Kuitenkin, Nopeat ja Kuolleet oli kiintoisa siksi että se oli
A. western
ja
B. siinä oli Gene Hackman.
Elokuva ei tuolloin tuntumut muulta kuin pinnalliselta roskalta, mutta nyt uusintakatselun myötä totean että sepä onkin hauskaa pinnallista roskaa.
Tämähän on elokuva juuri siltä ajalta kun Sam Raimi alkoi pääsemään käsiksi isompiin budjetteihin ja rupesi saamaan elokuviinsa hiukan Bruce Campbellia isompia nimiä. Vaikka sama tie johtikin sitten siirappiseen Hollywoodhuttuun Spider-manien myötä ja Drag Me To Hellin kaltaiseen tekopirteään itseparodiaan.
Tässä välivaiheessa Raimi sai siis elokuvaansa useamman ison tähden kuten juuri edellämainitut Hackman ja Stone, vakiintuneita kasvoja kuten Keith David ja Lance Henriksen, mutta mielenkiintoisinta on että kolmesta elokuvan tuntemattomammasta näyttelijastä tuli hyvinkin tunnettuja, vaikkakin yksi heistä ehkä enemmänkin on sitä vain tietyssä genressä. Leonardo Dicaprio syöksyi supertähteyteen, Russell Crowesta tuli iso tähti ja Tobin Bell jää taatusti elämään samanlaisena genretähtenä kuten esimerkiksi Robert Englund.
Redemptionin kaupunkiin saapuu vaitelias nainen, eräänlainen Eastwoodiaaninen mies ilman nimeä, eli nainen jolla on nimi, Ellen (Sharon Stone.)
Kaupungin puolivirallinen omistaja, Herod (Gene Hackman) järjestää kaksitaistelukilpailut johon saapuu jos jonkinlaista taapertajaa. On lipevä showmies Ace Hanlon (Lance Henriksen), eräänlainen aikansa popidoli Kid (Leonardo Dicaprio), on vankikarkuria, palkkamurhaajaa, intiaania joka ei tunnu kuolevan millään ja muita hahmoja jotka ovat kukin jonkinlaisia tietoisia stereotypioita. Luonnollisesti Kid on myös Herodin oma poika.
Kaikkien liukuhihnalla kulkevien uhrien lisäksi Herod pakottaa kilpailuun mukaan pyssyleikit taakseen jättäneen Cortin (Russell Crowe.) Cort haluaisi vain katua menneisyyttään ja olla jonkinlainen pappismies, mutta Herod haluaa väkisin haastaa hyväksi aseenkäsittelijäksi tuntemansa miehen ammuskeluun.
Suurin osa elokuvasta keskittyykin näihin kaksintaisteluihin joita kuvataan kuin Rocky-elokuvien nyrkkeilyotteluita.
Kilpailuun osallistuvalla Ellenilla on kuitenkin muut motiivit päällimmäisenä mielessä kuin pelkän rahasumman voittaminen, sillä takaumassa osoitetaan että ollessaan nuori tyttö Ellen sai katsella kuinka Herod tapatti Ellenin sheriffi-isän (Gary Sinise) ja nyt neiti uskoo viimein olevansa valmis kostamaan Herodille. Halu tappaa ei ole kuitenkaan sama kuin sen toteuttaminen käytännössä ja kilpailun aikana Ellen huomaa ettei hän ole tappaja sydämeltään ja jättää leikin kesken.
Mietittyään asioita sateessa, Ellen palaa takaisin Redemptioniin, hässii Cortin kanssa ja nyt he ovat pari. Mikä on tietenkin ikävää sillä seuraavissa kaksintaisteluissa Ellenin vastustajaksi päätyy Cort. Ennen sitä Herod ottaa mittaa pojastaan Kidista. Herod osoittaa jonkinlaista inhimillisyyttä antaessaan Kidille mahdollisuuden perääntyä, mutta yleisön raikuva ylistys saa Kidin arvioimaan kykynsä tarpeettoman suuriksi ja Kid kuolee.
Ellen astelee Cortia vastaan ja Herodin pakottamina he vetävät aseensa esiin.
Ellen kuolee.
Vai kuoleeko?
Ei.
Viimeiseksi kaksintaistelupariksi jäävät siis Cort ja Herod, joista jälkimmäisen apulainen teloo ensimmäisen käden. Ilmeisesti jotta kamppailusta tulisi reilu ja tasaväkinen.
Hauskasti tilanne muistuttaa myöhemmästä Russell Crowen elokuvasta, Gladiatorista, sillä siinäkin Crowea vahingoitetaan juuri ennen lopullista kamppailua ja kuten siinä, myös tässä on samankaltainen lopputulos. No okei, Crowe pysyy hengissä, mutta paha saa palkkansa.
Ellen palaa kuvioihin ryminällä räjäyttämällä kaupungin säpäleiksi. Eihän siinä ole mitään järkeä, sillä kaupungin asukkaat olivat kilttejä ihmisiä jotka olivat vain tyrannin vallan alaisuudessa, joten tuhoamalla kaupungin Ellen suisti todennäköisesti Redemptionin pahemmanlaatuiseen taantumaan.
Cort astuu sivuun ja Ellen voi viimein ottaa paikkansa koston enkelinä.
Näemme myös Ellenin takauman uudestaan täydellisenä ja saamme huomata että Huuliharppukostajaa on katseltu, sillä samaan tapaan kuin miten Harmonica joutui olemaan veljensä kuolemassa osallisena, myös Ellen joutui ottamaan osaa isänsä kuolemaan.
Herod kuolee heittäen voltin, Cortista tulee kaupungin sheriffi ja Ellen ratsastaa pois.
Kovin vakavissaan tätä elokuvaa ei tule ottaa, mikä oli minun virheeni alkuperäisen katselun yhteydessä. Elokuvan hahmot ja tarinat ovat kliseisiä, mutta ilmeisen selkeästi sellaiseksi tarkoitettujakin. Kaupungin isorikas on ilkeä despootti, entinen pyssymies on nykyään pappi, viimeinen kaksintaistelu tulee suorittaa aamunkoitossa, viskilasi ammutaan kädestä, seistään auringonnousun edessä ja muuta sellaista. Ja parhaimmillaan tämä elokuva onkin kun se suorasukaisesti osoittaa kopioivansa kieli poskessa muita aiempia elokuvia, tai muutoin tekee lempeää pilkkaa westerntarinoiden perinteistä. Raimin suuresti hyödyntämät Evil Deadeistakin tutut kamera-ajot ja vinot kuvakulmat vain korostavat elokuvan humoristisuutta. Kuinka vakavissaan voikaan ottaa elokuvaa jossa kamera tekee agressiivisen zoomauksen kun henkilö naukkaa kulauksen lasistaan.
Ikävä kyllä elokuva ottaa kuitenkin itsensä ajoittain liian vakavasti ja etenkin silloin kun tarinassa käsitellään vakavampia osia, kuten Ellenin isän kuolemaa tai Cortin menneisyyttä, se menettää iloisuuttaan ja on pahasti epäkesko jolloin esimerkiksi vakavia osia ei osaa ottaa niiden tarvitsemalla vakavuudella. Olisi siis ehkä ollut parempi jos elokuva olisi keskittynyt koko tarmollaan siihen parodia-/kunnianosoituspuoleen, koska nyt eri puolia ei olla osattu yhdistää tarpeeksi saumattomasti yhteen.
Oli vielä huvittavaa kuinka Alan Silvestrin musiikki tuntui olevan koko ajan väärään aikaan väärässä paikassa. Kyseessä oli varsin miellyttävän kuuloista musiikkia jossa oli paljon muistumia aiemmista tutuista sävellyksistä, mutta välillä rupesi melkein naurattamaan kun taustalla soi Imperial March-henkinen jykevä sinfonia ja kohtauksessa oltiin hiljaisia ja toiminta oli rauhallista. Vähän kuin jos ajateltaisiin että Renee Zellwegerin sanoessa ”you had me at hello” taustalla soisi O Fortuna.
Näyttelijät olivat ihan hyviä, tai vähintään ok-tasoa. Suurin osa oli kuitenkin niin tuttuja jo entuudestaan ja sen verran turvallisesti roolitettuja, ettei sieltä ihmeitä löytynyt.
Sharon Stone oli kyllä ihan hyvä roolissaan, mutta varsinkin alussa se Eastwood-imitaatio oli hiukan häiritsevä. Tottakai sekin oli tarkoitettu vain yhdeksi elokuvan tribuuteista, mutta ei se kovin luontevalta tuntunut.
Elokuvan ehdoton helmi oli harmittavan pienessä roolissa ollut Lance Henriksen. Toki oli perusteltua poistaa Henriksenin hahmo siinä kohtaa elokuvaa missä hän poistuikin, mutta hänen Oscar Wilde with a gun-hahmonsa oli erityisen hauska.
Monet näistä elokuvan hahmoista toivatkin mieleen vallan mainion tv-sarjan The Adventures of Brisco County Jr.
Nopeat Ja Kuolleet on ihan mukava westernien kliseillä leikittelevä elokuva, joka kuitenkin aivan suotta jarruttelee muutaman kerran liikaa.
Jos lähtee katsomaan tätä elokuvaa puhtaana viihteenä, saman tapaan kuin jotain Shoot 'em Upia, niin tästä saa eniten irti. Sieltä on mukava bongailla elokuvaviittauksia ja antaa itsensä tuudittautua turvallisiin perinteisiin, mutta älkää hyvät ihmiset missään nimessä ottako tätä katseltavaksi jos kaipaatte niin sanottua hyvää/laadukasta westerniä. Etenkin heille joille länkkäri on lajityyppinä vielä uusi asia, tämä esittäytynee vain pelkkänä pintana (mitä se toki onkin) ja antaa mahdollisesti huonon kuvan westerneistä. Vaikka tämä ei mitenkään syvällinen elokuva olekaan, niin kyllä tässä on selkeästi ajateltu että tämän katsoja tuntee westernit entuudestaan.
Yksi asia joka minua häiritsi suunnattomasti elokuvan aikana oli se, että sen valaistus ja lavastus toivat koko ajan mieleen Tohtori Tuli Kaupunkiin tv-sarjan.
Tähdet: ***
Nopeat Ja Kuolleet
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti