W. (2008)

Joskus muinoin, pre U-turn Oliver Stone oli mielestäni suurinpiirtein lähes yhtä kuin täydellinen elokuvaohjaaja.
Salvador, Platoon, Talk Radio, JFK.
Etenkin lähihistorian kriittisenä kuvaajana Stone tuntui olevan fifth elementissään. Lopulta U-turn tuntui tuolloin olevan herran huonoin elokuva ja senkin katsoi ilman suurempia mutinoita sujuvasti läpi. Tietenkään emme laske mukaan sitä irtokäsielokuvaa, sillä hyväksykäämme se kepillä jään kosketteluksi.
Sitten se tapahtui. Stone alkoi vaikuttamaan foamilta.
Ensin saapui Aleksanteri jonka historiallisseikkailullinen draama tuntui olevan jotain johon Stonen kyvyt eivät riittäneet ja elokuva kenties olisi ollut paremmissa käsissä jos ohjaajan etunimenä olisi ollut Ridley ja sukunimenä... Te tiedätte sen, turha minun on tätä vitsiä jatkaa. Asiaa eivät auttaneet ilmeisesti väärässä elokuvaa olleet Jolie ja Farrell.
No, ehkäpä se oli vain liian kaukainen aihe tai aika joka ei Stonelle istunut, sillä seuraavaksihan vuorossa olisi helpommin samaistuttava World Trade Center.
WTC olikin ensimmäinen Stonen elokuvista jota olen eläissäni kuvaillut sanalla tylsä. En minä odottanutkaan mitään salaliittoteorioita ja agressiivista kritiikkiä, mutta jos jotain voi sanoa Aleksanterin puolustukseksi, niin edes se ei ollut tylsä. World Trade Center vaikutti joltain sellaiselta jonka edessä pitäisi lukea Nora Roberts presents, eikä Stonen nimi.

Nyt vuorossa ei kuitenkaan ole Aleksanteri taikka WTC, vaan elokuva jollaisella Stone varmastikin todistaa olevansa edelleen mestari alallaan.
Politiikka, lähihistoria ja muut merkit ovat kohdillaan, joten siksi melkein pitääkin sanoa W:n olevan tavallaan jopa suurempi pettymys kuin Aleksanterin ja WTC:n.
Kenties ongelmana on elokuvan komediallisuus joka on liiaksi normaalia kilttiä komediaa, kuin Stonelle tuttua pikimustaa sellaista. Tai sitten se, että George W. Bush oli jo W:n ilmestyessä aivan loppuunkaluttu aihe, joten Stone ei tuonut mukaan mitään uutta tai erilaista.

Siirtykäämme syvemmin itse elokuvaan.

Jaa-a.
Jos Bushin, isomman tai pienemmän julkisuuskuva on tuttu, niin eipä tämä elokuva anna tarinallisia yllätyksiä. Puolet elokuvasta sijoittuu tuoreempaan aikaan kun Bush jr (Josh Brolin) on aloittamassa/käymässä terrorisminvastaista sotaansa ja toinen puoli näkyy takautumina joissa kuvataan juniorin kasvua bilettävästä nuoresta bilettäväksi aikuiseksi, mieheksi joka ei tunnu löytävän paikkaansa maailmassa, koettaa vältellä isänsä (James Cromwell) jalanjälkien seuraamista ja lopulta uudelleensyntyneenä kristittynä huomaa olevansa ailahtevasta luonteestaan huolimatta parhaimmillaan imitoidessaan isänsä uraa.
Bush jr kapinoi isäänsä vastaan, mutta samalla kaipaa hänen hyväksyntäänsä. Bush sr pitää poikaansa pettymyksenä, mutta samalla itse edesauttaa poikaansa pääsemään kaikesta läpi liian vähällä vaivalla.
Elokuvassa Bush sr kuvataan lähes enkelinä, pojan ollessa muka pelkkää pettymystä.
Tarina siis kuvaa lopulta aika tavanomaista oman paikkansa löytämistä ja sitä maustetaan lehdistä tutuilla tapahtumilla joissa juniori meinaa tukehtua rinkeliin, pitää tuttua ”either with us”-puhetta ja muita sellaisia jotka ovat tuttuja kuin luomi leuassani.
Kaadetaan Saddam-patsaita, näytetään uutiskuvaa Irakin ”kukistumisesta”, juniori vierailee lentotukialuksella ja kaikkea muuta joiden voisi vanhojen Best- ja Smash-kokoelmien mukaan todeta olevan tuttuja tv:stä. Joten sinänsä jos elokuvasta otettaisiin pois menneisyyteen sijoittuvat osuudet joissa näemme juniorin kasvavan, jos ei nyt henkisesti, niin vähintään iältään, niin elokuva olisi vain clip show Bushin urasta. Siispä tarinasta ei ainakaan minun vaillinaisilla kyvyilläni pysty kertomaan tuon kummempaa.

Kenen tahansa muun ohjaajan elokuvana W ei kenties tuntuisi niin kovin puolitiehen jäävältä, mutta nyt väkisinkin mieleen tulee kuinka samankaltaisesta aiheesta voidaan saada aikaiseksi myös elokuvia kuten Nixon. Toisaalta tälläinen ajattelutapa on tuhmaa ja niin kovin väärin kuten pornolehtien piilottaminen patjan alle, sillä toisin kuin esimerkiksi juuri tuo mainittu Nixon, on W toteutukseltaan aivan eri lajityyppiä, joten jos on vertauksia tehtävä niin ne tulisi suunnata toisaalle. Ehkä päätä vaivaa myös se että jälleen kerran Yrjö nuorempi saa kantaa koomikkojen kuninkaan kruunua, kun olisi mielenkiintoisempaa ja jopa erilaisempaa nähdä häntä kuvattavan muunakin kuin Hessu Hopomaisena höhöö-automaattina.
Ei niin ettäkö W pysyttelisi kokonaan komediassa, kyllä siinä draamaakin on ja aineksia puhtaasti vakavamieliseen elokuvaan olisi ollut. Ehkäpä se vain sitten on niin että Bush jr on liiaksi komediallinen hahmo jotta kenenkään pokka pitäisi niin kauaa että aikaiseksi saataisiin elokuva ilman komediaa.

Suurta plussaa elokuvalle tuovat näyttelijät.
Josh Brolin on varsin mainio ja uskottava valinta W:ksi ja Pony Express ajautuu koko ajan enemmän ja enemmän unholaan. Brolin onnistuu tuomaan rooliinsa uskottavuutta, huumorintajua ja hieman yllättäen myös sopivaa ulkonäköä.
Muutoinkin elokuvaan on saatu hyviä osaavia näyttelijöitä, mikä tosin ei ole mitenkään erikoista Stonen elokuville. Kyllähän Stone (yleensä) osaa näyttelijöitään ohjata eikä tässäkään tapauksessa elokuvan näyttelijöistä löydä suuremmin nipottamista. Tietenkin kun hahmoina ovat todelliset ihmiset ja etenkin silloin kun nämä todelliset ihmiset ovat vielä edelleenkin näkyviä hahmoja mediassa, niin ei voi olla täysin vertailematta rooliin valitun näyttelijän ja kohteen ulkonäön yhtäläisyyksiä ja sen suhteen voi todeta että ehkäpä Condoleezza Ricen rooliin olisi löytynyt sopivampikin valinta kuin Thandie Newton.
Scott Glenn on erittäin sopiva valinta Donald Rumsfeldiksi, kuten myös Richard Dreyfuss Dick Cheneyksi ja Toby Jones oli erityisen veikeä Karl Rovena.
Voisi kyllä melkein sanoa että vahvimmin maskeeratut esiintyjät suorittavat elokuvan elokuvan huonoimmat roolisuoritukset ja olenkin näkevinäni juuri Thandie Newtonin eleissä jonkinlaista jäykkyyttä. Tosin eipä Rice pääse pahemmin suutaan aukomaan elokuvan aikana.
Eikä Ioan Gruffudd ole kovinkaan luontevan oloinen Tony Blairina, mutta hänen puolustuksekseen on todettava ettei Tony Blairkaan vaikuta kovinkaan luontevalta Tony Blairiksi.

Olen nyt useampaan otteeseen kommentoinut W:tä komediana, mutta onhan se myönnettävä että draamaksi tämä on tarkoitettu ja siksi luokiteltu. Elokuvan komediallisuus syntyy suuresti päähän juurtuneista mielikuvista joita etenkin Bush jr:n kohdalla on väännetty rautalangasta liikaakin. Elokuvan draamasta on vaikea ottaa kunnolla kiinni, tai sitä on vaikea ottaa vakavissaan sen vuoksi että elokuvan ajassa hyppiminen aiheuttaa sen verran pätkimistä että tuntuu kuin elokuvassa ei olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä panostaa kunnolla tuohon mainittuun draamaan. Asiaa ei ainakaan auta ajoittaiset erittäin huonosti tunnelmaan istuvat musiikkivalinnat.
Trivian mukaan W on kuvattu lyhyessä ajassa ja sen tuotanto alkoi äkillisesti koska Stonen toinen projekti kaatui ja siinä lienee osasyy tuohon mainitsemaani W:n kärsimättömyyteen.
On myös todettava että elokuvan symbolinen osuus juniorista baseball-kentällä on hieman liian siirappinen.

W on kuitenkin varsin hyvin näytelty ja siinä esiintyy mielenkiintoisia tarinanpätkiä.
Toivottavaa vain olisi ollut että tarinanpätkät eivät painottuisi tuon yhdyssanan loppuosaan.
Harvoin tulee vastaan elokuvaa joka sisältämänsä kertomuksen ja lopullisen toteutuksensa vuoksi tuntuu sekä liian pitkältä että liian lyhyeltä.

Tähdet: ***
W
...NOIR