Kaikista Star Trek-elokuvista Tuntematon Maa on useammankin katselukerran jälkeen jäänyt unohdettavimmaksi. Se ei ole sarjan huonoin, mutta ei todellakaan myöskään pääse parhaimpien joukkoon. Se on vain sellainen harmittoman oloinen vaniljatanko siellä currypippurihevosenlihan joukossa. Silti elokuvassa käsitellään juonikuviota joka on koko Star Trek-universumia ajatellen hyvinkin merkittävä.
Klingonit, nuo Star Trekissa epävirallisen virallisen pahiksen merkityksen saanut rotu on ajanut maailmansa lähelle tuhoa ja joutuu nyt vastentahtoisesti pyytämään Tähtiliitolta apua planeettansa ja rotunsa pelastukseen. Käytännössä Klingonit kaivoivat tosi syvän kuopan ja nyt se sortui.
Tähtiliitto on tietenkin innoissaan tästä tilanteesta, sillä nyt voidaan viimein olla kavereita Klingonienkin kanssa.
Kapteeni Kirk (William Shatner) ei ota avosylin vastaan Klingonien rauhantarjousta, mistä kertoo jo Kirkin kommentti ”let them die!” Kirkin asenteen ymmärtää jo siksikin että jo vuosia Klingonit ovat kiusanneet häntä. Niin ja tappoihan Klingon Kirkin pojan.
Mutta jos Kirk vastustaa yhteistyötä Klingonien kanssa, niin myös Klingoneista löytyy vanhoillisia jotka eivät halua olla missään tekemisissä ihmisten kanssa ja apua ei todellakaan pyydetä vaikka verta vuodettaisiin enemmän kuin Niagara laskee. Ja suurimpia soraääniä päästelee Klingonkenraali Chang (Christopher Plummer)
Rauhanvastustajia löytyy joka nurkasta jonkin verran. Yleensä heitä joille sodan jatkuminen on rahallisesti kannattavaa.
Kirk miehistöineen määrätään rauhanlähettiläiksi ja he lähtevät tapaamaan Kansleri Gorkonia (David Warner). Kirkin miehistöön kuuluu tällä kertaa myös Vulcanuslainen luutnantti Valeris (Kim Cattrall) ja hän on eräänlainen Spockin (Leonard Nimoy) suojatti, mutta tärkeintä on että hän on seksikkäämpi tässä kuin jossain Sinkkuelämäässä. Hei c'mon, spacebeibit ovat kova sana tässä taloudessa. Eikä hän näyttelekään yhtään hullummin.
Yllättäen Gorkonin alusta vastaan hyökätään ja todisteiden mukaan hyökkäyksen suoritti Enterprise. Gorkonin alukselle siirtyy kaksi salamurhaajaa salamurhaamaan Gorkonin ja jälleen todisteet viittaavat Enterpriselle. Kirk ja muu Enterprisen väki antautuu selvittääkseen mitä ihmettä oli tapahtunut, sillä Kirk ei itse ainakaan antanut mitään käskyä hyökätä Klingoneita vastaan. Kirk ja McCoy (DeForest Kelley) siirtyvät Klingonien alukseen pelastaakseen Gorkonin, mutta he ovat liian myöhässä.
Kirk ja McCoy pidätetään Gorkonin murhasta ja he joutuvat Klingonien oikeuden eteen. Tähtiliitto ei tässä tilanteessa uskalla pistää vastaan. Kenraali Chang vaatii Kirkille ja McCoylle kuolemantuomiota, mutta orastavan rauhan vuoksi tuomio muutetaan elinkautiseksi pakkotyöksi. Kirk ja McCoy lähetetään ikijään peitossa olevalle vankilaplaneetalle Rura Pentheen.
Toisaalla Spock ja loput miehistöstä koettavat kerätä todisteita osoittaakseen Kirk ja McCoy syyttömiksi.
Kirk ja McCoy pakenevat. Kirk tappelee muodonmuuttajan kanssa joka nyt näyttää Kirkiltä. Eli Kirk vastaan Kirk, yhdessä kaikkien aikojen naurettavimmassa nyrkkeilyottelussa.
Valeris paljastuu osalliseksi Gorkonin murhaan ja samalla paljastuu että kenraali Chang aikoo johtaa uutta salamurhaa. Tällä kertaa kohteena on rauhankonferenssissa puheen pitävä Tähtiliiton presidentti (Kurtwood Smith.) Murhaajana olisi Klingoniksi naamioitu henkilö ja täten syyt saisi pistettyä Klingonien niskoille ja rauha olisi mahdottomuus. Mutta jos katsotte remastered-versiota, niin jäätte uskoon että salamurhaaja olisi oikea Klingon, koska tässä on eri leikkaus ja aiemmassa versiossa valeKlingonilta otettiin naamio pois, mitä tässä ei näytetä. No, idea on kuitenkin se että rauhaa ei tulisi.
Chang räjäytetään kappaleiksi ja Kirk joukkoinen pelastaa Tähtiliiton presidentin, jonka nimi on ilmeisesti Presidentti.
Kirk oppii suvaitsevaisuutta ja eläke kutsuu.
Tämähän on se ns. jäähyväisleffa jonka oli tarkoitus päättää alkuperäisen miehistön matka, joten lopussa on hyvästien jättöä. Seuraavassa osassa viestikapula annetaan Next Genin Picardille miehistöineen, mutta ei huolta, tuttuja naamoja on sielläkin luvassa.
Tämä Star Trek-elokuva on taas niitä jonka sivuosat ovat täytetty tutuilla naamoilla. On tietenkin David Warner joka sai toimia Gorkonin roolissaan merkittävänä uhrauksena koko Star Trekin maailmassa. Hauskaa oli että Warnerilla oli edellisessä Trekissa ns. punapaitarooli, jolla ei ollut juonen kannalta mitään merkitystä ja tällä kertaa hänen hahmonsa salamurha johtaa kahden sodassa olevan rodun rauhaan.
Sitten on tietenkin Changin roolissa oleva varsin mainio Christopher Plummer, hieman Ricardo Moltalbanin Khania muistuttava hahmo. Ja Khanin Vihan ohjasi Nicholas Meyer, joka ohjasi myös tämän elokuvan.
Kim Cattrall on elokuvan Juudas ja seksikäs sellainen.
Mutta näiden isompien roolien joukossa ovat myös Robocopista ja 70's Showsta tuttu Kurtwood Smith Tähtiliiton johtajana. Vaikkakin rooli on suunnilleen sellainen että jos räpäyttää silmiään väärällä hetkellä, niin hän jää huomaamatta. Hauskaa on myös huomata Michael Dorn Klingonlakimiehenä, kun samainen herra näytteli tietenkin eri Klingonia Next Generationissa. Onpa siellä mukana jopa Christian Slater sanomassa yhden repliikin.
Star Trek 6:ssa on varsin hyvä tarina. Se käsittelee rasismia ja ennakkoluuloja. Uuden aikakauden pelkoja, politiikkaa, salaliittoja ja muuta sellaista shittiä. Siltikin elokuva tuntuu jotenkin puolitiehen jäävältä. Ongelmat löytyvät ehkä jopa sen eräänlaisista voimavaroista.
Chang esimerkiksi on hyvä hahmo ja Plummer esittää roolinsa hyvin, mutta kyseessä on periaatteessa Klingonversio Khanista, joten se on jo tehty ja veiläpä hyvin.
On kiva bongailla tuttuja naamoja erinäisistä cameorooleista, mutta jos kyseessä ei ole triviapeli, niin pahimmillaan nämä naaamat vain saavat unohtamaan pääasian. Tällä tarkoitan näitä Christian Slaterin cameon kaltaisia vilahduksia, joilla ei ole mitään virkaa, kunhan heidät on ollut vain pakko saada mukaan. Kysykää Stan Leelta, hänen sekuntinsa Marvel-elokuvissa ovat aina haitaksi.
Sitten on tietenkin tämä itse tarina Klingonien ja ihmisten välisestä rauhasta. Kyseessä on hyvä perusta elokuvalle ja koko Star Trek kaanonia ajatellen se on hyvin merkittävä. Ajoitus on vain väärä. Star Trek 6:n ilmestyessä The Next Generation oli jo hyvässä vauhdissa ja siinä Klingonien ja ihmisten välillä oli jo rauha. Herkkä, mutta rauha kuitenkin. Joten vaikka Star Trek 6 sijoittuu ajallisesti ennen The Next Generationia, niin sen esittämät teemat olivat menettäneet jo yllätyksellisyytensä.
Tässä siis on kyseessä elokuva joka vaikuttaa siltä että siinä olisi merkityksellisyyttä vaikka kuinka, mutta lopulta se osoittautuu vain vanhaksi tutuksi. Vähän niin kuin sokkotreffit oman vaimon kanssa. Onhan se kivaa, mutta se sokko-osa menee hieman hukkaan.
Yksi asia minua kuitenkin ottaa päähän suunnattomasti tämän elokuvan kohdalla. Elokuva on täynnä Shakespeare-sitaatteja. Ei millään pahalla, mutta Shakespeareen turvautuminen on aina halpa keino hakea itselleen uskottavuutta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä Shakespearen merkitystä, mutta sitä keinoa on käytetty niin usein, että jopa Keanu Reeves nolostui sen vuoksi. Mitä? Missä? Miten?Tehdessään sitä puuduttavaa Paholaisen Asianajaja-elokuvaa, oli Reeves omien sanojensa mukaan ostanut Al Pacinolle jonkin Best Of Shakespearen ja tuntenut olonsa noloksi huomatessaan että Pacino olikin niin kova Shakespearefani että varmaan kuului Williamin posseen. Joten luullessaan olevansa originelli, Reeves tajusikin olevansa kaikkea muuta. Tarkoitan että maailmasta löytyy niin paljon muutakin referoitavaa, että jättäkää Shakespeare välillä mätänemään hautaansa. Etenkin tämän elokuvan kohdalla Shakespearen hyödyntäminen tuntuu halvalta keinolta.
Ensinnäkin Shakespearea siteeraavat Klingonit. Eikö heiltä löydy jotain omaa menneisyyden näytelmäkirjailijaa, jotain Gurk The Impaleria tai vastaavaa. Joten tämä osoittaa mielikuvituksen puutetta käsikirjoittajilta tunkea ihmishahmo avaruusolentojen esikuvaksi.
Toisekseen juuri tämä mahdollisuus keksiä vaikka mitä hahmoja siteerattavaksi jätetään oikeastaan aina tulevaisuuteen sijoittuvissa elokuvissa hyödyntämättä. Oltiin sitten kuinka kaukana tulevaisuudessa tahansa, niin aina puheissa esiintyvät samat Shakespearet, Hitlerit, Gandhit, Kekkoset ja muut. Vaikka esimerkiksi tämän vuoden 2009 ja jonkun vuoden 30000 välille voisi keksiä vaikka mitä ihme hiippareita. Ja tätä ei Star Trek 6 huomioi laisinkaan.
Sitten vastaavasti seikka josta nautin suuresti Star Trek 6:n kohdalla. Yksi Gorkonin salamurhasalaliittoon liittyvistä henkilöistä on amiraali Cartwright (Brock Peters) ja sama hahmo, saman näyttelijän esittämänä oli mukana jo Star Trek nelosessa. Tuolloin hahmo esitettiin tietenkin eri valossa kuin tässä elokuvassa ja nyt kun katsoo neljättä osaa, tietäen mihin hänen tiensä johtaa, niin siinä on mielestäni hyvin rakennettu hahmon kehitys.
Star Trek 6: Tuntematon Maa on elokuva jolle haluaisin antaa paremman pisteytyksen, mutta kun elokuva jää sinne ihan kiva-asteelle, niin tässä sitä nyt ollaan. Lähempänä kahta kuin neljää.
Tähdet: ***
Star Trek 6: Tuntematon Maa
...NOIR
Star Trek 5 on sarjansa haukutuin ja kun katsoo elokuvaa niin on helppo ymmärtää miksi näin on. Elokuva tuntuu liiaksi William Shatnerin egotrippailulta, siinä on tähänastisen elokuvasarjan rumimmat efektit ja mukana on kohtauksia jotka saavat puistelemaan päätä niin vauhdikkaasti että siinä on vaarassa sinkoutua äärirajoille saakka. Nichelle Nichols oli alkuperäisen sarjan aikaan tosi foxy lady ja on hän tämänkin elokuvan aikaan vielä aika vetävän näköinen, mutta ajatus 57 vuotiaasta Uhurasta vetämässä jotain seitsemän hunnun tanssia on jo ideana niin pähkähullu, että what the fuck? En tarkoita etteikö siinä iässä voisi olla tosi hot vieläkin, mutta kun Star Trek 5 on tunnelmaltaan hyvin synkkä, niin tuo tanssikohtaus jolla hämätään pahiksia on tahattoman huvittava. Joten kaikkinainen seksikkyys loistaa siinä poissaolollaan. Kun sen näkee niin sen ymmärtää, vaikk'ei sitä ymmärräkään.
No mutta kuitenkin. Star Trek 5 on siis ohjaajansa ajoittain naurettavan näköinen ja oloinen egotrippi, mutta se sisältää yhden koko Star Trek-maailman parhaimmista juoni-ideoista. Elokuva olisi vain kaivannut suuremman budjetin ja toisen ohjaajan.
Star Trek 5:n idea on nimittäin Jumalan etsintä ja sen konkreettinen kohtaaminen.
Aika diippiä vai mitä?
Nimbus 3 on eräänlainen Mad Max-planeetta ja siellä alkaa jonkinlainen vallankumous jota johtaa messiaaninen Vulcanuslainen, Sybok (Laurence Luckinbill.)
Lomailevat Kirk (William Shatner) ja kumppanit kutsutaan pelastamaan Sybokin ottamat panttivangit, mutta kyseessä olikin ansa, sillä Sybok tahtoi vain houkutella tälle syrjäiselle planeetalle jonkin avaruusaluksen jonka voisi kaapata itselleen. Sybok on eräänlainen kulttijohtaja joka haluaa löytää periaatteessa Jumalan. Sybokilla on jonkinlaisia mielenhallintavoimia joiden avulla hän saa itselleen lojaalin opetuslapsijoukon. Voimiensa ja seuraajiensa avulla Sybok kaappaa Enterprisen ja pakottaa Kirkin kumppaneineen lentämään kohti universumin sydäntä, Suurta Vallia. Sybok uskoo että Suuren Vallin takana on Jumala ja hänet/sen Sybok haluaa löytää ja koska kukaan ei ole aiemmin läpäissyt Suurta Vallia, niin sen täytyy olla totta.
Ai niin, Sybok on Spockin (Leonard Nimoy) veli.
Suuri Valli läpäistään ja saavutaan mystiselle autioplaneetalle. Kirk tulee itsekin uteliaaksi ja suostuu yhteistyöhön Sybokin kanssa. Siispä Kirk, Spock, McCoy (DeForest Kelley) ja Sybok laskeutuvat planeetan pinnalle.
Hetken on hiljaista. Sitten pimenee ja nelikkomme huomaa olevansa jonkinlaisen Stonehengen keskellä. Valokeila syttyy ja kuvajainen jostain universaalista Joulupukista ilmaantuu. Joulupukki pyytää että Enterprise laskeutuisi, jotta Joulupukkijumala voisi astua kyytiin ja lähteä baanalle. Tämä saa Kirkin epäileväiseksi, sillä mihin ihmeeseen Joulupukki tarvitsee avaruusalusta? Eikö Joulupukki voi lähteä halutessaan minne lystää?
No eihän se mikään Jumala ole, vaan jokin energiailkimys joka heti rupeaa sinkoamaan salamoita kohti sankareitamme.
Sybok tajuaa virheensä ja uhraa itsensä pelastaakseen Spockin ja muut.
Spock ja McCoy pääsevät takaisin Enterpriseen, mutta Kirk jää planeetalle juoksemaan strobovalojen tuikkeessa. Sitten paikalle sattuu Klingonit ja he räjäyttävät Joulupukkijumalan paskaksi. Öö, okei.
Mitä. Siihenkö se loppui?
Elokuvan ekstroissa puhutaan useaan otteeseen siitä kuinka Star Trek 5:n budjetti ei ollut riittävä ja sitä pienennettiin pitkin elokuvan valmistumista. Tämä olisi pääsyy elokuvan halpaan ulkoasuun, joka sai tuolloin tuoreen tv-kumppaninsa Next Generationin perusjaksonkin näyttämään kalliimmalta. Uskon toki että rahanpuute vaikutti elokuvan efektien rajoittuneisuuteen ja kömpelyyteen, mutta ihmettelen että miksi budjetti oli pienempi kuin nelosessa kun se kuitenkin oli sen hetken suurimpia menestyselokuvia. Joten sen herättämällä logiikalla luulisi tuottajien panostavan seuraavaan osaan vähintään samalla tavalla. Ja sitten se että miksi elokuvaa tehdessä rahoitusta vähennettiin entisestään? Ehkä tuottajilla ei vain ollut uskoa että Shatner pystyisi samaan ohjaajanpallilla kuin mitä Nimoy teki edellisen osan kohdalla. Kenties he olivat oikeassa, sillä vaikka laajempi rahavirta olisi korjannut visuaalisia ongelmia niin se ei olisi muuttanut muita virheitä. Elokuvan ekstroissa ei tietenkään suoraan puhuta elokuvan ongelmista, mutta kyllä sieltä on helposti nähtävissä että puheista huolimatta tuottajilla ei ollut kovinkaan paljon uskoa Shatnerin kykyihin. Parhaiten tämä tulee esille kun puhutaan Shatnerin ehdottamasta ideasta, johon tuottajat reagoivat vinkumalla kaikenlaista enmäätä.
Laurence Luckinbillia ja Shatneria lukuunottamatta muut elokuvan näyttelijöistä ovat kovin staattisia ja heistä välittyy tunne kuin he tekisivät tämän vain velvollisuudesta. Doohanille ja muille on kyllä annettu armopalatörmäilyvitsejä joissa he voivat osoittaa jonkinlaista EKG:n värähtelyjä, mutta se ei ole paljoa.
Luckinbillin energinen esiintymistapa selittyy helposti hänen hahmonsa luonteella ja hänen eräänlainen L. Ron Hubbard in ecstacy-hahmonsa on sopivan karismaattinen ja maaninen, jotta sitä saa luvalla vetää liian ylös.
Shatnerin kohdalla hänen tämänkertainen energisyytensä on lähes anteeksiantamatonta. Shatnerilla on ylinäyttelijän maine, mutta jos katsotaan pelkästään Star Trekia niin tuo maine oli tähän osaan saakka jo itsessään yliampuva. Hän ei aiemmin vetänyt rooliaan yli enemmän kuin hahmon rakenne vaati, mutta itsensä ohjauksessa hän tunkee naamaansa ruutuun silloinkin kun sille ei ole tarvetta. Shatner on Star Trek 5:ssa kuin jokin animaatiohahmo joka yksinään on samanaikaisesti lyömässä palloa kuin sieppaamassa sitä. Jokainen asento on kuin poseeraus lehtikuvaan ja kaikki repliikit huokuvat taglinemaisuutta. Varmasti Shatnerin tämänkertainen suorituksensakin olisi pysynyt paremmin kuosissa jos joku muu olisi ollut pitämässä ohjaksista kiinni. Kaikki tämä Shatnerin ylinäytteleminen pistää pahasti silmään juuri siksi, että elokuvassa on muutoin synkkä, filosofinen teema johon ei sovi ylenpalttinen heiluminen. Elokuvan antagonistin kohdalle ylinäytteleminen sopii, koska tarkoitus onkin kuvata hänen mielensä olevan jossain muualla kuin tässä todellisuudessa.
Tämä on ainoa Star Trek-elokuva jonka kohdalla olen ajatellut Shatnerin ja kumppaneiden olevan liian vanhoja rooleihinsa. Ajatus joka ei tullut kuitenkaan mieleen seuraavien kahden samoja näyttelijöitä sisältävän Trekkailun kohdalla.
Eniten minua vaivaa tässä elokuvassa se mistä tämä ns. jumalolento löydetään. Sybok tarvitsee siis aluksen, eli tässä tapauksessa Enterprisen läpäistäkseen Suuren Vallin, eli viimeisen rajan. Tämä raja on ns. läpäisemätön energiakenttä, eli periaatteessa se on muuri jonka takaa löytyy universumin keskipiste.Jotta on keskipiste, niin pitää tietää reunat joiden avulla laskea keskipisteen paikka. Universumi ei siis olekaan loputtomasti laajeneva alue, vaan se loppuu johonkin. Miksi ei siis ole Star Trekia jossa Enterprise joutuu kääntymään takaisin, koska universumin umpikuja tulee eteen.
Ja sitten jos se Suuri Valli muka on läpäisemätön, niin miten enterprise lentää vaikeuksitta sen läpi? Oliko siinä kohtaa jokin avonainen universumin ikkuna?AARGH!
Ei kuitenkaan niin pahaa ettei jotain hyvääkin.
Musiikki oli hyvää.
Pidin myös ratkaisusta näyttää tämä jumalolento ruumiittomana hahmona, joka ottaa sen kuvajaismuodon millaisena kukin haluaa Jumalansa nähdä. Olisi ollut virhe näyttää jotain Morgan Freemania, tai kolmisilmäistä antennikorvaa, tai ylipäätään mitään lihallista olentoa.
Sybok-hahmo on mainio idea. Hän on eräänlainen uskonnollinen johtaja, joka antaa uskonsa sokaista itsensä niin pahasti ettei hän hyvistä aikeistaan huolimatta huomaa tekevänsä hallaa heille jotka häneen uskovat. Muutenkin tämä elokuvan idea uskonnollisesta fanatismista on onnistunut.
Jumalan etsintä, tai pikemminkin perimmäisen olemassaolemisen syyn etsintä on valtava aihe ja vaikka Star Trek 5 ei osaa antaa mitään vastauksia, niin pelkästään sen ottaminen elokuvaan saa minulta peukut pystyyn.
Plussaa oli myös sivuosan David Warner. Hänen roolinsa oli merkityksetön elokuvan kokonaisuutta ajatellen, mutta hän on aina hyvästä ja seuraavassa osassa, seuraavassa roolissa hänen merkityksensä Star Trekissa kasvaa.
Star Trek 5: Viimeisellä Rajalla on huomattavan kömpelö elokuva ja vaikka siinä on tuttuja hahmoja, tuttua musiikkia, niin sen suurin anti on lopulta sen pohdintaa herättävä idea.
Tähdet: **
Star Trek 5: Viimeisellä Rajalla
...NOIR
Star Trek 4 jatkaa suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi, mutta toisin kuin Spockin Paluun kohdalla tämä ei vaadi niin paljoa ennakkoperehtymistä Star Trekin maailmaan jotta pysyisi kärryillä. Koska elokuva kuitenkin on suoraa jatkoa edelliselle, niin mukana on viittauksia aiempaan, mutta kunhan elokuvan varsinainen tarina pääsee vauhtiin, niin ainoa mitä tarvitsee tietää on että tässä on jotain avaruusukkeleita.
Olemme Vulcanuksessa jonne jäimme edellisessä osassa. Spockin (Leonard Nimoy) sielu on siirretty takaisin Spockin ruumiiseen ja asiassa auttaneet Kirk (William Shatner), Sulu (George Takei), Scotty (James Doohan), McCoy (DeForest Kelley) ja Chekov (Walter Koenig) ovat nyt lainsuojattomia Tähtiliiton silmissä. Hehän rikkoivat suoraa sääntöä vastaan, varastivat Enterprisen ja saivat vielä sen tuhotuksikin. Samaan huligaanihengiin lasketaan mukaan myös Vulcanukselle saapunut Uhura (Nichelle Nichols.)
Kirk on kuitenkin kunnian mies ja haluaa palata Maahan kohtaamaan oikeuden. Koska muilla miehistön jäsenillä ei ole muuta tekemistä, lähtevät he mukaan. Siispä käynnistetään edellisessä osassa kaapattu Petolintu ja kotiin palatkaamme.
Kun Kirk joukkoineen saapuu maapallolle, huomaavat he jonkin mystisen jättiluotaimen tuhovan maapalloa. Luotain murahtelee ja sen aiheuttamat ääniaallot eivät tee hyvää maapallolle saati sen asukkaille. Luotaimeen ei saada yhteyttä ja vastaavasti sen viestiä ei aluksi ymmärretä. Sitten selviää että luotaimen ääni kuulostaa kovasti ryhävalailta, joten sellaisen tulisi ottaa yhteyttä luotaimeen. Mutta mikä avuksi, kun ryhävalaat ovat jo kuolleet ryöstösaalistuksen vuoksi sukupuuttoon?
No, ei huolta. Senkun lennetään auringon ympäri ja palataan ajassa taaksepäin aikaan jolloin valaita oli jäljellä vähintään muutama.
On vuosi 1986 ja nyt tulevaisuuden Maapalloa pelastamaan tulleiden Kirkin ja kumppaneiden pitäisi keksiä miten se onnistuu. Petolintu on toimintakyvytön palaamaan aikamatkan rasitusten vuoksi, valaat pitäisi saada keikattua mukaan ja pitäisi vielä keksiä että mihin ne siellä aluksessa laitettaisiin, kun Klingonit eivät olleet omia tilojaan valaille varanneet. Siispä jaetaan joukkio kolmeen erilliseen ryhmään, joista kukin saa oman tehtävänsä. Kirk ja Spock etsivät valaat, Chekov ja Uhura hankkikoon uuden voimanlähteen, McCoy, Sulu ja Scotty keksiköön keinot säilöä valaat.
Siispä joukkomme hajaantuu, törmäilee ympäriinsä ollen ihan pihalla 80-luvun maailmassa.
Chekov etenkin on Venäläisenä ureassa sen ajan jenkeissä, eikä asiaa auta se että hän etsii jonkinlaista ydinreaktoria käynnistämään Petolinnun.
Kirk ja Spock löytävät haluamansa valaat ja herättävät oudolla käytöksellään valastutkija Gillian Taylorin (Catherine Hicks) mielenkiinnon. Gillian kuulee että hänen tutkittavanaan olevat valaat aiotaan vapauttaa ja koska meret kuhisevat valaanpyytäjiä, niin Gillian huolestuu suuresti. Yhdessä he pelastavat valaat Suomalaisilta vaanpyytäjiltä.
Samanaikaisesti Scotty luulee tietokoneen hiirtä mikrofoniksi. Ja siellä sivussa hän rakentaa futuristisen näkymättömän alumiinisäilön valaille.
Sitten kun valaat ovat matkassa ja alus kunnossa, voikin singahtaa takaisin nykyaikaan ja pelastaa maapallo. Kiitos tämän pienen laupeuden työn, saavat Kirk ja kumppanit aiemmat sääntörikkomuksensa anteeksi ja vieläpä uuden Enterprise-aluksen kaupan päälle. Mitä nyt Kirkiltä riisutaan amiraalin arvo, mutta kapteeniksi hän jää.
Hienoa on että Star Trek 4 ei ole vain pelkkä ideoiden puutteessa luotu pilkkaversio itsestään, samaan tapaan kuin kaikki Leprechaun ja muut kuminaamahirviöt In Space ovat. Ensinnäkin elokuvan huumori ei vaikuta kyllästymisestä kummunneelta tyhjännauramiselta, vaan on hyvinkin oivaltavaa ja ajatonta vaikka ajankohtana onkin elokuvan valmistumisaika. Huumori kun muodostuu huomioista ja ajatuksesta olla kala kuivalla maalla, jollaista voi tapahtua joka hetki. Lisäksi elokuva ei keskity pelkkään huumoriin, vaan se on yhteiskunnallisesti oivaltava. Tämähän on se ns. luonnonsuojelutrek. Elokuvassa osoitetaan kuinka tärkeää on pitää yllä maapallon eläimistöä ja ekosysteemiä ylipäänsä. Elokuvan esimerkkinä ovat valaat, mutta yhtä hyvin se voisi olla apinat, voikukat tai Kokoomuslaiset. Tai, ei ehkä kuitenkaan Kokoomuslaiset. Tasapaino on tärkeää ja että ihminen ei saa nostaa itseään muiden yläpuolelle jos siihen ei ole kerran perusteluja.
Ja vaikka elokuvan yksittäiseksi pahikseksi tavallaan nostetaankin Suomalaiset, niin pitäähän sitä nyt sen verran pystyä nauramaan itselleen.Elokuva on lähempänä ensimmäisen osan filosofista näkemystä kun kakkosen ja kolmosen toimintaa. Nyt vain huumorilla höystettynä.
Elokuva on täynnä kohtauksia jotka naurattavat minua edelleenkin. Ihan pelkästään seikat joissa meille niin tavallinen asia on tulevaisuuden Kirkille ja muille aivan uskomattoman outoa ja erilaista. Kuten se että miten raha toimii, mitä haistattelu tarkoittaa (”double dumb ass on you!”), miksi tietokone ei vastaa kun sen hiirelle juttelee ja mitä outoa siinä on kun 80-luvun puolivälin Amerikassa Venäläinen kyselee ohikulkijoilta mistä löytyisi ydinkäyttöisiä aluksia.
Etenkin Bones McCoyn kyyninen suhtautuminen aikansa lääketieteeseen on nautinnollista seurattavaa. Tässä keskiajan iilimatohoidoissa kun katsotaan dialyysin olevan hyväksi, kun aina voi iskeä vain tabun poskeen ja kasvattaa sillä uudet munuaiset.
Tämän rinnalla on se hieno ajatus luonnon tasapainon säilyttämisestä ja huomautuksesta siitä, että jos jotain tulee tuolta avaruudesta niin se ei kenties tule meidän vuoksemme.
On siis tarjolla vakavaa teemaa ilman saarnausta.
Hauska, vauhdikas, koskettava.
Sarjansa parhaimmistoa.
Jos joku ihmettelee miksi otsikossa elokuvan nimenä lukee Aikamatka, eikä Kotiinpaluu kuten uudemmat DVD-julkaisut nimen esittävät, niin elokuva julkaistiin Suomessa alunperin nimellä Aikamatka ja sellaisena minä sen tunnen.
Tähdet: *****
Star Trek 4: Aikamatka
...NOIR
Kun minkä tahansa sarjan suosituimpiin hahmoihin kuuluva rooliminä pistetään kylmäksi, niin sitä on aina takaraivossa pieni epäilys että ei hän kuollutkaan, vaan palaa jonkin Sveitsissä tehdyn salaisen päänsiirto-operaation turvin takaisin. Tai, sitten hänet kaappasi sheikki.
Miksi sitä ei epäilisi hahmojen kuolleisuutta, kun lähes aina ne samaiset hahmot palaavat takaisin jollakin verukkeella. Mikään ei ole virkistävämpää kuin kuoleminen jossain Marvelin sarjakuvaleffassa.
Nykyään hahmojen kuolemaa ei edes näytetä. He uppoavat veden syvyyteen ja oletamme heidän hukkuneen. He hajoavat tuuleen ja oletamme heidän kadonneen lopullisesti. Se on tietenkin helpompi sitten tuoda hahmo takaisin kun on korkeintaan todettava vain, että ”mitennii se kuoli? Näitsä muka sen kuolleen?”
Kun taas jos hahmo selkeästi kuolee katsojien silmien alla, niin saman hahmon tuominen takaisin, etenkin saman näyttelijän esittämänä vaatii aina joko edellisen todellisuuden unohtamista, jotain kloonausvääntöä, tai jotain muuta kivaa.
Nyt liikutaan tieteistodellisuudessa, niin selityksetkin saavat olla uskomattomampia ja Spock voidaan tuoda takaisin kuolleista. Onneksi Spockin paluun vaikutukset näkyvät vielä neljännessäkin osassa, joten sitä ei kuitata vain ohimennen sattuneena kommelluksena.
Näinhän siinä sitten kävi.
Osassa kaksi, Khanin jalkojen polkemisen seurauksena Spock menettää erittäin sydäntäsärkevässä kohtauksessa henkensä ja vaikka jo ennen tuota annetaan vihje tulevasta, niin se tuntuu tapahtumahetkellä lopulliselta.
Khanin laukaisema Genesislaite, joka synnyttää elämää, synnyttää elämää läheisessä kuolleessa planeetassa.
Spockin ruumis lasketaan avaruuden kylmään syleilyyn ja kas kummaa, se sattuu laskeutumaan juuri sille planeetalle jonka elinvoimaa Genesislaite herättelee.
Nuo tapahtuivat jo edellisessä osassa, joten siinä kerrottiin jo melkein kolmannen osan tarinakin.
Pahasti vaurioitunut Enterprise palaa kotiin, jossa etenkin Kirk (William Shatner) on vahvasti masentunut Spockin (Leonard Nimoy) kuolemasta. Kotona Bones McCoy (DeForest Kelley) rupeaa käyttäytymään arvaamattomasti ja vaatii päästä Genesikseen, planeetalle jonka Genesislaite herätti eloon. Seuraavaksi Spockin isä Sarek (Mark Lenard) tulee kiukuttelemaan Kirkille, että miksi tämä ei vienyt Spockin Katraa, eli eräänlaista sielua Vulcanukseen. Selviää että ennen kuolemaansa Spock oli siirtänyt tietoisuutensa McCoyhin ja nyt McCoy kärsii siis jakomielisyydestä (ihan tosi.) Kirk haluaa siis saada Spockin sielun rauhaan ja McCoyn järkiinsä, ja siispä pyytää lupaa viedä McCoy Vulcanukseen/Genesikseen. Tähtilaivaston byrokraatit vastustavat ja Kirk ratkaisee asian kaappaamalla vaurioituneen Enterprisen itselleen. Mukanaan hänellä ovat tietenkin uskolliset ystävänsä Chekov (Walter Koenig), Sulu (George Takei) ja Scotty (James Doohan.)
Kirkin poika David (Merrit Butrick) ja luutnantti Saavik (Robin Curtis) ovat jääneet tutkimaan eloon herännyttä, tätä Genesikseksi nimettyä planeettaa kun he löytävät sieltä oudon elonmerkin. Se outo elonmerkki on tietenkin uudelleen syntynyt Spock, joka nyt on pelkkä tyhjä kangas, Spock ilman Spockeutta. Sitä voisi ajatella että Spockin kasvaessa hän muokkaantuu ehkä erilaiseksi, mutta kasvaa normaalisti tietoisuuteen. Mutta Genesiksessa ilmeneekin virhe joka nopeuttaa kasvua liikaa, joten itse planeettakin polttaa itsensä loppuun ennen aikojaan. Joten Spockin ruumis kyllä kasvaa, mutta hänen tietoisuutensa pysyy tyhjänä.
Samaan aikaan paikalle saapuu yksinäinen Klingonalus joka kapteeninsa Krugen (Christopher Lloyd) johtamana haluaa tiedot Genesisprojektista, jotta voisi uhata sen avulla koko vapaata universumia.
Enterprise saapuu Genesikselle. Siellä he kohtaavat uudelleen syntyneen Spockin ja kiukkuiset Klingonit. Tosi kiukkuiset. He jopa tappavat Davidin.
Taistelussa Krugea vastaan Kirk uhraa Enterprisen ja luonnollisesti voittaa pahikset.
Kirk joukkoineen valtaa Klingonien Petolinnun ja matkustaa Vulcanukseen. Siellä McCoysta nykäistään ulos Spockin tietoisuus ja siirretään Spockin, sopivasti oikeaan ikään vanhentuneeseen kehoon.
No niin, se siitä.
Star Trek 3 on ollut aina mielestäni sarjan heikoimpia. Se tuntuu aivan liian paljon välinäytökseltä jonka tehtävänä on vain sitoa toinen ja neljäs osa yhteen. Kolmannessa osassa ei oikein tunnu olevan alkua saati sitten loppua. Se on vain pakollinen siirtymävaihe jotta saadaan neljäs osa liikkeelle. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään huono elokuva, sillä tässä ovat ne perustrekkailut mukana. On pääosin varmaa työtä tekevä tuttu näyttelijäryhmä, on Klingoneita, on jargonia, on James Hornerin musiikki ja mukana ovat ne sivuosien tutut naamat jotka saavat toteamaan ”hei, se on se!” (Miguel Ferrer, John Larroquette, James B. Sikking ja näkyvimmin Christopher Lloyd.) Siellä on se Star Trekin tuttu uuden ja ihmeellisen löytäminen, eli tällä kertaa se nimenomainen Spockin paluu. Ja se suuri menetys jonka kautta kasvetaan ja opitaan arvostamaan vielä jäljellä olevaa, eli Kirkin pojan kuolema.
Jatkon suhteen Kirkin pojan kuolema onkin lopulta merkityksellisempi kuin Spockin paluu. Sillä Spockin uudelleensyntymä oli selviö alusta asti, mutta Kirkin pojan kuolema luo kokonaan uuden juonellisen merkityksen joka tulee esille vasta osassa kuusi. Josta lisää sen tullessa vuoroon.
Mutta, siellä on myös joitakin visuaalisesti uskomattoman hölmöjä juttuja, joista kauhein on luutnantti Saavikin kampaus. Olisivat pitäneet sen vain suosiolla samanlaisena kuin se oli kakkososassa jolloin roolissa oli Kirstey Alley. Robin Curtis ei ole yhtään sen parempi tai huonompi roolissaan kuin Alley oli, mutta elokuvan hiusmuotoilija olisi ansainnut selkäänsä. Tämä kampaus ei ole futuristinen, vaan se on niin kasaria, että Flock Of Seagulls on Botticelllia sen rinnalla.
Negatiivisiin seikkoihin lasken myös Christopher Lloydin. Aivan loistava näyttelijä, mutta ihan tosi... Klingon? Ei pelkästään se että Lloydin maskeeraus on ruma, mutta hän vetää roolinsa kuin olisi jo tekemässä Paluu Tulevaisuuteen-leffaa ja me kaikki tiedämme että hän pystyy muuhunkin kuin jatkuvaan ”great scott!”-looppiin.
Pahin miinus Star Trek kolmosessa on kuitenkin se, että sen tarina alkoi kakkosessa ja loppuu nelosessa. Tämä tarinamuoto ei ole aina huono asia, sillä esimerkiksi Imperiumin Vastaisku on samanlaisesta rakenteestaan huolimatta mielestäni sarjan paras osa. Star Trek 3:n kohdalla se ei vain onnistu ja se jää auttamattomasti vajaaksi.
Star Trek 3: Spockin Paluu on kuitenkin viihdyttävää tieteisjuustoa joka rumista kampauksistaan, vääristä roolivalinnoista ja hajanaisesta rakenteestaan huolimatta on pääosin tuttu ja turvallinen trekkeily. Valitettavasti elokuva on myös selkeästi aivan liian paljon pelkille faneille suunnattu ja vaikka omalla kohdallani kyseessä ei ole suurikaan miinus, niin itsekin huomaan että elokuva tuntuu siltä kuin sen olisi laittanut päälle näkemättä alkua ja joutuu pähkäilemään että missä sitä nyt taas mennään. Hupsunhassut ääniefektit eivät auta siinä asiassa.
Tähdet: ***
Star Trek 3: Spockin Paluu
...NOIR
Mielestäni ensimmäinen Star Trek-elokuva kuuluu tieteiselokuvien parhaimmistoon ja eritoten pidän siinä elokuvassa siitä ettei se sortunut perinteiseksi toimintaelokuvaksi avaruudessa, jollaisia valtaosa post Tähtien Sota tieteiselokuvista on. Puhun siis yleistäen.Kun ensimmäinen Star Trek-elokuva keskittyi vahvasti rauhalliseen tunnelmaan ja vältteli suoraa toimintaa, niin kyseinen elokuva on aikojen saatossa saanut hieman negatiivisenkin maineen. Tiedän että moni arvostaa sarjan ensimmäistä elokuvaa, mutta sillä on myös samalla lempinimenä ”Star Trek: The Motionless Picture.” Mikä on kieltämättä helppo ymmärtää elokuvaa katsoessa. Sen vähäinen toiminta ja keskittyminen keskusteluun kiukkuisen pilven kanssa ei liene kaikkien käsitys vaiheisilla ammuskelusta ja kamppailusta kaikenmaailman Gornien kanssa. Vastaavasti sarjan ensimmäinen elokuva on temaattisesti uskollinen Star Trekin lähtökohdille tutkia uusia maailmoja ja ihmeitä. Se ei ollut toimintaelokuva koska sen ei pitänytkään olla toimintaelokuva.
No, tietenkin kun seuraavan osan aika koitti, niin Silent Runningmainen filosofointi jätettiin syrjemmälle ja tilalle otettiin agressiivisempi ote. Joten nyt Enterprisen ja etenkin James Tiberius Kirkin vastukseksi otettiin selkeä vihulainen, jonka kanssa voidaan ryhtyä kunnolla hippasille. Eli hiukan perinteisimpi hyvä vastaan paha-meininki.
Mutta koska kyseessä on kuitenkin Star Trek, niinpä asiaa täytyi monimutkaistaa hieman. Siispä vihollinen on Khan Noonien Singh, jota ei voi kuitata vain toteamalla hänen olevan joku tavallisen ultimaattinen ilkimys joka nyt vain tulee ja murjottaa.
Khan on hahmo kaukaa Star Trekin historiasta, sillä hän esiintyi muinoin sitten jaksossa Space Seed. Tämä huomio on tärkeä siksi, että tässä kyseisessä jaksossa Khan esitellään, mitä ei oikeastaan Star Trek 2-elokuvassa tehdä. Elokuvassa Khan on jo tuttu hahmo Enterprisen miehistölle, mutta satunnaiselle katsojalle Khanin merkitys ei avautune samalla tavalla. Elokuvassa kyllä lauseella tai parilla muistutetaan Khanin historiasta, mutta jotta asia valkenisi kunnolla niin olisi ennen elokuvaa katsottava tuo aiemmin mainitsemani yksittäinen tv-jakso. Jakson pitäisikin kuulua Star Trek 2 DVD:n ekstroihin.
Tämä hahmon esittelemättömyys on mielestäni loistoidea siksi, että muut voivat katsoa Khanin olevan vain jokin peruspahis jollaisia nyt aina sattuu pilkahtelemaan esiin tämänkaltaisissa tarinoissa. Mutta fanit jotka jo tietävät kuka Khan on, saavat tällä tavoin huomata ettei Star Trek 2 ole se pelkkä toimintascifistely jollaisena asiaan vihkiytymättömät sen ehkä näkevät. Kyseessähän on hyvin tyypillinen Star Trek modus operandi jossa mukaan pistetään paljon vain ns. faneille suunnattuja seikkoja. Minä pidän näistä juuri siksi että itse esimerkiksi pelkäsin että Star Trek 2 olisi vain pelkkää toimintaa ja unohtaisi ne puolet joiden vuoksi itse innostuin sarjasta. Toisekseen mielestäni on aina hyvä jos mukaan laitetaan juttuja jotka eivät avaudu yhdellä kertaa, vaan ne ymmärtää vasta joskus muulloin ja täten elokuva saa tarvittaessa lisää elinaikaa ja merkitystä.
Ennen Star Trek 2:Khanin Vihan juonikuvausta, otetaan esille hyvin pelkistetysti Space Seed-jakson sisältö, jotta Khan Noonien Singhista tulisi ymmärrettävämpi elokuvan suhteen.
Space Seedsissa Enterprise kohtaa vieraan aluksen avaruudessa. Aluksen sisällä on syväjäädytettyjä ihmisiä.
Kirk kumppaneineen herättää aluksen elossa olevan matkustajan, Khanin. Khan miehistöineen on uinunut satoja vuosia, mutta ei ole vanhentunut päivääkään.
Khan ottaa tehtäväkseen herättää loput miehistöstään, vallata Enterprise ja muuta sellaista kivaa. Katsokaas kun Khan on geneettisesti manipuloitu supersotilas jollaisten avulla oli alunperin tarkoitus voittaa sodat, mutta Khanista tulikin vallanhimoinen diktaattori joka halusi kaiken itselleen. Ja nyt uudelleen herännyt Khan aikoo jatkaa vanhoissa puuhissaan.
Kirk voittaa Khanin ja tuomitsee hänet miehistöineen eristykseen autioplaneetta Ceti Alpha viidelle.Ja nyt illan elokuvan pariin.
Avaruusalus USS Reliant on etsimässä kuollutta planeettaa jotta tohtori Carol Marcus (Bibi Besch) voisi suorittaa siellä Genesis projektinsa. Genesis on on eräänlainen elämän atomipommi (joo, ihan tosi) joka räjähtäessään ei tuhoa, vaan synnyttää elämää siellä missä sitä ei ole. Reliant saapuu planeetalle Ceti Alpha 6 ja planeetan pinnalle siirtyvät kapteeni Clark Terrell (Paul Winfield) perämiehensä Pavel Chekovin (Walter Koenig) kera, varmistamaan planeetan sopivuuden Genesiskoetta varten. Planeetan tulee olla täysin kuollut koska Genesiksen synnyttämä elämä korvaisi edellisen sellaisen, joten elämää täynnä olevalle planeetalle Genesis olisi kaikkea muuta kuin kiltti ja kiva. Planeetalla Chekov tajuaa että jotain on vialla ja pian esiin astuukin Khan (Ricardo Montalban) jäljellä olevan ryhmänsä seurassa ja vangitsee vierailijat. Ceti Alpha 6 onkin Ceti Alpha 5, eli planeetta jolle Khan miehistöineen tuomittiin eristykseen. Luonnonmullistusten vuoksi Ceti Alpha 5:n kiertorata oli muuttunut, kuten myös sitä kautta sen atmosfääri ja tästä syystä kapteeni Terrell ja Chekov eivät tienneet joutuneensa väärään paikkaan. Pian Khan onnistuu valtaamaan USS Reliantin ja pyhää vihaa uhkuen tahtoo kostaa amiraali Kirkille (William Shatner) aiemman nöyryytyksen. Khan aikoo varastaa Genesis projektin ja käyttää sitä apunaan kostaessaan Kirkille.
Selviää että Carol Marcus on Kirkin entinen hoito ja apulaisena Carolilla on heidän yhteinen poikansa David (Merritt Butrick.)
Samaan aikaan tietämättä Khanista, Kirk vie uusia miehistön jäseniä koulutuslennolle. Kirk kuulee että Carolilla on asiat hassusti, jotenka koulutuslento muuttuu kriisinhallintalennoksi.
Paikalle saavuttuaan Enterprise kohtaa Reliantin, Kirk Khanin ja hiekan heittäminen silmille voi alkaa. Oltuaan hetken niskan päällä, Khan sortuu kaksiulotteiseen ajatteluun ja kostonhimonsa sumentamana tekee itseään kohtaan kuolettavan virheen. Ennen kuolemaansa Khan käynnistää Genesispommin ja koettaa sen avulla tuhota Kirkin ja koska Enterprise on pahasti vaurioitunut niin se ei pääse pakoon räjähdystä. KUNNES! Spock puuttuu peliin ja käy korjaamassa vaurioutuneet laitteet, mutta kuolee vuotavan säteilyn seurauksena.
Genesislaite vaikuttaa läheiseen elottomaan planeettaan ja synnyttää sinne elämää.
Spockin ruumis lasketaan avaruuden syleilyyn.
Elämä loppuu. Elämää syntyy.
Jerry Goldsmithin harmoniset tuutulaulut ovat vaihtuneet James Hornerin militaristiseen hyökkäävyyteen. Mikä on elokuvan tunnelman muuttumisen vuoksi oikea ratkaisu. Ei niin ettenkö uskoisi että Goldsmith olisi pystynyt muuntumaan elokuvan hengen myötä, mutta hyvä näin.
Ricardo Montalban on varsin mainio toistaessaan Khanin roolinsa. Tällä kertaa vuosien kärsimykset näkyvät Khanin lisääntyneessä kiehuvassa raivossa ja Montalban onkin sopivasti muuttanut esiintymistapaansa Space Seedista tähän. Onhan kyseessä samoista henkilöistä huolimatta aivan eri maailmat, niin muuntuminen esiintymistavassa olikin vaadittua. Samalla hän on onnistunut pitämään hahmonsa tunnistettavasti samana.Shatner, Nimoy ja kumppanit ovat tunnistettavasti tuttuja omia itsejään. He tietenkin ovat toistaneet roolinsa jo niin usein aiemmin, että mitään varsinaisia ihmeitä ei suoriteta. Mutta yhdessä kohtaa juuri Shatner ja Nimoy tuovat hahmoihinsa syvyyttä jollaista ei aiemmin ollut huomattavissa. Kyseessä on tietenkin Spockin kuolinkohtaus jossa vähällä tehdään hyvin paljon. Etenkin Shatnerin kohdalla tämä ”syvyys” on huomattavaa, sillä hän on muutoin kovin eläväinen esiintyjä ja tässä nimenomaisessa kohtauksessa vaadittava hiljaisuus on Shatnerille harvinaista. Ja hän suoriutuu siitä loistavasti.
Vaikka luutnantti Saavikin roolissa oleva Kirstie Alley ei elokuvan aikana ollut vielä mikään tähti, niin hänen roolinsa on lähestulkoon aika perinteinen tähden tekemä cameo. Hän suoriutuu roolistaan varsin mallikelpoisesti, mutta jää auttamattomasti muiden varjoon. Hän on kyllä seksikkäimpiä Vulcanuslaisia koskaan.
Elokuvassa on pari juonellista seikkaa josta pidän suuresti. Ensinnäkin juuri tämä aiemmin mainitsemani Khan-hahmon esittelemättömyys toimii minuun kuin heroiini narkkariin. Lisäksi pidän myös siitä että vaikka elokuvan kantava idea on Kirkin ja Khanin kaksintaistelu, niin he eivät koskaan kohtaa toisiaan silmästä silmään, vaan pelkästään alusten monitorien kautta. Khanin kautta tulee esille myös hienosti itsepäisyyden ja harhauskoisen egon kuvaus. Eikä tietenkään saa unohtaa Spockin kuolemaa, joka tässä vaiheessa on puhtaasti yllättävä ja ajatuksena lopullinen, vaikka se ei tietenkään sitä ollut.
On helppo ymmärtää miksi Star Trek 2: Khanin Viha on sarjansa menestyneimpiä. Siitä huolimatta että olisi lähes vaadittavaa tuntea Khanin historia ennen tämän elokuvan katselua, niin Khanin Viha on aika selkeästi ensimmäistä osaa perinteisimpi hyvä vastaan paha-tarina, johon on helpompi noviisin päästä sisälle kuin aiempaan osaan. Itsekin pidän tästä elokuvasta kuin hullu puurosta, mutta siltikin tuntuu kuin jotain puuttuisi. Elokuva näyttää hyvältä, se kuulostaa hyvältä ja siinä on oikeastaan kaikkea Star Trekista kaipaakin, mutta siltikin ensimmäisen osan jonkinlainen mystisyys siitä puuttuu.
Tähdet: ****
Star Trek 2: Khanin Viha
...NOIR
Siellä joukossa olevasta Medicine Manista huolimatta John McTiernan on tunnetuin isojen toimintaleffojen ohjaajana. McTiernanin uralle ei ole tullut James Cameronin tapaan elokuvaa kuten Titanic joka rikkoisi tätä actionohjaajastatusta, mutta kun kerran ne actionit nyt sattuvat olemaan Predator ja Die Hard, niin onko tuolla mielikuvalla nyt pahemmin negatiivista kaikuakaan. McTiernan oli toimintaohjaaja jollainen Michael Bay selvästikin haluaisi olla. Isoja räjähdyksiä, paljon vauhtia ja tähtiä jotka juuri tuolloin ovat tulemassa jokaisen hengittävän olennon tietoisuuteen. Mutta, juuri sellaisia elokuviahan Michael Bay tekeekin. Paitsi että McTiernanin vastaavat elokuvat tuntuvat jotenkin, sanoisinko älykkäämmiltä. Ehkä kyse on vain siitä, että McTiernanilla on kuitenkin siellä filmografiassaan muutakin kuin vain viihde-elokuvia, toisin kuin Baylla joka tekee kyllä viihdyttäviä mutta niin kovin onttoja elokuvia. Joten McTiernan tuntee muunkin maun kuin pelkän colan.
No, se oli silloin ennen se.
Nykyään McTiernan taitaa olla tunnetumpi vankilakundina ja paskaleffoista kuten Rollerballin remake.
No, se on nyt se.
Vaikka McTiernan teki suureen yleisöön suurimman vaikutuksensa isoilla ja laadukkailla toimintaelokuvilla, niin elokuva jolla hän aloitti on jotain aivan muuta kuin toimintaelokuva, siitäkin huolimatta että se sisältää jonkin verran toimintaa.
Nomads on elokuva jota katsoessa ei todellakaan pysty ennustamaan, että seuraavaksi elokuvan ohjaajalta tulisi Predator, tai että hän tulisi profiloitumaan nimenomaan toimintaohjaajana, eikä esimerkiksi David Cronenbergin kaltaisena tekijänä.
Sairaalaan tuodaan vielä tässä vaiheessa nimetön, resuinen mies. Hänet on pahoinpidelty, hän käyttäytyy hysteerisesti ja suoltaa ilmoille Ranskaa minkä kerkeää. Mies tarttuu kiinni tohtori Flaxiin (Lesley-Anne Down) ja kuiskaa jotain tämän korvaan. Sitten mies kaatuu kuolleena lattialle.
Selviää että tuo nimetön resupekka oli kuuluisa antropologi Jean Charles Pommier (Pierce Brosnan) joka oli vasta viikkoa aiemmin muuttanut yhdysvaltoihin. Mikä siis sai tälläisen sivistyneen herrasmiesälykön sekoamaan ja kuolemaan ilman näkyvää syytä, sillä pahoinpitelyn jäljet osoittautuivat pinnallisiksi.
Pian jo alun alkaen pahasti stressaantunut tohtori Flax alkaa käyttäytymään oudosti. Hän alkaa näkemään Pommierin muistoja ja kokee samaisen herran tunteet ja kokemukset ominaan. Siispä selvittääkseen oman päänsä ja Pommierin oudon kuoleman, haluaa Flax saada kaiken selville Pommierista.
Jean Charles Pommier oli omistanut elämänsä eri kulttuurien tutkimiselle ja kiertänyt siinä samassa vuosia ympäri maailmaa töitä tehden. Nyt hän oli siis saapunut yhdysvaltoihin samaisessa tarkoituksessa. Hänen talonsa luona notkuu eräänlainen punkkarijengi josta Pommier kiinnostuu. Pommier rupeaa seuraamaan punkjengiä koska näkee heidät eräänlaisena alkukantaisena kiertolaisheimona siirrettynä nykyaikaan. Pommier kuvaa jengiä, mutta kehittäessään kuvat huomaa etteivät jengiläiset esiinny kuvissa. Tällöin hän ymmärtää että kyseessä ei olekaan vain joukko tavallisia nuorisoraggareita. Mielenkiinto osoittautuu molemminpuoliseksi ja kohta jengi tuntuu olevan kaikkialla ja uhkaavan Pommierin hengissäpysymistaitoja.
Pommierin mieleen tulee vanha Eskimotaru jossa kerrotaan kiertelevistä pahoista hengistä jotka siirtyvät kehosta toiseen etsien onnettomuuksia. Tavatessaan eräässä hylätyssä kirkossa sokean nunnan, saa Pommier luuloilleen varmennuksen. Nunna kertoo että Pommier ei saapunut jenkkeihin sattumalta, tai kohdannut tätä punkjengiä myöskään vahingossa ja että hän ei pääsisi pakoon jengiä.
Siirrymme takaisin tohtori Flaxiin ja saamme selville että Flax on koko ajan elänyt Pommierin elämää. Kun jengi hyökkää myös Flaxin kimppuun, hän näkee ja kokee Pommierin pahoinpitelyn joka johti Flaxin ja Pommierin alkuperäiseen kohtaamiseen.
Yllättäen jengi katoaa, eikä Flax enää koe Pommierin elämää itsessään. Hän oli nyt elänyt Pommierin elämän loppuun asti ja siksi jengikään ei enää ollut kiinnostunut Flaxista.
Flax astuu autoon ja lähtee pois kaupungista. Poiskulkiessaan hän näkee yhden jengiläisen joka paljastuu edesmenneeksi Jean Charles Pommieriksi.
Tajusitteko?
Tämän mystisen jengin (jota ei elokuvassa varmisteta miksikään Eskimotarujen pahoiksi hengiksi, vaan kyseessä on pelkkä teoria) eräänlainen missio oli värvätä Pommier jäsenekseen.
Pommier puolestaan itse oli etsimässä omaa paikkaansa, siksi hän kierteli maailmaa ja siksi kiinnostui jengistä.
Jengiin näemmä pääsi vain onnettomuuden, eli tässä tapauksessa väkivaltaisen kuoleman kautta.
Se miten Flax varsinaisesti liittyi asiaan oli todennäköisesti siksi koska hän on itse stressinsä vuoksi hakoteillä ja siksi Pommierin kohtaaminen ei ollut pelkästään vahinko, vaan sitä kautta jengi kokeili Flaxin ”halukkuutta” liittyä heihin. Kuten Pommierin kohdallakin.
Tämä ainakin on minun näkemykseni asiasta.
Nomads ei ole virheetön elokuva. Se kärsii joistakin esikoisohjaajaongelmista. Eli McTiernan on välillä liiankin rakastunut hyödyntämään hidastuksia, ja muita kamerakikkoja joiden käyttö on toki sallittua mutta itsekritiikki niiden määrässä olisi tarpeellinen. Vastaavasti tosin elokuvan unenomainen idea kyllä antaa osan niistä virheistä anteeksi.
Elokuvan musiikki on ajoittain sopivan atonaalista kuvatakseen Pommierin ja Flaxin mielenjärkkymistä, mutta liian usein soiva kasarihevi (Ted Nugent) ensinnäkin sitoo elokuvaa liiaksi valmistumisaikaansa ja on aivan naurettavaa sontaa.
Lesley-Anne Down on toki kaunis nainen, mutta hän on jotenkin paremman sanan puutteessa puiseva tässä elokuvassa. Osaltaan siihen vaikuttanee se, että Downin hahmon ei tarvitse Nomadsissa juuri muuta tehdä kuin pyörtyillä tai katselle ympärilleen kauhuissaan.
Pierce Brosnanin hahmo ja hänen tarinansa on puolestaan paljon laajempi, joten Brosnanilla on huomattavasti enemmän tunteita esitettävänään. Poislukien hänen uskomattoman kauhean ranskalaisen aksenttinsa, on Brosnan varsin hyvä roolissaan.
Mielenkiintoisena, mutta lopulta aivan turhana kuriositeettina elokuvassa jengiläisenä esiintyy Adam Ant. Tämä new wave-muusikko on kieltämättä kiva bongaus, mutta hänellä ei ole mitään virkaa elokuvan tarinan kannalta. Jengiläiset nimittäin esitetään täysin anonyymeina, joten ei Ant pistä silmään yhtään sen enempää kuin ovi tai ikkunakaan.
Sitten asiat joista pidän erityisesti elokuvassa.
Ensinnäkin elokuvan rakenne on mainio. Se periaatteessa esittää Pommierin tarinan takautumana, mutta toisin kuin yleensä, tämä takauma näyttäytyy tässä hetkessä olevana eikä menneisyyteen kuuluvana. Asian selittää se, että Lesley-Anne Downin hahmo tavallaan muuttuu Pommieriksi ja elää uudelleen kaiken jo tapahtuneen. Hauskaa tässä ideassa on se, että elokuva ei hypi hahmojen välissä ja korosta tapahtumia. Vaan oikeastaan ainoastaan alku ja loppu sitovat keskiosan yhteen, joten sitä on vain muistettava lopussa miksi ja kuka Downin hahmo on.
Pidin myös siitä ideasta että Brosnanin hahmo oli itse samanlainen vaeltajahahmo kuin millaisia hän työkseen tutki. Ja että hänen hahmonsa oli laumaeläin joka tämän jengin kautta löysi oman paikkansa, vaikka siihen tilanteeseen pääseminen oli hänelle vaikeasti ymmärrettävissä.
Nomads on (painajais)unenomainen kertomus joka on lähempänä jotain Lost Highwayta kuin mitään mitä Nomadsin ohjaaja on itse tehnyt esikoisensa jälkeen.
Lukuunottamatta joitakin ylipitkiä kamerakikkailuja, ajoittain surkeaa musiikkia ja Brosnanin kauheaa aksenttia, on kyseessä hyvä ja haastava psykedeelinen trilleri.
”Oletko koskaan nähnyt unta josta et tiedä koska se alkoi?”
Tähdet: ****
Nomads: Yön Muukalaiset
...NOIR
Kun Nosferatun vaikutuksen voi nähdä suunnilleen jokaisessa kauhuelokuvassa ja Metropoliksen jäänteitä on huomattavissa yhtä useasta tieteiselokuvasta, niin 20-luvun Saksalainen elokuva suolsi ilmoille vielä yhden elokuvan jonka kosketus on nähtävissä useammassa kuin yhdessä paikassa.
Ymmärtänette että puhun Tohtori Caligarin Kabinetista. Hyvin loogista ottaen huomioon otsikon.
En nyt väitä ettäkö nuo kolme mainittua elokuvaa olisivat kaiken Alpha ja Omega, mutta kovin kaukanakaan ei olla.
Caligari on selkeästi vaikuttanut kahdesti elokuviin. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen sen visuaalinen anti, jossa abstraktius on enemmän kuin pelkkä termi. Uskomattoman monet elokuvat ovat etenkin fantasia/uni-kohtauksissaan hyödyntäneet Caligarin vääntyneitä seiniä ja vinoja varjoja. Mutta etenkin yksi tietty elokuvan laji nauttii visuaalisesta Caligarikulhosta suuria siemauksia. Nimittäin animaatio. Katsokaapa Chuck Jonesin ja Friz Frelengin kulta-aikojen animaatioita. Ihmeellisesti esimerkiksi Kelju K. Kojootin tai Marvin The Martianin maailma muistuttaa tästä nimenomaisesta Kabinetista. Myös Ren & Stimpy muistutti usein Caligaria ulkoasultaan. Hitto, jopa South Park näyttää siltä kuin sen suoniin olisi pumpattu samaista Caligaria. Olisi helppo sanoa että kukin noista vain hyödynsi samaa taidesuuntausta, mutta usein niiden visuaalinen anti on lähes identtistä juuri Caligarin vastaavan kanssa, että uskallan väittää tämän elokuvan olleen yksittäisenä vaikuttimena hyvin vaikuttava.
Myös trillerigenre hyödyntää Caligaria suuresti. Ei niinkään kuvien kautta, vaan tarinan. Tohtori Caligarin Kabinetti nimittäin hyödyntää tarinassaan sitä viimeistään Epäillyt-leffan kautta varsin popiksi syntynyttä yllätyskäännelopetusta jossa lähes kaikki edeltävä pistetään uudelleentulkinnan alaiseksi. Caligarissa oleva mind fuck on äärimmäisen vahva ja sen kaikuja on nähtävissä tuon mainitun Epäillyt-leffan lisäksi esimerkiksi Fight Clubissa.
Aion spoilata juonikuvauksessa Caligarin yllätyskäänteen, että sori vaan.
Holstenwallin pikkukaupungissa järjestetään karnevaalit ja sinne saapuu oman esityksensä kanssa kiertävä ns. käärmeöljyn myyjä, eli huijari, Tohtori Caligari (Werner Krauss.)
Caligarin esitys on se, että hänellä on arkku jossa makaa unissakävelijä Cesare (Conrad Veidt.) Cesare on nukkunut 25 vuotta ja Caligari käyttää häntä eräänlaisena vatsastapuhujan nukkena.
Heti seuraavana yönä Caligarin saapumisesta kaupungin kirjuri tapetaan. Kirjuri on mies jolta Caligari kävi anomassa esiintymislupaa ja vaikka hän sai lupansa, niin kirjuri oli naureskellut Caligarin esitykselle. Kukaan ei kuitenkaan epäile Caligaria murhaajaksi, koska hän todistettavasti ei vieraillut kirjurin luona.
Cesaren kykyihin kuuluu ennustaa ihmisille heidän tulevaisuutensa, mutta klassisen Apinan Käsi-tarinan henkeen, ennustuksen kysyjille on luvassa vain murhetta. Joten he joille Cesare ennustaa kuolemaa, tulevatkin kuolemaan ja pian. Eihän se Cesare mitään oikeasti ennusta, ellei itse ennustusta toteuta.
Pian katsojalle selviää että Cesare on hän joka murhat toteuttaa. Cesare ei itse ole tästä tietoinen koska on, unissakävelijä, joka siis on tässä tapauksessa oikeastaan yhtä kuin hypnotisoitu.
Caligari on pikkumainen mies ja loukkaantuu helposti. Ja joka kerta kun Caligari loukkaantuu, ratkaisee hän asian lähettämällä Cesaren heiluttamaan puukkoa.
Eräänä yönä Cesare lähetetään taas tappamaan eräs henkilö. Tällä kertaa uhriksi on tarkoitettu Jane (Lil Dagover), jonka sydämen valittu Francis (Friedrich Fehér) tutkii Caligarin tekosia liiankin uteliaasti. Cesare ei kuitenkaan pysty tappamaan Janea, sillä jokin herää hänen sisällään ja hän skitsahtaa. Cesare kaappaa Janen mukaansa, mutta Jane saadaan pian pelastetuksi. Todistajien mukaan Cesare kuitenkin nukkui koko Janen kaappauksen ajan arkussaan. Selviääkin että arkussa makasikin Cesarenukke luomassa oikealle Cesarelle alibia.
Paljastuttuaan Caligari pakenee.
Francis jäljittää Caligaria mielisairaalaan, mutta vaikka Francis on varma että Caligari on siellä, niin sen nimistä potilasta ei löydy.
Francis pääsee tapaamaan mielisairaalan johtajaa ja sehän onkin Caligari!
Mutta sairaalan johtaja ei ole nimeltään Caligari.
Saatuaan kuitenkin muun sairaalan henkilökunnan uskomaan itseään, etsii Francis konkreettisia todisteita väitteidensä tueksi. Löytyykin Caligarina tunnetun mielisairaalajohtajan tutkimukset joista selviää, että oikea Caligari oli joku aiemmin Italiassa elänyt hypnotisti joka kuljetti mukanaan ”unissakävelijää” nimeltä Cesare. Mielisairaalan johtaja samaistui oikean Caligarin hahmoon niin vahvasti, että uskoi kohtalonaan olla hän. Kun potilaaksi saapui nyt meidän tuntemamme Cesare, niin se tönäisi nyt meidän tuntemamme Caligarin reunan ylitse ja hänestä tuli omassa mielessään Tohtori Caligari.
Cesare löydetään kuolleena ja Caligarista tulee potilas omaan mielisairaalaansa.
Francis on nyt kertonut tarinansa ja kulkee mielisairaalan pihan poikki. Pihalla näkyy jokseekin tutun näköisiä ihmisiä. Siellä ovat niin Cesare kuin Jane.
Niinhän se on, Francis on itsekin potilas ja saimme juuri seurata hänen harhojaan.
Rakastan Tohtori Caligarin Kabinettia. Ensinnäkin se näyttää upealta. Kaikki ne horisonttia väistävät talot, epäsymmetriset ikkunat, kiemustelevat varjot ja muu sellainen joka esitetään elokuvassa normaalina on varsin kiehtovan näköistä. Parasta on kun kun ensin on katsojalle vakuutettu tämän kaiken olevan normaalia, niin sitten vedetäänkin matto jalkojen alta ja sanotaan ettei mitä sellaista ollutkaan. Elokuvan twisti siitä että kaikki oli vain mielipuolen kuvitelmaa ei tunnu väkinäiseltä tai katsojaa kiusaavalta, koska se kaikki aiempi oli kuvattu niin fantastisena ettei tiennyt mihin uskoa. Ottaisin vertailuksi elokuvat The Fountain ja Pan's Labyrinth joissa molemmissa nimenomaan se fantasia tuntuu todelta ja molemmat ovat sidottu sen verran todellisuuteen, että kuvitelma ei ole kuvitelmaa, koska sen kuuluu olla juuri näin juuri tässä.
Jos unohdetaan kokonaan se elokuvan harhatodellisuus ja keskitytään tarinaan ilman häiriötekijöitä, niin on Caligari sellaisenaankin pirun onnistunut trilleri:-Hypnotisti lähettää murhaajan tappopuuhiin.
-Murhaaja ei ole tietoinen teoistaan.
-Mies paljastaa hypnotistin teot.
-Mies kuvittelikin kaiken edeltävän.
Ei tämä ole mikään Dallas jossa edellinen kausi kuitataan unena.
Vaikka tuosta Caligarin visuaalisesta ilmeestä on nyt tullut mainittua sananen, niin on pakko erikseen vielä mainita elokuvassa esiintyvä mielisairaala. Paikka on niin vinksahtaneen näköinen, että jos sinne mennessä ei ole hullu, niin siellä tulee sellaiseksi. Vähän kuin Batmanissa oleva Arkham Asylum.
Yksi elokuvan henkilöistä, Alan (Hans Heinrich von Twardowski) on aivan Crispin Gloverin näköinen, tai toisinpäin. Tuntuuko ja näkyykö Caligarin vaikutus Crispin Gloverissa? Se selittäisi paljon Gloverin roolivalinnoista ja elokuvista kuten Willard, joka tosin on remake samannimisestä elokuvasta eikä suoranaisesti liity Caligariin.
Tohtori Caligarin Kabinetti on hypnoottinen.
Tähdet: *****
Tohtori Caligarin Kabinetti
...NOIR
John Carpenter, on ohjaaja joka edelleen pitää ykkössijaa suosikkilistallani. Vaikka herra onkin tehnyt yhden maailmanhistorian kammottavimmista oksetuksista, eli Ghosts Of Marsin.
Mutta nyt ei olla oksennuksessa vaan kyseessä on yksi Carpenterin mielenkiintoisimmista, mutta aliarvostetuimmista elokuvista. Kun mies tekee uransa alussa elokuvia kuten Hyökkäys Poliisiasemalle ja Halloween, niin on ymmärrettävää että jälkeen syntyneet elokuvat joutuvat tahtomattaankin epäsuotuisaan vertailuasemaan. Hulluuden Syövereissä ei kuitenkaan kalpene Carpenterin vanhempien klassikoiden rinnalla. Tai ehkä niin, mutta se on vähintäänkin paras Carpenterin elokuva sitten vuoden 1988.
Carpenter on itse sanonut elokuvien The Thing, Prince Of Darkness ja In The Mouth Of Madness muodostavan eräänlaisen maailmanlopputrilogian. Totta onkin että nuo kolme elokuvaa on helppo yhdistää tematiikkansa puolesta toisiinsa. Jokaisessa niissä on yhteistä vahva nihilismin tuntu ja kussakin elokuvassa pienistä puroista kasvaa yhteisön tuhoava massahysteria. Hulluuden Syövereissä sisältääkin yhden kohtauksen joka on hyvin samanlainen kuin mitä Prince Of Darknessissa on ja jo se tuntuu sitovan ne samaan hetkeen, samaan todellisuuteen.
John Trent (Sam Neill) on vakuutusetsivä joka työkseen paljastaa petoksia ja nauttii työstään suuresti. Yksikään tehtävä ei jää häneltä suorittamatta. Nyt hänelle kuitenkin tarjotaan tehtävää joka saattaa olla alansa parhaallekin liikaa. Ainakin siihen viittaa se, että heti elokuvan alussa Trent viedään mielisairaalaan.
Mitä on tapahtunut?
Kaikkien aikojen suosituin kauhukirjalija Sutter Cane (Jürgen Prochnow) on kadonnut juuri ennen kuin hän on ehtinyt luovuttaa viimeisen kirjansa, Hulluuden Syövereissä raakavedoksen kustannusyhtiölleen. Canen kirja on aina merkkitapaus ja niitä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Siispä Canen kustantaja, joka on panostanut suuret rahat tulevan Cane-kirjan markkinointiin haluaa luonnollisesti kirjan itselleen. Trent palkataan etsimään Cane ja tuomaan kirja julkaistavaksi. Trentia tehtävä ei aluksi kiinnosta, sillä hän uskoo koko katoamisen olevan vain mainoskikka ja häntä itseäänkin käytettäisiin vain kustannusyhtiön marionettina. Trent rupeaa kuitenkin uteliaana lukemaan Canen kirjoja ja tulee huomanneeksi että kirjan kansia kokoamalla pystyy muodostamaan kartan. Nyt Trent uskoo aiempaa vahvemmin koko Cane-jutun olevan mainostemppu. Kokoa kartta ja voita ilta Canen kanssa, tai jotain sellaista. Trent kuitenkin innostuu aarreleikistä ja suostuu etsimään Canen, jotta voi paljastaa koko huijauksen.
Trentin kokoama kartta osoittaa Canen olevan kaupungissa nimeltä Hobb's End. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän mitään koko kaupungin olemassaolosta, mutta Trent uskoo sen olevan todellinen paikka. Ja mitä lähemmäksi Hobb's Endia Trent matkustaa, sillä oudommaksi ilmapiiri muuttuu. Kaupungin vähäiset asukkaat tuntuvat kaikki käyttäytyvän oudosti, alueelta ei tunnu löytyvän ulospääsyä ja omaan järkeen ei voi enää luottaa kun todellisuus ei pysy paikoillaan. Hobb's End ja sen ympäröivä todellisuus tuntuvat muistuttavan Canen kirjojen sisältöä, mutta onko kyse vain siitä että Cane kirjoittaa olemassaolevasta, vai jostain muusta.
Trent löytää Canen ja Cane kertoo hänelle miksi mikin asia on kuten se on. Hän kirjoittaa maailman sellaiseksi kuin haluaa ja jos hän ei ole kirjoittanut ulospääsyä Hobb's Endista, niin sellaista ei ole. Cane väittää myös että Trent on olemassa vain koska hän kirjoitti kirjaansa Trentin hahmon.
Trent vakuuttaa itselleen toistuvasti että Cane on pöpi ja että hän ei elä Canen tarinassa. Kyllä hän erottaa toden fiktiosta. Mutta mitä tehdä kun Cane itse paljastuu kuvitteelliseksi hahmoksi ja hänen kirjoittamansa hirviöt tuntuvat lähestyvän tätä maailmaa askel askeleelta.
Trent huomaa yllättäen olevansa kotonansa ja Canen kirja Hulluuden Syövereissä on ollut best seller-listoilla jo hyvän tovin. Miksei olisi? Toihan Trent itse omakätisesti koko maailman odottaman kirjan kustantajalle.
Jokainen kirjan lukenut tulee kirjaimellisesti hulluksi heti viimeisen pisteen jälkeen ja kaupungit ympäri maailmaa ajautuvat käännösten myötä kaaokseen.
Trent kertoo tarinaansa mielisairaalassa, mutta on pettynyt Canen tapaan jättää kirjan loppu avoimeksi.
Onneksi elokuvaversio on juuri tullut teattereihin.
Hulluuden Syövereissä yhdistetään usein H.P. Lovecraftiin, jo pelkästään elokuvan nimen vuoksi. In The Mouth Of Madness muistuttaa nimeltään tietenkin Lovecraftin tarinaa Hulluuden Vuorilla (At The Mountain Of Madness.) Yhdistäviä tekijöitä ovat myös Canen kirjailijahahmon luomukset jotka ns. sanoinkuvaamattomina hirviöinä tuovat mieleen Lovecraftin muinaiset Jumalat sun muut Cthulhu-ökkömönkiäiskalalonkerot. Lovecraftin tarinoiden toistuvana teemana oleva hulluus on tietenkin myös Hulluuden Syövereissä-elokuvan kantava idea. Koska kyse on hulluudesta/hysteriasta, niin selittämätön on tärkeämpää kuin rationaalinen ymmärrys. Siksipä Lovecraftin tavoin elokuvassa ei suoraan esitetä sitä mitä päähenkilö näkee ja siksi päähenkilö itsekään ei pysy asioiden tasalla. Jokainen Lovecraftia lukenut varmasti muistaa kuinka hän lähes koko ajan joka tarinassaan toistelee sitä kuinka kulloistakin monsteria ei pysty sanoin kuvailemaan. Samaan tapaan John Trent vakuuttelee itselleen ymmärtävänsä mikä on totta ja mikä ei, koska hän ei älykkäänä ja itsetuntevana ihmisenä pysty käsittelemään maailmaa joka ei toimikaan enää oikeilla säännöillä.
Hulluuden Syövereissä ei pelkästään luota H.P. Lovecraftiin vaan yhdistää sisältöönsä myös muuta populaarikirjallisuutta. Esimerkiksi Sutter Cane muistuttaa Lovecraftin lisäksi myös toisestakin kauhukirjailijasta, Stephen Kingista. King, joka varmaan edelleenkin on suosituin ja myyvin kauhukirjailija, vertautuu Canen hahmoon juuri suosionsa kautta. Molemmat ovat asemassa jossa he voivat julkaista ostoslistansakin ja pääsevät top kymppeihin. Elokuvassa tehdäänkin mainio huomautus siitä, että Cane myy enemmän kuin King. Joten Canen todellisuudessa Stephen King on olemassaoleva henkilö.
Sutter Canen kirjoissa esiintyvä Hobb's End vieläpä muistuttaa suuresti Kingin kirjojen vakiopaikkaa, Bangor.
Canen suosiota kuvataan myös John Lennonmaisella maininnalla että ”minun kirjoihini uskoo useampi ihminen kuin Raamattuun.”
Joten Canea ei voi ajatella ilman että King tulisi mieleen.
Niin ja Canen kirjojen kannet tuntuvat myös kovin tutuilta.
Elokuvan tarina kirjailijasta joka kirjoittaa todellisuutta, mutta on itsekin fiktiota on hyvä pohdinnan kohde. Ja kun aiheena on hulluus, niin perusidean tuleekin olla monia tulkintoja herättävä.
Kun ideaksi on otettu suosittu kirjailija niin sitä kautta päästään hyvin kuvaamaan kuinka laajalle alueelle tämä kyseinen kirjailija voi sanomaansa levittää. Kun miettii kuinka vielä nykyäänkin joku Dan Brownin kaltainen raapustelija pystyy tunkeutumaan joka nurkkaan ja jopa aiheuttamaan pahennusta maailmassa jossa lähes kaikki tabut ovat rikottuja, niin kirjailijan valinta elokuvan maailman muuttajaksi on ollut hyvä idea.
Ja kuten elokuvassa todetaan, että ei huolta vaikk'eivät kaikki kirjaa lukisikaan, aina on elokuva.
Elokuvan lopetus jossa John Trent meneekin katsomaan elokuvaa itsestään on aivan loistava kierto takaisin alkuun.
Sam Neill ja Jürgen Prochnow ovat aivan loistavia rooleissaan.
Prochnowin rauhallisesti hymyilevä Sutter Cane on samalla äärimmäisen ystävällisen oloinen, että uskomattoman uhkaava. Hieman samaan tapaan kuin Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter. Eli sivistynyt mielipuoli. Sillä erotuksella tosin, että Prochnow ei mulkoile ja virnuile liikoja.
Sam Neill puolestaan saa vetää rooliaan joka suuntaan mielinmäärin. Onhan koko idea pitkälti siinä, että hänen hahmonsa edustaa sitä skeptikkoa joka näkee viimeiseen asti yhteiskunnan rappion selittämättömien asioiden kautta. Siispä Neill on hysteerinen, vakava, koominen, ja mitä muuta nyt kulloinenkin tilanne vaatii. Ja hitto, Neillilla tuntuu olleen hauskaa elokuvaa tehdessään.
Yksi asia kuitenkin estää elokuvaa saamasta minulta täysiä pisteitä.
Carpenter on ollut aina (ennen) loistava luomaan elokuviinsa muistettavan ja tunnelmaan sopivan musiikin. Se että elokuvan musiikki ei jää elämään elokuvan ulkopuolella jonkun Halloweenin tavoin, ei ole mikään miinus, mutta jos se ei sovi elokuvassa esitettävään tunnelmaan niin se on suuri miinus. Hulluuden Syövereissä esiintyvä hard rock on kuulosti jo ensikatselulla ikävän vanhentuneelta ja se ei muutenkaan sovi kuvaamaan elokuvassa esitettyjä tunnetiloja. Onneksi tähän puiseen kitarariffittelyyn ei sorruta koko aikaa, mutta silloin kun sitä kuulee, on se sen verran dominoivaa että pään puistelu alkakoon.
Elokuvassa on myös muutama hyvin kömpelö maskeerausefekti joka luo turhan halpaa tunnelmaa. Aivan kuin ne olisivat eri tekijöiden kuin muu osa elokuvaa, sillä muutoin lateksinaamat ovat onnistuneita.
Hulluuden Syövereissä on mielenkiintoisella tarinalla varusteltu, hyvin näytelty maailmanloppukuvaus jossa on ajoittain huono musiikki.
Sivuosista löytyvät John Glover ja David Warner, ja heidän olemassaolonsa on aina plussaa.
Tähdet: ****
Hulluuden Syövereissä
...NOIR
Mikäpä sopisikaan paremmin nautittavaksi Nosferatun jälkeen kuin elokuva Nosferatun tekemisestä.
Shadow Of The Vampire on fiktiivinen kertomus vuoden 1922 Nosferatun kuvauksista. Tai hitostako minä tiedän, vaikka tässä elokuvassa esitetyt seikat olisivat kaikki tottakin todempaa. En sattunut olemaaan paikalla kun Murnau elokuvaansa kuvasi. Mutta sovitaan nyt suosiolla, että Shadow Of The Vampire on kuvitelmaa, niin maailmanjärjestys pysyy paremmin uomissaan.
Eli kyseessä on elokuva elokuvassa, hieman samaan tapaan kuin se on esimerkiksi Hei, Kamera Käy-leffassa. Yleensä näissä elokuvissa elokuvan tekemisestä on yksi yhteinen seikka. Niissä elokuvan tekijät tekevät lähes poikkeuksetta kuvitteellista, vain sitä elokuvaa varten luotua elokuvaa. Tuon sanottuani mieleeni tuli tietenkin elokuva RKO 281, jossa käsiteltiin Orson Wellesia tekemässä Kansalainen Kanea. Tai Ed Wood jossa Ed Wood väsäsi kokoon useampaakin elokuvaa, mutta niistä kenties tunnistettavimmin Plan 9 From Outer Spacea. Joten muutetaan aiempaa hieman.
Yleensä elokuvat elokuvien tekemisestä käsittelevät joko fiktiivistä ei-olemassa-olevaa elokuvaa, tai sitten oikeaa elokuvaa, mutta tekee sen jonkinlaisen draamallisen realismin puitteissa, jotta voimme uskoa alkuperän olleen juuri sellainen.
SOTV:n jippohan on puolestaan siinä, että kuvattavana on todellinen elokuva mutta vampyyria esittävä henkilö on oikeasti vampyyri ja elokuvan ohjaaja tietää sen. Tämä siirtää käsityksemme alkuperäisen Nosferatun tekemisestä fantasian puolelle, pitäen silti yleistunnelman sellaisena, sanotaanko vaikkapa dokumentaarisena Making Of-henkenä.
Tuo mainintani SOTV:n jiposta ei ollut spoileri, sillä asia on katsojalle selvää elokuvan alusta lähtien.
On vuosi 1921 ja Friedrich Wilhelm Murnau (John Malkovich) on ohjaamassa filmatisointia Bram Stokerin klassisesta Dracula-tarinasta. Murnaun aikeena on tavoitella täydellisyyttä ja siinä eivät sellaiset pienet asiat kuin tekijänoikeudet paina höyhenenkään vertaa. Jotta elokuva olisi täydellinen, on siinä oltava täydellinen roolitus. Toki Murnau joutuu tyytymään näyttelijöihin jotka eivät olleet hänen toivomuslistoillaan, kuten Gustav von Vangenheim/Hutter (Eddie Izzard), mutta vampyyrin suhteen Murnau ei tekisi kompromisseja.
Siispä kuvauksiin saapuu Max Schreck/Orlok (Willem Dafoe) jonka läsnäolo saa jokaisen kuvausryhmässä olevan hermostumaan. Murnau vakuuttelee kaikille että Schreck on vain niin metodia täynnä, että huolestumiseen ei ole aihetta. Pian kuitenkin yksi jos toinenkin rupeaa kärsimään pahemmanlaatuisesta anemiasta
Samalla kun kuvausryhmä koettaa ravistaa pelkojaan Schreckia kohtaan, niin samalla Schreckia rupeaa kiehtomaan filmimaailman todellisuus ja siellä sivussa Murnau pyrkii hillitsemään Schreckin verenhimoa.
Kuten on pääteltävissä, Murnaun valta Schreckiin on hyvin rajallinen.
Murnau on houkutellut Schreckin elokuvaansa lupaamalla Greta Schröderin/Ellenin (Catherine McCormack) palkkioksi. Schreckin tulee suorittaa työnsä suosiolla loppuun jotta Murnau saa elokuvansa valmiiksi. Tietenkin Murnau valehteli luvatessaan Gretan Schreckin ateriaksi ja asiasta ei luonnollisestikaan mainittu mitään Gretalle.
Kuvaukset jatkuvat vastoinkäymisistä huolimatta ja lopulta Schreckin kohtaloksi muodostuu Orlokin kohtalo. Näin taide imitoi todellisuutta joka imitoi taidetta.
Murnau saa elokuvansa.
Pidän suuresti Shadow Of The Vampiren ”mitä jos”-ideasta. En pelkästään siitä, että tässä tehdään vampyyrielokuvaa jonka pääosassa on oikea vampyyri. Vaan myös siitä, että vaikka kuvausryhmä ei tuosta asiasta ole tietoinen, niin ohjaaja itse on, koska hän on autenttisuutta tavoitellessaan etsinyt tietoisesti vampyyria elokuvaansa. Mutta mielenkiintoisimmaksi elokuvan idean tekee se nimenomainen seikka, että tarina on sidottu oikeaan olemassaolevaan elokuvaan. Joten kun tiedämme että Nosferatu-elokuva jota SOTV:ssa tehdään on se todellisuudessakin oleva Nosferatu-elokuva, niin se tuo tähän elokuvaan eräänlaista fantastista realismia.
Shadow Of The Vampiren soisikin olevan Nosferatun DVD:n ekstramateriaaleissa. Sillä vaikka SOTV:ssa uudelleen synnytetään niin suuri osa Nosferatua, että tuntuu melkein kuin näkisi kaksi elokuvaa, niin uskon silti SOTV:n toimivan parhaiten jos on ensin nähnyt ensin tulleen ja yhdistää nämä kaksi sen jälkeen.
Kuten todettua, Shadow Of The Vampiren tarina on vahvasti sidottu Nosferatuun ja sitä kautta SOTV:ssa esiintyy myös yksi hyvin mielenkiintoinen seikka. Elokuva tietenkin on suurelta osin teoreettinen, mutta etenkin lopussa esiintyvä Schreckin/Orlokin kohtalo on nyökyttelyä aiheuttava. Enempää paljastamatta todettakoon sen olevan samankaltainen kuin The Crown urbaanilegenda siitä, että elokuvaan olisi jäänyt Brandon Leen kuolema.
Shadow Of The Vampiren näyttelijät tekevät varsin mainiota työtä ja vaikka tahtoisin erikseen mainita Willem Dafoen, niin kaikki muutkin tuntuvat olevan kohdillaan. Dafoe on erinomainen, mutta jotenkin on todettava että kun kuulee Schreckin puhuvan, niin se vie mystiikkaa hahmosta jos sen haluaa yhdistää Nosferatuun. Ongelma lienee siinä, että vaikka alkuperäistä Nosferatua katsellessa on helppo kuvitella Murnaun ja muiden henkilöiden puhuvan, niin Schreck on hahmona sellainen että hänen puhumattomuutensa on yksi hahmon vahvuustekijöistä. Kyseessä ei ole suurikaan miinus, mutta itseäni se häiritsee hieman.
Oikeastaan ainoa näyttelijä joka Shadow Of The Vampiressa luo vaivaantunutta oloa, on Cary Elwes. Hän ei niinkään näyttele rooliaan huonosti, mutta hänen saksalainen aksenttinsa on kauhea.Jonkinlaiseksi miinukseksi lasken myös elokuvan lopun toiminnallisuuden ja sortumisen hiukan perinteisempään kauhuelokuvaan. Toki elokuva on luokiteltu kauhuksi ja elokuvan lopetus on juonellisesti perusteltu, mutta SOTV:n mainio idea olisi ehkä tullut parhaiten esille suuremmalla draamapainotuksella, jota sitä kylläkin on jo nyt vahvasti pinnalla. Mutta ajatus todellisen kauhuelokuvan fiktiivisestä toteutuksesta muun kuin alkuperäisen genrensä kautta olisi kutkuttava.
Shadow Of The Vampire on erinomainen kauhudraamasemidokumentti. Ettäs tiedätte.
Tähdet: ****
Shadow Of The Vampire
...NOIR
Kyllähän Te tiedätte. Nosferatu on yhtä kuin Dracula. Mitä nyt on hieman nimiä muuteltu ja sen sellaista.
Onkin sinänsä hassua että ensimmäinen varsinainen ja samalla merkittävä Dracula-filmatisointi olikin samalla tekijänoikeuksia kiertävä teos, joka tekosiensa vuoksi oli kadota maailmasta kokonaan. Bram Stokerin perikunta kun koetti saada Nosferatun kokonaan kuolleeksi ja kuopatuksi. Luojan kiitos kaikenlaiset kiukkukohtaukset eivät aina tuhoa kaikkea sitä mistä paitsi jääminen olisi rikos järkeä vastaan. Muutoinhan The Wicker Man olisi ei-koskaan.
Onneksi oblivion ei kuitenkaan osoittautunut Nosferatun kohtaloksi, sillä tämä elokuva on vaikuttanut niin uskomattoman moneen sen jälkeen syntyneeseen elokuvaan, että niitä voisi luetella muutaman. Niin ja elokuvahistoriallisen ja populaarikulttuurillisen merkityksen lisäksi kyseessä on aivan Saatanan hyvä elokuva.
Vuosi 1838.
Kreivi Orlok (Max Schreck) hengailee poikamieslinnassaan maalla. Siellä hän makoilee arkussaan, katselee eteensä ja viihdyttää rottia. Aah! Menoelämää.
Nyt Nosse kaipailee kuitenkin kaupungin rauhaan ja ilmaisee aarrekartan näköisellä kirjeellään halukkuutensa ostaa asunnon metropolista.
Siispä viriili kiinteistökauppias Hutter (Gustav von Wangenheim) lähetetään Transylvaniaan tekemään kauppoja kreivi Orlokin kanssa. Taakse jäävät kaupungin vilske ja vipinä, kuten myös vaimo Ellen (Greta Schröder) kun Hutter ampaisee matkaan.
Hutter saapuu Orlokin luokse. Orlok nauttii Hutterin verestävästä seurasta, ihastuu Elleniin ja lähtee tapaamaan tätä kaupunkiin, jättäen Hutterin notkumaan Transylvaniaan.
Kotona Ellen näkee kummia unia.
Laivamatkalla Orlok nauttii miehistön lihaisasta seurasta. Jopa niin paljon että perille päästyään on koko miehistö saatu hengiltä.
Kaupungin viskaalit uskovat ruton tulleen laivan mukana kaupunkiin, mutta mitäpä yksi pieni musta surma on sen rinnalla, että paikalle saapui naskalihammas imemään poloisista punanesteet itseensä.
Orlok siirtää itsensä Ellenin sängyn viereen ja osoittaa rakkauttaan upottamalla hampaansa tämän lihaan. Ihastuksesta soikeana oleva Orlok ei huomaa ajan kulumista ja aamuaurinko yllättääkin vampyyrimme. Tsap! Ja nyt on Orlok kadonnut.
Juonellisesti Nosferatu ei juurikaan muuta Stokerin Draculaa ja siksipä ei liene ihmekään, että Nosferatun tekijät jäivätkin samantien kiinni tarinan käytöstä. Ei tässä ole muuta tehty kuin nimiä ja hahmojen ulkonäköä muuteltu, mutta muuten on pysytelty tutuissa uomissa. Siltikin jos vertaa tätä esimerkiksi vuoden 1931 Draculaan, on kuin puhuisi yöstä ja päivästä. Tämä on hyvä esimerkki elokuvasta joka samaa tarinaa muiden kanssa hyödyntäessään on silti aivan erilainen. Vertailun vuoksi mainittakoon vuosien 1951/1982 The Thingit ja vuosien 1958/1986 Kärpäset. Samat mutta täysin erilaiset.
Koska kyseessä on vuonna 1922 valmistunut elokuva, niin sitä ei voi oikein arvostella samalla tavoin kuin tuoreempia tapauksia. On helppo ajatella monien Nosferatun näyttelijöiden näyttelevän yli, mutta kun pitää mielessä että kyseessä on kuitenkin mykkäajan elokuva jossa monesti asia piti saada helpoiten katsojan tajuntaan. Siksi eleet ovat usein liioiteltuja ja ilmeet kuin Irvikissalla ikään. Tästä syystä onkin hienoa kuinka Max Schreckin jäykkä liikehdintä onkin juuri pitkälti päinvastaista kuin mitä muilla on tarjolla. Max Schreck on muutenkin syystäkin jäänyt tämän elokuvan tunnistettavimmaksi hahmoksi. Hänen kalju, rottamainen, niskaton vampyyrihahmonsa on niin creepy että harva muu hahmo on samankaltaista vaikutusta saanut aikaiseksi. Schreckin tuijotus on erittäin hypnoottista.
Elokuva hyödyntää oman aikansa tuotteeksi hyvinkin paljon visuaalisia kikkoja, eli tuttavallisemmin efektejä. Kyseessä ei ole Caligarin tapaista korostunutta abstraktiutta, eikä Metropoliksen pre-hi-techia, mutta omaksi hyväkseen olevia efektejä on useita korostamassa Nosferatun tunnelmaa. Stop motionina kuvatut arkun liikkeet ovat esimerkiksi mainioita keinoja osoittaa yliluonnollisuutta ja Orlokin voimia ylipäätään. Kun Orlok esiintyy eräänlaisena etiäisenä, on trikki yksinkertainen mutta häivytystekniikka on juuri sopiva tilanteeseen. Ja visuaalisista jipoista puhuttaessa on mainittava se elokuvan kenties huomaamattomin, mutta samalla silmiinpistävin temppu. Eli se kun Orlok nousee pystysuoraan arkustaan. Lankkuselkä kenties, mutta hyvin vaikuttava sellainen.
Visuaalisesti elokuva on edelleen tehokas ja elokuvan yleistunnelma erittäin onnistunut. Ensimmäisen tunnin ajan elokuvan musiikki tuntuu välillä tahattoman koomiselta sen suuren energisyyden vuoksi, mutta tuon tunnin jälkeen kun rutto alkaa harventamaan kaupunkia sen asukkaistaan, muuttuu musiikki äärisynkäksi ja tällöin aiemman ja tämänhetkisen musiikin ero vain korostaa kokonaistunnelman nautinnollisuutta.
Tiedän että olen hyvin positiivisella kannalla tämän elokuvan suhteen ja varmasti hiukan sokea sen mahdollisille virheille, mutta minkäs sille voi. Kyseessä kuitenkin on mielestäni Bela Lugosin Draculan kanssa ykkössijan vampyyrifilmatisoinneissa jakava elokuva.
Tätä en ole tullut aiemmin ajatelleeksikaan Nosferatun kohdalla, mutta nyt totean että onpas se mielenkiintoista että Orlok esitetään sellaisena hahmona jolla ei tunnu olevan kaulaa. Olkapäät ovat koko ajan korkealla ja takin kaulus on korkea, joten Orlok vaikuttaa,,, no,,, kaulattomalta. Tämä hahmosta joka pureskelee kauloja ja ihastuu Elleniin toteamalla tällä olevan kaunis kaula.
Hankittuani Nosferatun DVD:nä, oli tarkoitukseni hyvästellä omistamani VHS-versio, mutta kas kummaa! Tämä DVD:n sisältämä elokuva onkin pidennetty versio ja sisältää eri ääniraidan kuin kasetti. Niin ja DVD:llä elokuvassa on värisävytetyt kuvat, kun hallussani olevassa kasetissa kuva on tavanomaisen mustavalkoinen. Joten taitavat molemmat versiot jäädä valtaani.
Mainittakoon tosin, että DVD:llä ei ole värielokuvaa, vaikka äskeisestä saattaa sellaisen kuvan saadakin.
Nyt kun London After Midnight nostaisi vielä päätään.
Tähdet: *****
Nosferatu
...NOIR
Poliisisedät Daniel Muldoon (Scott Glenn) ja James Halloran (Courtney B. Vance) jatkavat rikosten selvitelyä tässä Alastoman Kaupungin ensimmäisessä ja ymmärtääkseni myös viimeisessä jatko-osassa.
On joulu, ihmisillä hyvä mieli ja kaupungilla liikkuu homoseksuaaleja tappava henkilö. Media intoilee mahdollisesta sarjamurhaajatapauksesta ja ilmeisesti ilman mitään perusteita uutisoi murhaajan olevan pikkuluuseri Ralph (Richad McMillan) ja jouluiloa täynnä olevat New Yorkin kansalaiset murjovat Ralphin. Väärä tyypihän se Ralph on.
Muldoon ja Halloran alkavat tutkimaan tapausta ja tietenkin se oikea murhaaja rupeaa perinteiseen sarjamurhaajatarinatyyliin kiusaamaan Muldoonia. Soittelee ja antaa vihjeitä itsestään sekä aikeistaan.
Sensaatiohakuista talk showta pitävä Gerry Millar (Laura Leighton) saa vihjeen seuraavasta murhasta ja tätä kautta ruvetaan ohimennen käsittelemään median merkitystä, ja vastuuta uutisten tuottamisessa. Millar ja Muldoon kiukuttelevat toisilleen koska Millarin ohjelma on esittänyt Muldoonin syyttä huonossa valossa. Eli sitä perinteistä kyttä ei tule toimeen toimittajan kanssa-tarinointia.
Katsojalle selviää että oikea kaupungilla liikkuva sarjamurhaaja on lateksinaamioita hyödyntävä Joseph (Nigel Bennett) ja naamioiden vuoksi Ralphista tuli epäilty Josephin tekoihin. Joseph on se tyypillinen sarjamurhaajatarinoiden sarjamurhaaja. Eli maanista tuijotusta ja itsekseenpuhumista riittää.
Gerry Millarin omatunto alkaa siellä välissä kolkuttelemaan, mutta ihan vielä ei ole aika kasvaa ihmisenä.
Odotetaan muutama minuutti.
Okei, nyt Gerry Millarin sympatiat ovat poliisien puolella ja se siitä. Hän on nyt parempi ihminen.
Kun Muldoon on sarjamurhaajan kiusattavana, niin mitäpä Halloran tekee elokuvan aikana? No, hän etsii Tamagotchia pojalleen joululahjaksi ja siinä melkeinpä onkin kokonaan Halloranin tekoset koko elokuvan aikana. Toki hän osallistuu muuhunkin osaan kertomuksesta, mutta hänen oma tarinansa on joululahjan etsintä. Tässäkin tulee lopulta se opetus, että Halloranin pojalle isän läsnäolo ja rakkaus ovat tärkeämpiä kuin jokin lelu.
Muldoon saa selvitettyä oikean murhaajan, eli Josephin henkilöllisyyden. Samalla selviää että Josephin motiivi murhille ei ollutkaan uhrien seksuaalinen suuntautuminen, vaan se että he olivat ratttijuoppoja. Yksi näistä uhreista kun oli ajanut kännissä Josephin muksun ja vaimon hengiltä, ja tämä nimenomainen uhri/rattijuopposurmaaja oli se Josephin pääkohde. Muut tapettiin osittain peittämään oikea motiivi ja osittain koska hekin olivat olleet rattijuoppoja. HETKINEN! Joseph tappoi elokuvan aikana ainakin neljä henkilöä ja jokainen heistä oli sekä homo, että rattijuoppo. Hmm,,, mikä sattuma. Vai pitäisikö tästä vetää jotain muita johtopäätöksiä?
Kun ensin media ylireagoi sarjamurhaajaepäilyuutisoinnissa ja sitä kautta korostettiin poliisien ja uutissakaalien herkkää suhdetta, niin nyt Muldoon hyödyntää ajojahdissa juuri uutisia. Joseph jäljitetäänkin samantien.
Joseph kiipeää talon katolle murjottamaan. Joseph antautuu ja elokuva loppuu.
Alaston Kaupunki 2 on itsenäinen tarinansa, joten sen katsominen ei edellytä edellisen osan näkemistä. Glennin ja Vancen hahmoja ei esitelty yhtään paremmin ensimmäisessäkään osassa, joten hahmoihin pääsee yhtä hyvin sisälle ja jää heistä ulos kuin aiemminkin. On siis aivan sama kummassa järjestyksessä elokuvat katsoo.
Toteutukseltaan Alaston Kaupunki 2 on ihan samanlainen kuin ensimmäinenkin osa. Joten jos ensimmäinen osa ei maittanut, niin tuskin toinenkaan ja päinvastoin. Edelleen elokuvan miellyttävintä antia oli Scott Glennin ja Courtney B. Vancen työskentely. En maininnut tätä aiemman osan kohdalla, mutta Glennin ja Vancen kemiat pelaavat varsin mainiosti yhteen ja olisikin mukava nähdä heidän yhteistyötään enemmänkin, kunhan vain muut osasetkin olisivat vain paremmin kohdillaan.
Ja kuten aiemman osan Giancarlo Esposito, niin myös tämän osan pääpahis, eli Nigel Bennett tekee elokuvan yliampuvimman roolisuorituksen ja on täten elokuvan hahmoista se joka saa eniten puistelemaan päätä. Muutoin elokuvan muut hahmot ovat harmittomuudessaan ihan mukiinmeneviä.
Mielenkiintoisin seikka tässä hyvin tyypillisessä tv-poliisijännärissä on sen ohjaaja, Peter Bogdanovich. Toteutukseltaan Alaston Kaupunki 2 on sen verran väritön, että tämänkaltaisissa tapauksissa ei useinkaan noteeraa ohjaajaa, koska elokuvasta ei pysty näkemään liukuhihnaa persoonallisempaa tekijää. Kuitenkin elokuvan ohjaajana on herra, joka muinoin kuului Scorsesen, Coppolan ja aikalaistensa kanssa tärkeimpiin uuden aallon Amerikkalaisen elokuvan tekijöihin. Ja herra on tehnyt pari elokuvaa joista pidän suuresti:
Viimeinen Elokuva ja jatko-osansa Texasville.
Näistäkin jälkimmäinen on ns. uuden aallon jälkeen tehty elokuva, eli vuodelta 1990. Mutta mitä on Bogdanovich tehnyt esimerkiksi tuon Texasvillen jälkeen? No ei mitään kovin mieleenpainuvaa. Itseasiassa edellinen jotenkin noteerattava elokuva ennen Texasvilleakin oli niinkin kaukana kuin vuoden 1985 Mask. Joka ajoittaisesta siirappisuudestaan huolimatta oli ainakin joiltakin roolisuorituksiltaan mainio.
Jos unohdetaan 70-luku, niin eipä Bogdanovichin urasta tulisi mieleen hänen olevan Amerikkalaisen nykyelokuvan jokseekin merkittäviä nimiä.
Alaston Kaupunki 2 on kuten edeltäjänsäkin. Ihan kiva, mutta ei yhtään sen enempää.
Tähdet: **
Alaston Kaupunki 2: Sarjamurhaaja
...NOIR
Kun silloin aikoinaan ostin tämän elokuvan ja jatko-osansa, niin pääsyy tuolla tavoin toimimiseen oli Scott Glenn ja sitä päätöstä ei ole tarvinnut katua. Ainakaan paljoa.
Alastonta Kaupunkia katsellessani ajattelin, että kyseessähän on varsin mainio kyttäsarja ja olisi mukavaa jos joku kotoisista tv-kanavistamme ymmärtäisi ottaa tämän tv-sarjan esityslistalleen. Nykyään en enää sitä toivo, sillä vaikka Alaston Kaupunki huokuu sellaista sanoinkuvaamatonta tv-sarjafiilistä, niin sepä ei olekaan tv-sarja.
New York juuri sellainena kuin kyttäsarjat sen esittävät. Pukumiehiä ja -naisia, bisnestä, bisnestä, bisnestä ja nurkan takana hämärää valaistusta, katuojia ja niiden asukkaita.
Esiin ajaa taksillaan Daniel Muldoon (Scott Glenn), kyydissään ystävänsä James Halloran (Courtney B. Vance). He kinastelevat Muldoonin halusta lipittää vihreää teetä. Siinä sivussa estetään viinakaupparyöstö ja katsoja ymmärtää kumppanusten olevan poliiseja, eivätkä taksikuski matkustajineen.
Kaupunkiin saapuvat ystävykset Sarah (Kathryn Erbe) ja Merri (Robin Tunney). He ovat ne sinisilmäiset turistit jotka tulevat heti ryövätyiksi, koska he luonnollisesti kohtaavat sen siirtolaistaksikuskin joka ymmärtää muiden omaisuuden olevan omaansa. Tätä kautta Sarah ja Merri tietenkin kohtaavat myös Muldoonin ja Halloranin.
Kaupunkiin saapuu myös tosi paha tappaja Chaz Villanueva (Giancarlo Esposito) joka on tulossa pistämään ilmat pihalle jostakusta poliisista. Hmm,,, yllättäen Halloran saakin tappouhkauksia.
Sarah ja Merri vieraina vieraassa paikassa harhailevat tietenkin jonnekin fetissiklubille ja sitä kautta tavataan sellainen charmantti eurotrashdandy Marco (Sebastian Roché) joka houkuttelee neidit mukaansa. No, neidit ovat Ohiosta joten tietenkin he lähtevät fetissiklubidandyn mukaan. Marco on luonnollisesti jokin ihmiskauppias joka aikoo pökkiä Sarahia ja Merria, kunhan ensin pumppaa nämä täyteen tabuja. No, Merri menee ja ampuu Marcoa ja danceorientoitunut operetti soi.
Merri nappaa mukaansa läjän Marcon rahoja ja nyt sinisilmäiset ystävyksemme päättävät pistää elämän risaiseksi varastamillaan rahoilla. Jos arvaatte että Marcon bisneskumppanit haluavat rahat takaisin, niin oikeassa olette. Siispä Sarah ja Merri bilettävät varastetuilla rahoilla ja heidän perässään ovat kytät ja pahikset.
Tappaja-Chaz puolestaan menee tapaamaan Hallorania ja selviää että he ovat vanhoja sydänystäviä. Ja jos arvaatte että Chaz aikoo silti tappaa Halloranin, niin oikeassa olette.
Sarah ja Merri jäävät ureaan kun Marcon bisneskumppanit saavat heidät kiinni. Ei huolta sillä Sarah nappaa aseen ja räiskii kaikki pahikset reikäjuustoksi. Siis hitto! Ensin nämä Ohion kiltit tytöt tulevat tukat nutturoillaan isoon pahaan kaupunkiin ja kohtaavat samantien ryöstäjän. Sitten vuorossa ovat fetissiklubi, ihmiskauppias, hiusten vapauttaminen ja sitten pistetäänkin puolet kaupungista täyteen luodinreikiä.
Tytöt jäävät kiinni ja kiltit poliisedät nuhtelevat heitä.
Seuraavaksi Muldoon selvittää että Chaz on se Hallorania uhkaava tappaja.
Chaz houkuttelee Halloranin luokseen.
Halloran koettaa jujuttaa Chazia.
Chaz ei jujutu.
Muldoon tulee ja lopettaa Chazin elämänhalut.
Loppuun vielä monologi laista ja sen kirjaimesta. Sekä siitä kuinka alastomassa kaupungissa on miljoonia tarinoita.
Alastomasta Kaupungista tulee mieleen niin monet poliisisarjat, että niin luetteleminen veisi aikaa ja vaivaa turhankin paljon. Kova Laki, NYPD Blue ja etenkin Dragnet tulevat päällimmäisinä esille. Kuvaus, leikkaukset, lightjazz ja Chandlermainen kertojaääni vievät katsojan Joe Fridayn maaperälle.
Okei, elokuvan tarinoinnit ovat hyvin tyypillisiä lajityypilleen. Hahmot ovat sterotyyppisiä ja toteutus ihan hyvää keskitasoa. Sinänsä kyseessä on kyllä varsin nautittavaa katseltavaa, mutta suositeltavin Alaston Kaupunki on heille jotka eivät suuremmin tämänkaltaisia elokuvia katsele, sillä yhtään mitään uutta tämä ei genressään tarjoa.
Scott Glennin ja Courtney B. Vancen poliisihahmotkin ovat hyvin perinteisiä erilaisia kyttiä. Glenn on se boheemi, kun Vance on puolestaan kynäniska. Koska Alaston Kaupunki selkeästi tahtoo osoittaa Glennin ja Vancen olevan hahmoja joiden elämä aseman ulkopuolella on yhtä tärkeää elokuvan kannalta kuin itse poliisina olokin, niin on sääli että sitä ei osata hyödyntää. Tässä kun ei ole kyse siitä, että kaikki hahmojen luonteenpiirteet tuotaisiin esille vain työn kautta, vaan välillä poiketaan päähenkilöidemme kotioloissa. Kaikki jää kuitenkin harmittoman pinnallisiksi hipaisuiksi. Silti kuitenkin mukana on juuri sellaisia erikoisuuksia kuten että Glennin hahmolla on autonaan taksi, mutta hän ei selkeästikään ole mikään undercoverkyttä tms. Hänellä vain sattuu olemaan taksi ajoneuvonaan. Miksi piti antaa tälläinen pikantti yksityiskohta jos se ei lopulta liity mihinkään. Toisaalta pidän siitä ettei sitä taksia perustella millään tavoin. Mitä sillä oikeasti on merkitystä? Parempihan se on että jotkut asiat jäävät selittämättä. Asia ei vaivaisi laisinkaan jos Alaston Kaupunki ei muuten olisi niin käsikirjan sääntöjen mukaan tehty.
Scott Glenn ja Courtney B. Vance tekevät varsin hyvää työtä sillä materiaalilla mitä heille on annettu. Muutkin näyttelijät ovat vähintäänkin ihan siedettäviä, paitsi Giancarlo Esposito, joka vetää rooliaan ajoittain pahastikin yli.
Muistikuvani tästä elokuvasta olivat miellyttävämpiä kuin tämä uusintakatselu antaa minun kokea. Tällä kertaa Alaston Kaupunki esittäytyy välillä naurettavankin kliseisenä ja aiheuttaa myötähäpeää. Tietäen elokuvan sisällön, ostaisin sen alennustuotteena uudestaankin vain ja ainoastaan Scott Glennin vuoksi. Mutta en olisi kovinkaan tyytyväinen.
Alaston Kaupunki: Oman Käden Oikeus on ihan tavallinen poliisijännäri. Painotus sanalla tavallinen.
Tähdet: **
Alaston Kaupunki: Oman Käden Oikeus
...NOIR
