Harley: Katujen Kasvatti toimiikin vähän todisteena siitä miksi Phillips ei lopulta päätynyt tuttua naamaa suuremmaksi tähdeksi, sillä tämä on aika kauheaa katseltavaa.
Harley (Lou Diamond Phillips) on siis olevinaan tosi badass katujen kasvatti. Eli on aurinkolasit, nahkatakki, polttaa tupakkaa ja on myrtsin näköinen.
Ensin ennen alkutekstejä näytetään kuinka Harley tuijottaa kameraan ja vinkuu sisäistä tuskaansa.
Elokuva jatkuu kuvauksella jossa joukko nahkatakkisia heppuja juoksee hidastetusti musiikin tahtiin poliiseja karkuun. Jotta musiikkivideofiilis olisi täydellinen, niin tietenkin kuvaa on joko sävytetty vahvasti sinisellä tai punaisella ja kuva on sopivan rakeinen.
Seuraavaksi näytetään kahta mitä ilmeisemmin sosiaalityöntekijää joista toinen, hän joka poseeraa kaukaisuuteen katsoen haluaisi passittaa hulttio Harleyn vankilaan. Mutta sosiaalityöntekijöistä toinen, hän jolla on sydän kultaa ja äänensävy kuin MacBethissa, haluaa antaa Harleylle vielä kolmannen mahdollisuuden ja passittaa tämän jonnekin landelle, työskentelemään hevostilalle. Sillä tämä sosiaalityöntekijä näkee Harleyssa sisäisen palon, joka tulee vain valjastaa oikeaan suuntaan. Hän vakuuttaa sen poseeraavan sossuduunarin Harleyn potentiaalista, näyttämällä valokuvia joissa Harley poseeraa prätkän edessä tai nojailee seinään katsellen kaukaisuuteen.
Mitä mitä mitä? Mitä tässä oikein tapahtuu?
Sitten Harley istuukin bussissa katsellen kaihoisasti kaukaisuuteen ja taustalla soiva kantribiisi vakuuttaa meille että nyt on melankolia päivän sana.
Harley kävelee hidastetusti kahvilaan ja vuorossa ovat korostetut lähikuvat joissa näytetään vain rannetta tai muuta muka mysteeriä luovaa varvasmeininkiä.
Huomaamme että tälläisessä pienessä hillbillykaupungissa kahvilan pitäjä esiintyy kuin jossain Radiolinjan mainoksessa, hänen apulaisinaan ovat Pekko Aikamiespojan huumorintajuttomat kopiot ja että kun menet nahkatakki päällä kahvilaan, niin heti joku punaniska vitsailee että tulit sitten varmaan Disneylandista.
Naurattaa niin että kyljet repeävät.
Harley saapuu Jim Nortonin (Eli Cummings) hevostilalle ja katselee kaihoisasti kaukaisuuteen. Sitten Harley käy tappelemassa huoltoasemalla työskentelevän Leachin (Thom Meyers) kanssa. Leach on tietenkin se tyyppi joka jostain syystä on jo heti alkuunsa vihainen Harleylle. Tiedättehän, se vanha tuttu tarina jossa kaupunkilaishyypiö matkustaa landelle, niin aina jonkun velvollisuus on vihata tätä kaupunkilaishyypiötä ja se joku on Leach.
Kunhan Harley on ensin laittanut flanellipaidan päälleen ja harjannut hevosta, niin hän ei enää kapinoi vastaan, vaan hyväksyy maalaiselämän itseensä.
Jimin tytär saapuu paikalle ,,, ja koska kyseessä on Amerikkalainen maalaismaisema, niin tytöllä on pojan nimi, eli Bobby (Kim Valentine) saapuu paikalle ja tietenkin Harley ihastuu Bobbyyn ja toisinpäin. Ei liene yllättävää, että myös Leach vikittelee Bobbya. Siispä Leach saa lisää vettä myllyynsä ja puimuri kulkee kohti lopullista välienselvittelyä.
Välillä Harley katselee kaihoisasti kaukaisuuteen.
Leach käy varastamassa Jimiltä satulan ja kanittaa sen, esiintyen Harleyna. Joten nyt Harleyta epäillään varkaaksi ja Harley nojailee aitaan surullisen musiikin turvin.
Leach ja Harley tappelevat hevostalleilla, kun Leach aiheuttaa itseensä oikosulun lyömällä rispaantunutta sähköjohtoa. Harley rukoilee Jumalaa ja pelastaa ilmeisesti herran avulla Leachin hengen.
Nyt kun Harley on oppinut Jumalan voiman ja vaihtanut nahkalookin cowboyvermeisiin, voikin hän palata kotiinsa. Joten on aika näyttää montaasi Harleyn elämästä landella. Siispä suihkutellaanpa hidastetusti vettä toistemme päälle ja alla soi melankolinen kantribiisi.
En ollut nähnyt tätä elokuvaa aiemmin, mutta olisin voinut vannoa nähneeni sen aiemmin. Siispä piti katsoa Lou Diamond Phillipsin filmographya ja huomasin että olipa siellä elokuva minkä vuoksi tämä oli niin tuttu. Kyseinen leffa on nimeltään Dakota ja kuulostaako juoni tutulta:
”John Dakota is young bum with a hidden past. He meets a nice family and works on their ranch.”
Jokseekin huvittavaa on se, että sekä Dakota että Harley ovat vieläpä saman ohjaajan, eli Fred Holmesin tekeleitä. No, senkun.
Harley: Katujen Kasvatti on aika kauhea elokuva. Ei se vielä että siinä oli niin kliseinen tarina, tai että sen toteutus oli ihan uskomattoman kliseistä, mutta vielä se että suunnilleen joka toisessa kohtauksessa oli jonkinlaista viittausta siihen, kuinka Jumala voi auttaa pulassa kuin pulassa. Älkää ymmärtäkö väärin, ei minulla ole mitään uskonnon esittämistä vastaan, mutta liika on liikaa. Etenkin kun se esitetään jonkinlaisena yleistyökaluna, johon turvautuessaan selviää joka ainoasta asiasta ja täten siirtää vastuun kaikesta jonkin muun kuin itsensä harteille. Joku Pieni Talo Preerialla oli hyvin vahvasti kristinuskoa puolustava, mutta siinä asia esitettiin luonnollisena osana kyseisen sarjan maailmaa, ei saarnaamisena. Ja sellaisesta tämän genren tuotosten tulisi ottaa enemmänkin mallia, sillä uskonnon tuputus on aina vastenmielistä.
Mutta uskonto sikseen.
Kaikki elokuvassa esiintyneet poseeraukset, hidastukset, surulliset kantribiisit ja se älytön määrä kaukaisuuten katsomisia tekivät elokuvasta tahattoman hauskan. Kun vielä Lou Diamond Phillips esiintyy kuin olisi lukemassa Dantea mallikuvauksissa, niin elokuvasta tuli niin absurdia katseltavaa että joku Luis Buñuel olisi ollut iloinen. Ja tämä elokuva on lähes pelkkää Lou Diamond Phillipsin esittämistä, aivan kuin katsoisi monologia eikä dialogia. Joten Phillipsin esiintymistapa on yhtä tuskaa Harleyn tapauksessa.
Se kuitenkin on sanottava Lou Diamond Phillipsista, että vaikka hän ei ole järin mieleenpainuva näyttelijä muutoin kuin kasvojensa ja nimensä vuoksi, niin ei hän yleensä näin huono ole.
Ja miksi hitossa Phillipsilla on kannessa haulikko kourassa, kun koko elokuvassa ei tainnut näkyä mitään purutupakkaa vahvempaa asetta.
Tähdet: ~
Harley: Katujen Kasvatti
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti