Orin Boyd (Steven Seagal) on tutunoloinen Likainen Harry-sarjan kyttä joka saa tuloksia aikaan, mutta aiheuttaa toistuvaa närää esimiehissään jotka eivät pidä Boydia hyvänä poliisien imagolle. Niinpä kun Boyd pelastaa varapresidentin saa hän kiitoksien sijaan haukut siitä, että oli saattanut varapresidentin noloon tilanteeseen heittämällä hänet jokeen, teko joka nyt sitten vain sattui pelastamaan hänen henkensä. Siispä Boyd siirretään kaupungin pahamaineisimpaan piiriin jonka kapteeni Annette Mulcahy (aivan järjettömän hot Jill Hennessy) ei tietenkään tule suvaitsemaan miehen sooloiluja, vaan avuksi otetaan vihanhallintakurssit joiden aikana Boyd ainoastaan onnistuu herättämään muissa kurssilaisissa kapinahenkeä. Kurssilla Boyd tapaa myös elokuvan toisen koomisen kevennyksen, eli puheohjelmaa vetävän Henry Waynen (Tom Arnold) ja ei, hän ei ole kovinkaan hauska.
Samaan aikaan toisaalla meille esitellään eräänlainen rikas hämärämies Latrell Walker (DMX), jolla on myös sydän ilmeisen kultaa koska hän kantaa huolta vankilassa olevasta velipojasta. Tapaamme myös elokuvan toisen koomisen kevennyksen, Latrellin ääliöapulaisen T.K.:n (Anthony Anderson) ja ei, ei hänkään ole hauska.
Boyd osuu paikalle tilanteeseen jossa Latrell on suorittamassa jotain hämärähommia ja Boydin ansiosta ne menevät pieleen ja samalla ilmenee että hämähomman toinen osapuoli on soluttautunut kyttä Montini (David Vadim) ja Boyd saa taas kuraa niskaansa. Samalla Boyd huomaa, että omassa piirissä on olemassa jonkinlainen poliisien hyväveli-systeemi jossa on jotain rikollisen outoa ja sitä pidetään tietenkin visusti piilossa kapteeni Mulcahylta. Poliisien oman klubin johtajana on vallan mukavan tuntuinen Lewis Strutt (Michael Jai White.) Piirin ulkopuolella puolestaan on Boydin uudeksi pariksi joutuva sinisilmä George (Isaiah Washington) ja hänestä tulee siis Boydin uskottu ja uskollinen apulainen.
Tässä välissä poliisien todistevarastosta on keikattu järjetön määrä hepoa ja Boyd epäilee salaperäistä Latrellia syypääksi.
Tottakai Montini on oikeasti korruptoitunut poliisi ja hänen hämäräbisneksensä Latrellin kanssa olivat hänen omiaan, eivät poliisitehtävää. Luonnollisesti Boyd on heti alusta asti epäillyt Montinia ja hän on valmis pyytämään apua kapteeni Mulcahylta likaisten kyttien kiinnisaamiseksi.
Katsojalle tehdään nyt se yllättävä paljastus, että mukavan oloinen Strutt onkin pahojen poliisien paha pomo, mutta hei, jos se oikeasti yllätti yhdenkään katsojan niin SE on yllättävää. Ja yllätyksistä puheenollen, seuraavaksi meille kerrotaan että Latrell onkin oikeasti kiltti internetmiljonääri jonka vähintäänkin yhtä kiltti veli lavastettiin huumekauppiaaksi juuri Montinin ja Struttin toimesta. Joten nyt Latrell esiintyy muka-huumekauppiaana ja haluaa ostaa pahoilta poliiseilta kamaa, jonka nämä hankkivat ryöstämällä sen todistevaraston. Latrell iloisine joukkoineen koostaa piilokameramateriaalia jonka avulla saisi pahat kytät kiinni.
Boyd tapaa Mulcahyn joka kuolee ja Boyd päätyy pyytämään apua entiseltä pomoltaan Danielsilta (Bruce McGill), mutta se on virhe sillä tottakai Daniels on myöskin paha kyttä. Sen sijaan toistuvasti Boydin kanssa riidellyt esimies Hinges (Bill Duke) on se oikeasti hyvä kyttä josta on apua.
Vuorossa on siis se lopputaistelu jossa ovat kaikki pahat kytät ja hyvät kytät ja hyvät internetmiljonäärit.
Pahat kuolevat, hyvät eivät.
Muistan muutaman mielenkiintoisen trivian liittyen Exit Woundsiin, joista osa saattaa hyvinkin olla perättömiä, mutta kun niitä miettii niin kyllä ne omassa huhumaisuudessaankin aika järkeviltä kuulostavat:
- Ensinnäkin sekä tämän, että hyvin samantyylisen Romeon On Kuoltava-elokuvan tuotti Joel Silver ja muistelen Silverin tehneen Exit Woundsin eräälaisena B-suunnitelmana, koska hän oli huolissaan siitä miten amerikkalainen yleisö ottaisi vastaan elokuvan jonka pääosassa on Kiinalainen ja romantiikan kohteena tummaihoinen neiti. Siksi syntyi Exit Wounds jossa on hyvinkin amerikkalainen valkoinen mies, jolla ei nyt ole varsinaista rakkauden kohdetta, mutta jotenkin sellaiseksi luokiteltavassa roolissa on valkoinen amerikkalainen nainen (no Kanada on ihan tarpeeksi lähellä.) Ei niin ettäkö tämä elokuva tuntuisi jotenkin rasistiselta, kaikkea muuta, mutta voin hyvin kuvitella nimenomaan jonkun tuottajan olleen huolissaan Romeon On Kuoltavan menestyksestä.
- Samainen Joel Silver oli kuulemma soittanut Steven Seagalille, jonka ura oli alkanut olla laskusuunnassa ja ehdottanut elokuvan tekoa jos hän A. laihduttaisi ja B. leikkaisi ponihäntänsä pois. Jos Seagal näin tekisi, lupaisi Silver tuottaa hänelle hittielokuvan ja näin tapahtui, sillä Seagal teki työtä käskettyä ja Exit Wounds oli hittielokuva. Se oliko laihduttamisella ja hiusmallilla mitään merkitystä Exit Woundsin menestykseen kuulostaa kyllä hiukan absurdilta, mutta kuitenkin.
Silver oli kuulemma myös päättänyt alunperin ottaa yhteyttä Seagaliin, koska tiesi saavansa tämän suht' halvalla juuri Seagalin laskevan urasuunnan vuoksi ja samalla saataisiin kuitenkin hyödynnettyä Seagalin jo luomaa toimintasankarimainetta.
- Vastaavasti Seagal on väitetysti sanonut katuvansa vain kahta elokuvaa urallaan, joista toinen on juuri Exit Wounds. Nähtävästi juuri kontrollin puute omaan elokuvaan kismitti Seagalia, joka aloitti elokuvauransa suoraan hittielokuvan pääosaroolissa ja on alusta asti vaatinut saada viimeisen sanan käsikirjoitukseen, näyttelijävalintoihin, yms. liittyen. Exit Woundissa hän oli "vain" näyttelijä ja sekös suututti.
Tämä on kontrollin puutteen aiheuttama kiukuttelu on helppo uskoa jo siksikin, että Seagal oli ehtinyt ennen Exit Woundsia olemaan tovin kaikkein suurin toimintatähti ja oli sen innoittamana ruvennut tuomaan vahvasti elokuviin näkemyksiään luonnonsuojelusta ja omasta filosofiastaan, jotka sitten puolestaan olivat osaltaan aiheuttaneet uran hiipumisen. Joten ymmärrettävää oli ettei Silver halunnut elokuvaansa hippimeininkiä, mitään lemmenhelmiä ja räikeitä paitoja, vaan Katujen Laki-Seagalin ja tämä onkin sen ajan Seagalin leffoista vähiten new age-Seagal. Eli jos Vaarallisella Alueella ei olisi aiheuttanut uran laskua, olisi Seagal varmasti ollut vielä määräysasemassa ja Exit Woundskin olisi saattanut olla Exit Oil Companies. Sitä ajatellen on tavallaan ymmärrettävää, että Seagal pitäisi enemmän keskieuroopassa tekemistään sontaelokuvista, koska hän on niissä edelleen suurin stara mitä voi kuvitella.
Koska Exit Wounds on varmaan ainoa Seagalin leffoista jossa hänellä on lyhyet hiukset, voisimmekin hiukan puhua niistä.
Yksi seikka joka tuntuu pysyvän Seagalin tunnusmerkkinä elokuvasta toiseen ovat hänen pitkät, mutta pirun tiukalle ponnarille laitetut hiuksensa. Sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt. Miehellä on pitkät hiukset, mutta elokuvasta toiseen oli roolihamo sitten mikä tahansa, kova sotilas, kova poliisi, tai kova sotilaspoliisi niin aina ne hiukset on vedetty kireälle ponnarille ja hiusmalli muistuttaa enemmän lyhyttä sliipattua geelitukkaa, kuin tuulessa hulmuavia vapauden symboleja.
Jostain syystä Seagalin elokuvissa häntä kuvataan aika harvakseltaan sellaisesta kulmasta, että hiustenpituus näkyisi, joten hän näyttää aina lyhythiuksiselta.
Itsekin pitkähiuksisena ymmärrän, että esimerkiksi töissä joutuu ajoittain pitämään hiukset kiinni, mutta luulisi että Seagalin leffamäärällä siellä olisi yksi tai kaksi sellaista joissa hänen ei tarvitsisi näyttää niin pirun kireältä. Se tuntuu jotenkin turhalta ja tarpeettomalta kasvattaa pitkät hiukset, jos ei kertaakaan anna niiden olla sellaisena. Vähän niin kuin ottaisi anaalivaalennuksen, eikä koskaan näyttäisi sitä poliiseille. Siis oikeasti, anaalivaalennus! Se on taatusti yksi idioottimaisimpia muoti-ilmiöitä ikinä. Jopa ne Spice Girls-kengät jäävät sen rinnalla toiseksi.
Mutta niin,
ainoa Seagalin leffa jossa muistan hänellä olleen hiukset auki on Vaikeasti Tapettava ja siinäkin sillä (ja parrankasvulla) vain osoitetaan hänen olleen koomassa pitkän aikaa. Heti sen jälkeen mies leikkaa hiuksensa vetämällä ne ponnarille.
Let my people go!
Melkein uskallan sanoa Exit Woundsin olevan Seagalin paras elokuva ja jos ei nyt ihan sitä, niin vähintäänkin hänen parhaimpiaan. Erityistä plussaa elokuva saa siitä, että tässä vaiheessa usko Seagaliin alkoi horjumaan jo aika pahasti ja sitten mies osoitti olevansa edelleenkin varteenotettava toimintatähti. Se että onnistuisiko se enää, onkin jo eri asia. Toisaalta Van Damme onnistui JCVD:llä osoittamaan vielä näinkin myöhään olevansa ihan oikea näyttelijä, joten kaipa se Seagaliltakin onnistuisi.
Hyvä on, juoni on ihan perusshaibaa, mutta sellaisenaan tarpeeksi yksinkertainen toimiakseen pelkän toimintaelokuvan pohjana, eikä se silti ole liian simppeli ollakseen pelkkää ääliömäisyyttä. Eli se on juuri sopiva Seagalin ja DMX:n tasoisille näyttelijöille joiden ammattinimikkeen voi halutessaan asettaa lainausmerkkien väliin.
DMX:stä puheenollen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt räppäreiden elokuvanäyttelemistä, joka on joko koviksena oloa, tai dämn mä oon stouned-komiikkaa. Jos kyse on jostain imagojutusta, että pitää olla vaikkapa katu-uskottava, niin sori vaan mutta silloin juuri se uskottavuus on kovin kaukana.
DMX:n murjotusjäykkyyttä masentavampaa on tosin katsella Anthony Andersonin koomista sivuhahmoa, joka ei ole laisinkaan hauska kuten Anderson ei koskaan ole tainnut ollakaan. Tuntuu melkein surulliselta sanoa Tom Arnoldin koomisen sivuhahmon olleen hauskempi kuin Anderson ja sekin on kuin joutuisi valitsemaan potkun nivusiin ja potkun kasvoihin väliltä.
Seagal itse kuitenkin on aivan loistava valinta rooliinsa vihanhallintaa tarvitsevana kyttänä ja mies näyttää olevan väärässä paikassa ainoastaan niissä parissa vaijeritempussa, mutta hänen puolustuksekseen on todettava ettei edes 90-luvun alun Seagal olisi näyttänyt luontevalta vaijeritempuissa. Niin ja Seagal on aika komea lyhyissä hiuksissaan.
Exit Wounds on tehokkaan tylyä toimintaa, jossa muutama väkinäinen vitsi ja hassu liike ei poista sitä ajatusta, ettei tälläistä epäkorrektia väkivaltaviihdettä enää juuri tehdä. Vaikka elokuvista on saattanut toki tulla raaempia kuin Exit Wounds, niin ne pyrkivät olemaan joko poliittisesti kantaa-ottavia, tai itseironisia ja siten oikeuttavat väkivaltaansa. Exit Wounds on rehellisesti hyvä vastaan paha-elokuvaa joka ei koeta olla liian tenditietoinen ja se tekee siitä toimivan, vaikka sellaista ei ehkä haluaisikaan kannattaa.
Ja Bill Withersin Ain't No Sunshine kuulostaa hyvältä jopa DMX-versiona.
Tähdet: ****
Exit Wounds
2 kommenttia:
Exit Wounds tosiaan on Seagalin parhaimpia tuotoksia. Ja olisi voinut hyvin luulla, että mies olisi päässyt takaisin jaloilleen parempia elokuvia tekemään. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Liian suuri ego tuli tielle nääs...
Mikä on sinänsä ironista, että Seagal on monasti kertonut kuinka hänen harjoittamaansa buddhismiin kuuluu olennaisena osana unohtaa ego täysin.
Lähetä kommentti