Black Dynamite (2009)

Miten sitä voisi olla innostumatta elokuvasta jonka nimi on Black Dynamite ja kansi muistuttaa Shaftia.

Black Dynamite (Michael Jai White) on eräänlainen yksityisetsiväkoronkiskuripimp, joka myös on karatemestari, entinen CIA:n huippuagentti ja sotasankari joka taisteli Kiinalaisia vastaan Vietnamissa. Nyt naisten bylsimisen ohessa Black Dynamite saa uuden haasteen eteeensä, sillä joku on tappanut hänen veljensä. Samalla Mike Starrin esittämä huumegangsteri Rafelli levittää orpoja tappavaa heroiinia ja muuta sellaista kivaa. Siispä nyt Black Dynamite mätkii nurin huumediilereitä, vastustaa korruptoituneita poliitikkoja ja koettaa estää Anaconda-oluen levityksen, sillä se kutistaa peeniksen. Mukaan tarvitaan tietenkin myös Kung fu-saaren aasialaispahikset.
Mike Starrista puheenollen. Miehen nimeä ei löydy IMDb:n Black Dynamite sivulta ja samalla tulin huomanneeksi ettei sitä löydy Ed Woodista tai Bodyguardistakaan. Linkki Starrin omalle sivullekin tuo (ainakin toistaiseksi) vain ilmoituksen: "Page not found. The URL (page) you requested could not be found. It either never existed, has been removed, or you used a mistyped URL." Hmm...
No kuitenkin, Black Dynamite matkustaa apulaisineen Kung fu-saarelle taistelemaan tohtori Wu:n (Roger Yuan) kanssa. Täällä saarella Wu on valtion laskuun kehitellyt peeniksensuurentajaa ja samalla saanut käskyn sekoittaa Anaconda-olueen peeniksenpienentäjää jotta musta väestö kärsisi eniten. Wu laboratorioineen räjäytetään atomeiksi ja sitten isketään kaiken takana olevan Yhdysvaltojen presidentin kimppuun, sillä kaikki elokuvan pahikset ovat toimineet Richard Nixonin (James McManus) laskuun. Alkaa nuntsamatsi jonka tricky dick luonnollisestikin häviää kiitos Abraham Lincolnin (Pete Antico) aaven väliintulon.
Black Dynamite voi pokata jatkossakin naisia ja nauttia badassismista.

Michael Jai White on jäänyt parhaiten, tai pikemminkin huonoiten mieleeni kammotuksista kuten Spawn ja Täydellisen Sotilaan Paluu. Ei hyvä merkki.
Siispä mies ei todellakaan ole tehnyt suurtakaan positiivista vaikutusta, vaikka hänen puolustuksekseen on todettava etteivät nuo edellä mainitut elokuvat olleet huonoja juuri hänen vuokseen. Mutta Black Dynamitella hän kuitenkin onnistui aikaansaamaan ajatuksen, että hänen elokuviaan uskaltanee katsoa tulevaisuudessakin.
Black Dynamite onnistuu nimittäin olemaan hyvinkin hauska parodia blaxploitaatiosta. Asia johon Vakoojaveli ei todellakaan yltänyt sillä Austin Powers-kopioinnillaan.

Minä pidin niin monesta asiasta tässä elokuvassa, etten oikein tiedä mistä aloittaa.
No, loistavaa oli jo se, että elokuvan visuaalisuus muistutti rakeista värimaailmaa myöten 70-luvun leffoja, puhumattakaan makeista kampauksista ja tyylikkäistä kuteista. Vahingossa kuvaan ilmaantuvat mikrofonit, leikkausvirheet ja muut vastaavat oli onnistuttu tekemään siten, että jos ei tietäisi niiden olevan tietoisia mokia niin voisi helposti uskoa niiden olevan oikeita virheitä ja se tekee niistä hyvällä maulla tehtyjä huonoutta.
Jatkumovirheet olivat nerokkaita, kuten esimerkiksi se että Black Dynamite kertoo leffan puolivälissä elämästään orpokodissa, kun koko alkupuoli puolestaan painottaa hänen geneettisen perheensä läheisyyttä ja tärkeyttä.
Loistava oli myöskin se Vietnamin sota-monologi jossa hän puhuu toistuvasti Kiinalaisista, sillä sotilaallisen yhteistyön sijaan vitsissä korostettiin kyseessä olevan käsikirjoitusvirhe eikä historiallista faktaa.
Emmekä saa unohtaa Bruce Leestä muistuttavia taistelukohtauksia.

Black Dynamite on loistavimmillaan silloin kun se ei koeta tehdä ns. vitsiä. Silloin kun Black Dynamite koettaa tehdä ilmiselvää huumoria - kuten alussa olevassa Anaconda-mainoksessa - niin silloin se on vähiten hauska. Parasta on juuri se, kun he vain antavat elokuvan olla Cleopatra Jonesia, Shaftia, Foxy Brownia, Blaculaa, etc. niin silloin se on hauska juuri siitä syystä, että katsoja itse ymmärtää miksi nuokin esimerkkielokuvat ovat hauskoja vaikk'eivät tarkoittaisi sitä.
Vähän niin kuin ZAZ-elokuvissa, joissa vakavana oleminen tekee tilanteesta hauskempaa kuin pierevä vääntönaama.

Niin ja se funkmusiikki oli pirun hienoa ja oli aivan loistavaa kuinka musiikissa laulettiin Shaft-tunnarin tapaan päähahmosta, joka nauratti usein kun Black Dynamite vaikkapa potkaisi oven nurin ja naisääni totesi sopivasti laulaen "Black Dynamite!"

Se tosin mikä minua hieman häiritsi elokuvassa oli Michael Jai Whiten taistelutaidot. Herra oli loistava Richard Roundtree-hahmossaan ja on ties kuinka värikkään vyön taistelulajitaitaja, mutta hän oli liiankin kyvykäs tappelukohtauksissa.
Miten se muka on huono asia kysytte.
No jos ajatellaan elokuvan lähtökohtia, niin niissä esikuvaelokuvissa päähahmon saatettiin sanoa olevan jonkinlainen karatemestari, mutta itse taistelukohtauksissa hän oli yhtä jäykkä kuin minäkin, kun taas White liikkuu aivan liian sutjakkaasti ollakseen kyvyttömän kyvykäs. Olivathan ne kungfuilut cooleja, mutta pienoinen rigor mortis olisi ollut tarpeen tehdäkseen niistä sopivampia.

Black Dynamite on loistava pastissi 70-lukuleffoista ja tietenkin siis blaxploitaatiosta, mutta koska se tosiaan on hauskimmillaan silloin kun ei pyri olemaan tavallista komediaa, niin minun on vaikea sanoa miellyttääkö se samalla tavalla heitä jotka eivät fanita sen kunnianosoituksen kohteita. Tällöin se aiemmin mainitsemani Vakoojaveli saattaisi olla osuvampi valinta, sen ollessa kuitenkin tutumpaa komediaa. Joskin silti suosittelen ehdottomasti ennemmin Black Dynamitea sen ymmärtäessä parodiansa kohteita huomattavasti paremmin ja ollessa muutoinkin onnistuneempi elokuvana.

Tähdet: ****
Black Dynamite