Don ja Janna koettavat aloittaa alusta ja herättää itsessään ensi-ihastumisen oireita roolileikkien avulla. Vuoron perään he laittavat lehteen treffi-ilmoituksen ja tapaavat joka kerta toisensa ensimmäistä kertaa. Jos yksi rooli ei toimi, otetaan avuksi seuraavalla kerralla toinen ja toivonmukaan jossain vaiheessa kaikki asettuu kohdilleen. Mutta koska jokainen uusi tapa esiintyä on jotain muuta kuin omana itsenään oleminen, niin yksikään niistä ei tunnu aidolta ja asiat eivät tunnu muuttuvaan mihinkään suuntaan.
Silloin tällöin, hyvin harvoin kuitenkin, kuulemme Donin ja Jannan nimettömän tyttären kertojaääntä puhumassa esimerkiksi siitä kuinka Don polttaa jokaisen epäonnistumisen jälkeen yhden kuvan tyttärestään voidakseen unohtaa, mutta tätä kautta vain vahvistaa muistojaan. Selviää että tuo tytär on kuollut jokin aika sitten auto-onnettomuudessa ja siitä selvinneet vanhemmat ovat tyttärensä kuoleman jälkeen ajautuneet tähän nyt koettavaan avioliiton jumiutumiseen. Siispä Donin ja Jannan ajatus kokonaan uudesta alusta on tavallaan myös keino palata ajassa taaksepäin hetkeen jolloin heillä ei vielä ollut lasta ja täten hänen menetyksestään johtuvaa surua ei tulisi koettavaksi.
Treffit toisensa perään ja mikään ei auta. Lopulta pariskunta tulee tulokseen että he eivät voi elää erossa toisistaan, mutta eivät myöskään yhdessä, on siis tehtävä yhteinen itsemurha.
Janna pelkää ettei voisi viedä suunnitelmaa yhdessä Donin kanssa loppuun asti ja hän ottaa yliannostuksen lääkkeitä ennen yhteisesti sovittua tilaisuutta.
Don laskee Jannan elottoman ruumiin sohvalle, kävelee saniteettitiloihin ja ampuu itsensä.
Pari ystävällistä vinkkiä heille jotka ovat aikeissa katsoa tämän elokuvan, siitäkin huolimatta että kerroin jo tärkeimmät tapahtumat.
1. Älkää katsoko elokuvaa väsyneenä. Sillä tämä on hyvin hiljainen ja rauhallinen keskusteludraama.
2. Jos olette taipuvaisia masentumaan surullisista elokuvista, niin rinnalle kannattaa valita myös jotain kevyttä sillä tämä ei sitä ole.
Kun sanoin että Blind Date on hiljainen elokuva, niin sitä se todellakin on. Elokuva on pitkälti eräänlainen yhden huoneen teatteriesitys jossa kaksi ihmistä istuu juttelemassa ja kun tässä elokuvassa ei käsitellä kriisiä huutamalla, niin keskustelut hoidetaan lähes kuiskaamalla. Siispä korvat hörölle jos aiotte saada jotain selvää. Sinänsä tämä hissuttelu on sopiva ratkaisu, koska kovaäänisempi ja nopeatahtisempi jutustelu olisi rikkonut pahasti elokuvassa esitettävää surun ilmapiiriä, mutta samalla se tietenkin johtaa siihen että vähänkin väsyneenä keskittyminen herpaantuu helposti.
Jännästi elokuva tuntuu paljolti improvisoidulta. Tuccin ja Clarksonin jutellessa tulee mieleen että heillä on varmaankin ollut hyvin vapaat kädet itsensä esittämisessä, kunhan vain kohtaukseen tarkoitettu asia tulee esille. He juttelevat luontevasti ja vaikka nämä roolileikkitreffit ovatkin eräälaisia terapiasessioita, niin heidän puheensa on käytännössä tavallista yhdentekevää small talkia. Joten puheen sisältö ei jää suuremmin mieleen ja jos kyseessä olisi teatteriesitys niin dialogin muutoksia tuskin edes huomaisi esitysten välillä jos pääasia tulee kuitenkin lopulta kerrottua. Tämä toteutustapa toimii sekä elokuvan plussana että miinuksena. On toki hienoa seurata keskustelua joka kuulostaa oikeiden ihmisten puheelta, mutta elokuvan hiljaisuus ja puheen tavanomaisuus tekee siitä, ei nyt ehkä yhdentekevää, mutta tarpeettoman mielenkiinnotonta. Tämä ei kuitenkaan ole mitään verbaaliakrobatiaa, tai Tarantinon popkulttuurimonologia, vaan My Dinner With Andre.
Koska elokuvan tyyli oli olla hiljainen, niin kaikesta tarinassa olleesta surumielisyydestään huolimatta oli jonkinasteinen pettymys kuinka päätöksenä oli pyssyn pamahdus. Toki ymmärrän pointin siitä että tässä ovat ihmiset jotka ovat yrittäneet ja yrittäneet, mutta eivät silti pääse elämässään eteenpäin ja näkevät ainoana itselleen perusteltuna keinoa elämänsä päättämisen. Mutta silti tuntuu liian helpolta ratkaisulta lopettaa elokuva kuolemaan ja varsinkin tämänkaltaisissa dialogiin ja ihmisyyteen perustuvissa elokuvissa toivoisi jotenkin avoimempaa lopetusta, jossa ei ehkä päätetä kuluvaa tarinaa mutta annetaan kuitenkin osoitus siitä että ratkaisu on edessäpäin.
En minä nyt tämän elokuvan lopetusta täydellisenä pettymyksenä pidä, tai edes ihan oikeana pettymyksenä. Vaan pikemminkin viittauksena pettymykseen. Se toki soveltuu elokuvan yleiseen melankoliaan, mutta on liian lopullinen tilanteessa jossa voisi uskoa olevan muutakin.
Kyseessä on siis elokuva jossa pitkälti kaksi ihmistä keskustelee ja aiheena on masennus, niin elokuva elää ja hengittää näyttelijöidensä myötä. Koska kyseessä on aviopari, tai ylipäätään pari, niin yleensä sitä katselisi myös miten päähenkilöiden kemiat sopivat yhteen, sillä mikään ei ole kauheampaa kuin epäuskottava pariskunta elokuvassa. Tai, oikeastaan monikin asia on sitä kauheampi, mutta emme puhu niistä nyt. Tällä kertaa ei ole oikeastaan kovinkaan tärkeää kipinöikö pääparin välillä, sillä ideahan on että he koettavat sytyttää jo sammunutta tulta.
Suloinen ja hauraan oloinen Patricia Clarkson ja jostain syystä älykkäänä pitämäni Stanley Tucci ovat hyvin uskottavan oloinen pari, tai ex-pari pikemminkin. Ja Stanley Tuccin kallonmuoto on komea. Molemmat ovat aivan loistavia näyttelijöitä ja olivatkin pääsyyni katsastaa tämä kyseinen elokuva, ja tälläkään kertaa en joutunut pettymään heihin. He olivat hyvin inhimillisen oloisia ja luontevia esittäessään särkyneitä ihmisiä jotka pyrkivät paikkaamaan sydämiään, mutta eivät pystyneet.
Blind Date on elokuva jolle melkein haluaisin antaa paremman pistemäärän kuin mitä lopulta annan. Mutta lopulta pieneksi ongelmaksi nousee sen tapa tavoitella tavallisia ihmisiä, koska sitä kautta elokuvan dialogista ja kohtauksista itsestään tulee valitettavan mieleenpainumattomia. Vaikka aihe on vakava ja elokuva on hyvin näytelty, niin siitä jää yllättävän vähän kohtauksia ja repliikkejä mieleen. Kokonaisuuden muistaa hyvin, mutta lankaa on vaikea saada neulansilmästä sisään.
Tähdet: ***
Blind Date
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti