The Equalizer (2014)

Kutsukaa McCall (The Equalizer, 1985-1989 [höh, miksei Call McCall]) oli mainio jännityssarja jossa entinen mikä-lie-agentti-tai-jotain-hän-nyt-olikaan McCall tuli kutsuttaessa korjaamaan väärän oikeaksi ja sen ohella, että sarjassa oli taatusti yksi ahdistavimmista alkutekstiosuuksista (tsiisus tuota hissi- ja puhelinkoppipätkää) ja makeimmista tunnusmusiikeista koskaan, oli sen sarjan parhaimpia seikkoja se, että muistatteko miten McCall esti jotain kiristäjämurhaajauusnatsia tällä kertaa kiusaamasta ränsistyneen kerrrostalon asukkaita? Kungfuilemalla? Ammuskelemalla? Sudokulla? Tokihan McCall tarttui tarvittaessa pistooliin ja sen sellaista, mutta mielikuva siitä kuinka tämä jostain tuntemattomuudesta paikalle saapuva mies jolla on erityislaatuisia taitoja on kuitenkin se, että hän vain saapui paikalle, seisoi siinä pitkässä takissaan, eikä tuntunut tekevän yhtikäs mitään ja silti pelasti päivän. Kutsukaa McCall oli kuin yhden miehen A-Team, jonka ei tarvinnut mäiskiä ja vitsailla saadakseen asiansa selväksi. Hän toimi kuin Mustanaamion maine ja jo olemuksellaan kangisti pahuuden paikalleen. Tästä suuri kiitos pääosassa olleelle Edward Woodwardille, jonka olemus oli aina jotenkin herrasmiesmäinen, mutta hyytävä sellainen. Kuin vihainen hovimestari.

Jonkun muun avustuksella sama sarja olisi todennäköisesti ollut näkyvämmin fyysinen ja se olisi ollut Jim Caviezelin Kohde (Person on Interest, 2011-).

Niin taikka Denzel Washingtonin The Equalizer.

Entinen superagentti McCall (Denzel Washington) on jättänyt väkivalta-ammatin taakseen ja siirtynyt seesteisemmille vesille, ollen puutavaravaliikkeen pumppukärryilijä. Mitä nyt menneisyys vaikuttaa unensaantiin, mutta muutoin elämä on mukavaa.

Kun hän huomaa teiniprostituoidun (Jodie Foster) ahdingon, tuntee Travis pakottavaa tarvetta puuttua asiaan, pelastaa neiti elämän helvetistä ja kenties sillä tavoin hän voisi vapauttaa myös oman kärsivän sielunsa. Ei  kun hetkinen...

Kun McCall huomaa eräänlaisena hyvänpäiväntuttuna tuntemansa teiniprostituoidun Terin (Chloë Grace Moretz) olevan maailmassa jossa kuolema on toivottu pelastus, ei hän voi enää pitää kykyjään väkivallan ammattilaisena piilossa, sillä niiden avulla hän voi satuttamisen ohella myös auttaa ihmisiä kuten Teri. Selkähieronnan sijaan naamahieronnalla. Toki McCall olisi voinut puuttua asiaan jo monta Terin kokemaa lyöntiä aiemminkin, sillä on selvästi tuntenut neidin jo jonkin tovin ja tiennyt mitä hän joutuu kokemaan, mutta kaipa se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Niinpä nyt vedetään erityislaatuisilla kyvyillä koko itämafia matalaksi.

Jälleen yksi isätoimintaelokuva ja tottakai jälleen kerran hienon näköinen, hyvin roolitettu ja toimintaosuudet kulkevat loistokkaasti. Joten sinänsä en suuremmin mene The Equalizeria haukkumaan, onhan kyseessä siis erittäin viihdyttävä toimintaelokuva jossa supercool karismaattinen sankari näyttää kilinkellit ja niiden monimuotoiset murskaustavat pahiksille joita rakastaa vihata. Oikeastaan ainoa mistä olen pettynyt on se, että tästäkin piti tehdä taas yksi Taken. Tottakai McCallin hahmo on täysin sopiva juuri tälläiseen elokuvaan, mutta mielestäni on erittäin suuri menetys ettei koetettu tehdä toimintaelokuvaa ilman niin näkyvää fyysistä murjontaa, vaan oltaisiin panostettu enemmänkin juuri siihen Woodwardin McCallin luomaan mielikuvaan kaiken voittavasta hahmosta jonka ei tarvitse tehdä sitä nyrkkejä nostamalla. Etenkin kun Washingtonista olisi näyttelijänä kantamaan elokuva ilman Takeniakin. Tuosta erinomaisena osoituksena puhe valinnanmahdollisuudesta jonka hän pitää Marton Csokasin esittämälle pahispomolle.

No, nyt The Equalizer kuitenkin on mitä on ja sillä hyvä. Ja tarkoitan ihan hyvä.

Vaikea tästä kuitenkaan on keksiä mitään erityistä sanottavaa. Tai ainakaan siitä että mitenkö tämä todellisuudessa erottuisi jo tämän lajityypin luomasta normaalista hyvästä tasosta. Onhan tämä toki nyt sieltä hieman synkemmästä päästä, jonka vuoksi väkivaltakohtaukset ja yleistunnelma ovat sadistisemmat kuin mitä se keskitie perinteisesti tarjoaa ja esimerkiksi sieltä puolelta löytää hetkittäin jotain synkän positiivista eroa McCallin hahmosta verrattua muihin kaltaisiinsa, sillä pariin otteeseen hänen suorittamat iskunsa lähentelevät niin väkivaltapornoa, että sitä melkein pyytää miestä hellittämään otetta kurkusta. Joskaan Equalizer ei selvästikään pyri mihinkään elirothmaiseen mässäilyyn, vaan perustelee asenteensa ympäröivän todellisuutensa vaatimuksilla.

Mutta kuitenkin, askel rankempaan suuntaan ei muuta sitä, että olemme siltikin hyvässä peruslaadussa kuin missään parin tunnin jälkeen tuntuvassa pitkäaikaisemmassa vaikutuksessa.

Hyvässä peruslaadussa.

Hyvä.

Ai niin, tämä ei ole mikään negatiivinen kommentti, mutta onhan se jo jotenkin huvittavaa kuinka jokaisessa tälläisessä elokuvassa on lopussa sellainen supercool puolihidas kohtaus jossa sankari kulkee myöskin supercoolin musiikin tahdittamana pois päätettyään tehtävänsä. Vähän sellainen en katso takanani olevaa räjähdystä-kohtaus, mutta yleensä ilman räjähdystä ja sen sijaan jo kuolleiden meren ylittäminen. Sellainen badassismin korostus aiheuttaa kyllä fuck yeah!-fiiliksen, mutta kuinka monta bad assia mahtuu yhteen kuplavolkkariin?

Tähdet: ***

The Equalizer