Jerry Beck on kuitenkin ongelmistaan huolimatta edelleen hyvä kyttä, eikä elokuvassa esitetäkään häntä lopulta oikeastaan kovinkaan rappiolla olevana kaikesta aiemmin mainituista huolimatta. Nyt hänen tutkittavakseen tulee myymälän ryöstömurha ja saman tekijän suorittama poliisintappo. Todisteet viittaavat syyllisen olevan juuri vankilasta vapautunut Bobby Burns (Frank Military) ja häntä etsiessään Jerry saa huomata Bobbyn ystävineen olevan hyvinkin liipasinherkkää väkeä.
Jerry saa selville että vankilassa ollessaan Bobby oli innostunut uusnatsismista ja hihkui halua koota valkoisen ylivallan superkokoonpano. Siispä seurataan Bobbya Los Angelesista Oklahomaan ja kohdataan rasistikyttiä ja jonkinlaista arjalaista seurakuntaa johtava pastori Gebhardt (Michael Higgins) jonka Jerry uskoo olevan Bobbylle eräänlainen johtajahahmo.
Kun tehtävä alkaa vaikuttamaan liian suurelta vain Jerryn harteiden kannettavaksi, mukaan lyöttäytyy FBI:n edustaja, kuin suoraan Twin Peaksista karannut agentti Arthur Kressler (William Forsythe.) Tietenkään Jerry ei tule toimeen Arthurin kanssa sillä pitää tätä kireäperseisenä kynäniskana ja nyhverönä, kun taas Arthuria kismittää Jerryn vulgaari olemus ja samanlaiset tavat.
Arthur tuntuukin olevan pitkälti tutkimusten jarruna kuin päinvastoin.
Välillä tutkimus tuntuu jumiutuvan täysin osittain Arthurin vuoksi joka vinkuu esimiehilleen että Jerry ei ole kiva.
Kiusattuaan kallonkutistajaa on Jerry taas täydessä vauhdissa ja pian järjestetäänkin iskuryhmä iskemään ryhmällä pastorin militanttinatsileirille kiinniottamaan Bobbya ja samalla voisi ehkä siinä sivussa hiukan vähentää valkoisen vallan voimaa.
Syttyy tulitaistelu jossa Bobbyn rasistikaverit päätyvät alle maan ja henkeäsalpaavan kaksintaistelun jälkeen Bobby painaa maata kuolemankielissä ja Jerry ehdottaa hänelle että hän voisi ennen kuolemaansa tunnustaa ne Los Angelesissa sattuneet murhat. Sivuhuomautuksena mainittakoon että tähän tilanteeseen johtaneessa kohtauksessa oli mainiota että Bobby laskee Jerryn ammusten määrää tietääkseen koska hän on vailla luoteja, mutta aiemmin ja piakkoin aseet ovat taas niin täynnä luoteja että siihen vaaditaan avuksi jo Eka Vekaran ulottuvuuspöksyjä.
Ai niin, Bobby sanoo olevansa syytön ja kuolee sitten.
Jerry on hämmentynyt koska oli varma Bobbyn olleen syyllinen aiempiin murhiin ja nyt Arthur vikisee että Jerry ampui viattoman miehen. Viaton mun peppuni! Sillä vaikka Bobby ei nyt sitä myymälänhoitajaa ja seuraavaa kyttää ampunutkaan, niin pistihän hän muutoin porukkaa hengiltä kuin avaruuden vierailijat viljaa matalaksi.
Sitten seuraakin se tämän elokuvan yllätys, joka tuntuu kovin tarpeettomalta.
Vaikka Dead Bang olisi sanasta sanaan ja henkäyksestä henkäykseen totta, niin Bobbyn kuolemaa seuraava osuus tuntuu kuten jo totesin, tarpeettomalta. Yllättäen Arthur ja Jerry saavat huomata olevana jälleen aseen tähtäimessä ja asetta pitelee Bobbyn veli John (Tate Donovan.) Tietenkin aiemmin elokuvan alussa vain noin suunnilleen vilaukselta näkynyt ja kiltin oloinen John onkin se murhaaja jota Jerry jahtasi, ja vaikka John ei ole veljensä tapaan natsismiin kallellaan niin hän on kuitenkin kiiluvasilmäinen psyko joka tahtoo nyt kostaa veljensä kuoleman.
Arthur pudottaa aseensa heti kun uhka ilmenee ja sinänsä veikeänä seikkana Jerry hämää Johnia sanomalla että Arthur ampui Bobbyn. Siispä kun John koettaa ampua Arthurin, suorittaa Jerry kuolettavan vaihtokaupan ottamalla Johnin hengen ja antamalla tilalle luodin.
Nyt kun ovat pääpahikset Bobby ja John kuolleet, siinä samalla henkensä luovuttivat muutama muukin kansallista turvallisuudentunnetta uhannut yksilö ja Oklahoman natsipastorin hitlerleiri on ajettu maan tasalle, niin voimmekin todeta reilun pelin voittavan kun Arthur ottaa kaiken kunnian ja Jerry saa poistua hiljaisena takavasemmalle. Onneksi kuitenkin erään Jerryn kollegan antama ystävällinen kommentti saa elokuvan loppumaan Jerrynkin kannalta loistofiilikseen.
Dead Bang oli siitä hauska toimintaelokuva että se on hyvä muistutus siitä kuinka realistisen oloisia toimintaleffat olivat ennen cg-aikaa. Siis ei miljoonia samanaikaisia valonnopeudella tapahtuvia leikkauksia joiden vuoksi strobovalot sanovat ”mä en kestä enää” ja kun jotain tapahtuu niin siinä on jonkinlaista painovoimaa, eikä muovista leijailua.
En minä tätäkään elokuvaa mene järin realistiseksi kuvaamaan, mutta oletettavasti ymmärrätte mitä tarkoitan tuolla aiemmalla.
Elokuva sisältää ihan hyvän perustarinan. Sellaisen hyvin perinteisen lajityypilleen mutta sellaisenaan varsin onnistuneen. Se ei yllätä, mutta ei tuota harmaita hiuksiakaan. Kenties siis poislukien loppuosuus jossa murhaaja paljastuukin Johniksi. Se ei nyt suututa, mutta kun aluksi tavallinen murhatutkimus oli jo kasvanut uusnatsijärjestön kukistamiseksi, niin kun vielä loppuun laitetaan tuo paljastus, niin se oli jo menettänyt painoarvoaan suuresti. Alkuperäisen murhaajan olisi voinut ihan hyvin antaa olla Bobby, tai vielä parempi, kun kuollessaan Bobby sanoi olevansa viaton niin olisivat jättäneet sen juonikuvion siihen. Että vaikka murhaaja olisi todistettavasti Bobby, niin tunnustuksen puute jäisi vaivaamaan Jerrya.
Elokuvan uusnatsijuonikin tuntui ajoittain hiukan kaukaahaetulta, mutta olkoon.
Don Johnson oli varsin sopiva Jerry Beckiksi ja vaikka aluksi hieman epäilinkin pystyykö Miami Vice-tunnetta saamaan pois mielestä, niin eipä tästä suuremmin Sonny Crockett tullut mieleen. Osittain siksi että elokuvassa korostettiin ehkä liikaakin että tämä on aivan toisenlainen, realistinen kyttä.
Siirtona Sonnysta muualle Jerry Beck oli mainio valinta, sillä se ei mene liian kauaksi mutta antaa jo ajatusta muunlaisesta.
Beck on jo itsessään aika stereotyyppinen sänkikyttä, mutta niinpä ovat stereotyyppejä muutkin elokuvan hahmot, joten on näyttelijöiden kyvyistä kiinni saada niistä irti muutakin kuin vain ”ihan ok”-kommentteja, mutta harvan kohdalla muunlaista mielipidettä tulee mieleen.
Frank Military oli ihan hyvä Bobbyna, mutta ei mitenkään mieleenpainuva.
Oli tosin hauska nähdä William Forsythe ns. hyviksen roolissa ja vieläpä sellaisena hahmona joka on oikeastaan nynny. Forsythe kuitenkin kuuluu niihin näyttelijöihin joka on tunnetumpi kovaotteisten hahmojen esittäjänä, kuin nyhverönä, ja mikäpä ettei sillä hän sopii sellaisiin mainiosti.
Elokuvan ehdottomasti parhaimman roolin tekee Michael Jeter ja samalla hänen kohtauksensa on elokuvan hauskinta katsottavaa. Itseasiassa en meinannut aluksi edes tunnistaa Jeteria ilman hänen tunnusomaisia viiksiään. Ääni oli tuttu, mutta kasvoissa oli jotain outoa.
Jeter esittää kallonkutistajaa jolla Johnsonin esittämä hahmo joutuu vierailemaan. Kohtauksessa Jerry ei osaa ottaa kallonkutistajaansa vakavissaan ja pienen patistelun jälkeen Jerry sanoo että Jeterin hahmo näyttää aivan liikaa Woody Allenilta ja häneltä Jeter näyttääkin. Koeta siinä nyt avautua synkimmistä tunteista kun pöydän toisella puolella istuu Woody Allen.
Voi Michael Jeter, kuinka sinua tarvittaisiinkaan elokuvissa vielä tänäänkin.
Toimintaleffana Dead Bang on varsin toimiva. Siinä on tarpeeksi yksinkertainen mutta lajityypilleen sopiva tarina, toiminta on onnistuneesti kuvattua ja sopivan vauhdikasta/agressiivista ja näyttelijät ovat kenties hiukan värittömiä mutta vähintäänkin kelvollisia. Joten mitenkään mieleenpainuva elokuva ei ole kyseessä, mutta se ajaa asiansa eikä se metsäneläinvertauksena ketuta katsellessa saati sitten sen jälkeen.
Tähdet: ***
Dead Bang
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti