiikka ei vakuuta.

Niin ja siellä on mukana jopa Nick Hornby.

Spaced Out. The Very Best of Leonard Nimoy / William Shatner (1997)

Tämä kokoelma on tietenkin tässä vaiheessa kiinnostavampi Nimoyn vuoksi, sillä Shatnerin levyllä olevat kappaleet ovat jo The Transformed Manilta tuttuja.

Nimoy on,,, öö,,, okei, miehen matala ääni on hyvin vakuuttava ja kappaleissa on tosi letkeä meininki, mutta tsiisus kraist!
Ballad Of Bilbo Baggins?
I Walk The Line?
If I Had A Hammer?
SPOCK THOUGHTS?!
Hahaha! Näitä on tosi vaikea ottaa vakavissaan, etenkin kun herkinkin kappale (esim. Everybody's Talkin') saa sovituksekseen sellaisen Monkees-henkisen ilolurituksen. Ihan pirun hyvälle tuulelle näistä kappaleista kyllä tulee.
Mielenkiintoinen poikkeus pirteään popmusiikkiin on A Visit To A Sad Planet joka on nimensä mukainen kertomus ja on kuin kuuntelisi jotain Spockin päiväkirjamerkintää.
Mutta on se Nimoyn ääni komea.

Patrick Stewart - Enoch Arden (2007)

Siinä missä Shatnerin The Transformed Man on pelottavan agressiivista tavaraa, Has Been miellyttävä sekasotku värikkyyttä ja Nimoyn osuus Spaced Outista kirjaimellisesti spaced out, niin Patrick Stewartin pianisti Emanuel Axin kanssa tekemä Richard Strauss/Enoch Arden on täysiverinen taidelevy. Kuitenkin ilman mitään ns. tekotaiteellisuutta, millaisena sen nyt haluaakaan tulkita
Tennysonin kertomus merimatkoilta palaavasta Ardenista Straussin herkkien sävelmien tahtiin on hyvin rauhallista, hyvin hiljaista runoutta jonka seurassa on mukava rentoutua.