The Glimmer Man (1996)

JIMillä pyörivässä Henkilökuva-ohjelmassa esitellään elämäkerrallisesti eritasoisia kuuluisuuksia, pääosin näyttelijöitä. Jos siellä on aiheena vaikkapa Eddie Murphy, niin sinne on haettu haastateltaviksi ystäviä, sukulaisia, kollegoja ja yleensä jopa päähenkilö itse. Siellä käydään läpi lapsuutta ja uraa usein hyvinkin pinnallisesti ja esille pääsevätkin enimmäkseen vain suurelle yleisölle tutuimmat elokuvat. Tottakai jos kyseisen henkilön elämässä on ollut skandaaleja, niin niistäkin mainitaan, mutta ohjelma on yleensä aika glorifioiva joten mitään varsinaista pahaa ei kohteesta mainita. Henkilökuva on kuitenkin ihan kivaa katseltavaa ja vaikka se ei järin kriittinen olekaan niin ei se mitään.
No kuitenkin, eilisessä jaksossa pääosassa oli Steven Seagal ja ohjelman jälkeen minulla kävi miestä sääliksi. Enkä nyt puhu Seagalin uran suuntauksesta, vaan siitä miten tuo kyseinen Henkilökuva-jakso oli tehty. Kuten jo mainitsin, niin tuossa ohjelmassa eräänlaisina "asiantuntijavieraina" on aina sukulaisia, kollegoja, etc. henkilöitä joilla voisi olla oikeasti aiheesta jotain sanottavaakin. No, Seagalin jaksossa äänessä on suurimman osan ajasta kaksi Cracked.com-huumorisivun tekijää ja eräs 30 Rock-sarjan sivuosanäyttelijöistä, eikä yhdelläkään heistä tunnu olevan muuta linkkiä Seagaliin kuin että he saattavat olla faneja. Nimenomaan saattavat olla faneja, sillä jokainen heistä puhui Seagalista hyvinkin sarkastiseen sävyyn. Ihan oikeasti, jos aiheena olisi ollut jopa joku Charlie Sheen, niin varmasti haastateltaviksi olisi saatu jotain Oliver Stonen kaltaisia nimiä. Seagalin jaksossa ei esiinny Michael Cainea, Gary Buseyta, Erika Eleniakia, Marg Helgenbergeria tai William Forsythea. Ja Rule siellä oli, mutta kuka hänestä välittää. Joko jakson tekijät eivät oikeasti viitsineet nähdä vaivaa, tai sitten Seagal on buddhalaisuudestaan huolimatta todellakin niin bastard, etteivät yhteistyökumppanit halua olla kertomassa muistojaan miehestä.
No kuitenkin, päällimmäiseksi ajatukseksi jäi se, etteivät ohjelman tekijät arvostaneet Seagalia samaan tapaan kuin olisivat tehneet vaikkapa jonkun Sylvester Stallonen kohdalla. Ehkä jos Seagal tekisi nykykuran sijaan vielä Kaappaus Merellä kaltaisia elokuvia, tai edes ekologissävytteisiä mätkintöjään olisi hän Henkilökuvan tekijöiden silmissä tärkeämpi kuin vain entinen suuri tähti.

Ohjelma kuitenkin herätti halun katsoa jokin Seagalin elokuvista, joten tehkäämme niin.
Siispä The Glimmer Man, olkaa hyvä.

Kaupungilla liikuskelee sarjamurhaaja jonka modus operandina on tappaa kokonaisia perheitä ja ristiinnaulita ruumiit. Poliisi onkin nimennyt tappajan Family Maniksi ja ihan oikeasti, toi on kyllä cooleimpia ja creepyimpiä nimiä sarjamurhaajalle.
Tapauksia tutkiva Jim Campbell (Keenen Ivory Wayans) saa uudeksi parikseen juuri kaupunkiin saapuneen new age-kytän, Jack Colen (Steven Seagal.) Eikö muuten nimi Jack Cole kuulostakin siltä kuin samaa nimeä olisi käytetty ennenkin. Ehkä ei, mutta se kuulostaa sellaiselta. No kuitenkin, Jack pukeutuu johonkin hippitakkiin ja pitää kaulassaan jotain intiaanikoruja, puhuu lempeästi ja uskoo karmaan, joten hän on se outolintu pukukyttien ja univormumiesten seassa.
Jack on myös tosi kreizi san of a bits ja sen saamme huomata Tappavasta Aseesta ryövätyssä kohtauksessa jossa Jack estää itsemurhan hyppäämällä talosta.
Itsemurhaa yrittänyt poika oli aluksi ampumassa myös muita ja nyt pojan rosvoparoni-isä Frank Deverell (Bob Gunton) koettaa välikäden kautta houkutella Jackia vapauttamaan todistuksessaan tuon pojan, mutta Jack on oikeamielinen eikä suostu lahjontaan, vaan uhkaa piestä miehen jos tämä vielä ehdottelee moista. Siispä nyt herra Deverell on kiukkuinen.
Ai sori, se intiaanikoru onkin jokin Tiibetiläinen koru.
Jack ja Jim ajelevat ympäriinsä, tutustuvat toisiinsa ja Jim pitää Jackia ihan pöpinä. Kohta duo kohtaa Venäläiset gangsterit ja Jack sanoo ettei voi uskomuksiensa vuoksi tapella ja seuraavaksi hän hakkaa kaikki jauhelihaksi ja viiltelee porukkaa luottokortilla jossa on jonkinlainen veitsenterä. Toisaalla Family Man iskee jälleen ja tällä kertaa uhreina ovat sopivasti Jackin entinen vaimo uudemman miehensä kera.
Jack päättelee Family Manin tehneen asiasta tietoisen henkilökohtaista ja Jack ottaa yhteyttä salaperäiseen herra Smithiin (Brian Cox.) Siis okei, tämä on tätä tuttua meininkiä, että Jack on jokin superagentti ja terässotilas jonka menneisyys on täynnä salaisia tehtäviä ja herra Smith on linkki siihen aikaan. Joten kun Jim koettaa selvittää Jackin historiaa, on siellä tiedoissa suuria aukkoja jotka herättävät epäilyksiä. Tietenkin tuosta tapetusta ex-vaimosta löytyy Jackin sormenjälkiä ja nyt mystikkokyttämme alkaa vaikuttamaan pääepäillyltä, mutta Jimiä kyrsii eniten se ettei Jack ole avoin juuri hänelle, mikä on sinänsä hauskaa sillä heti alussa Jim valitti Jackille ettei halua tietää kaikkea paristaan.
Jack ei usko Family Manin olevan oikea sarjamurhaaja, vaan jokin superagenttisalamurhaaja joka vain naamioi tekosensa sarjamurhiksi eksyyttääkseen poliiseja. Tai sori, korjataanpa tuota. On siis olemassa oikea Family Man (Stephen Tobolowsky) joka oli tehnyt aiemmat tapot ja on sellainen tyypillinen kilikilipää, mutta ainakin pari viimeisintä murhaa on ollut tämän superagenttisalamurhaajan tekosia. Siis sen joka siis salaa tekojaan toimimalla copycatina.
No, oikea Family Man löydetään ja hän kuolee, joten se siitä ainakin osittain. Nyt siellä on vielä ongelma niiden sormenjälkien kanssa, Deverell pyrkii hankkimaan Jackille kenkää ja Family Manin kuolemakin katsotaan hätävarjelun liioittelemiseksi, joten tottakai Jack hyllytetään.
Jim haluaa auttaa Jackia ja jostain syystä, ilmeisesti hauskaksi tarkoitetussa kohtauksessa Jim on elokuvateatterissa katsomassa Casablancaa ja itkee sen vaikutuksesta.
Jack löytää todisteita joiden mukaan kukas muu kuin Deverell on ollut yhteyksissä tapettuihin perheisiin ja hän on saattanut lähettää sen salaperäisen salamurhaajan asialle. Katsoja saa hieman Jackia enemmän tietoja kun meille paljastetaan herra Smithin olevan yhteistyössä Deverellin kanssa. Niin ja Deverell on tietenkin asekauppias joka kannattaa terrorismia.
Smith ja Deverell lähettävät tappajia Jimin ja Jackin perään, mikä tarkoittaa murtuvia luita ja räjähdyksiä, mutta onneksi sankarit selviytyvät (huh! ehdin jo säikähtää.)
Sitten houkutellaan pahiksia yhteen ja annetaan heidän ammuskella toisiaan. Niin ja se supersalamurhaaja olikin vain Deverellin kyvytön apulainen Donald (John M. Jackson) jota Jack on jo pitkin elokuvaa aina välillä mätkinyt, eikä Donald ole oppinut mitään aiemmista selkäsaunoista kun on vuorossa lopputaistelu jonka seurauksena Donald lentää kumiaitaa päin ja kuolee.
Kaipa tämä sitten meinaa sitä, että Jackin maine on puhdistettu.
Miten ne sormenjäljet saatiin siihen Jackin ex-vaimoon?

The Glimmer Man on niitä Seagalin elokuvia jotka meinaan aina unohtaa. Mikä ei nyt ihan sitä tarkoita, ettäkö kyseessä olisi herran huonoimpia elokuvia, sillä kahden käden sormetkaan eivät riitä laskemaan pelkästään 2000-luvulla tehtyjä paljon huonompia elokuvia. Ne Seagalin sontakerrostumat valitettavasti vain jäävät paremmin mieleen juuri huonoutensa vuoksi.
The Glimmer Man ei ole surkea, mutta ei se nyt sinne parhaimpienkaan joukkoon mahdu. Se on vain ihan hyvä perustoimintaleffa, joka arvatenkin on sarjamurhaajaosuudessaan saanut vaikutteita samasta lähteestä kuin kaikki muutkin saman ajan sarjamurhaelokuvat, eli Seitsemän-elokuvaa on katsottu. Kuitenkin, The Glimmer Man sisältää tarpeellisen määrän Seagalin ilmeettömyyttä, järkyttävän huonoja repliikkejä ja hupsua Seagalin keho on temppeli, hakataan se paskaksi-filosofiaa, että kyllä tämä asiansa ajaa puolentoistatunnin viihdeannoksena. Se kantaa juuri ja juuri loppuun saakka, mutta ei sekuntiakaan pidemmälle.

Mukana on erinomaisia näyttelijöitä kuten Brian Cox, Bob Gunton ja Stephen Tobolowsky, joten sivuosissa näemme hölmöistä repliikeistä huolimatta esiintyjiä jotka tuovat elokuvaan tasoa ja uskottavuutta.
Seagal on Seagal ja se riittää.
Mutta sitten siellä on Keenen Ivory Wayans jolla ei ole juuri mitään virkaa elokuvassa, eikä hän sitäkään suorita kunnialla. Ilmeisesti Wayansin tehtävä elokuvassa on olla se Danny Glover Seagalin Gibsonille, mutta The Glimmer Man on niin vahvasti Seagalin sooloilua, että Wayans ei pääse tekemään mitään muuta kuin ajoittain vetämään jonkin puujalkavitsin, mikä taas on jo itsessään hölmöä kun Wayansin tulisi olla se ns. vakava hahmo, kun uskokaa tai älkää niin Seagal on olevinaan se elokuvan huumorin lähde. Seagalhan on se muka-outo hahmo kaikkine mystisine huuhaapuheineen ja hassuine vaatteineen, eli sen pitäisi herättää huvittuneisuutta muiden silmissä (vrt. Chicagon Ratsupoliisi.) Wayans jää elokuvassa tarpeettomaksi ja siten hän tuntuu myös esiintyvän.

Pohjimmiltaan The Glimmer Man on juuri niitä tyypillisiä Seagal-elokuvia joissa hän aluksi sanoo olevansa lempeä buddha ja sitten hakkaa kaikki. Sellaiseksi se on ihan ok, mutta valitettavasti Seagal on tehnyt samalla metodilla parempiakin elokuvia.

Tähdet: **
The Glimmer Man