Viidakko-Joe (Wesley Snipes) on hoidettavana viidakkosairaalassa, jonne hän joutui koska tsetsehyttyskärpänen pisti häntä viidakossa ja aiheutti malarian.
Viis tähtee!
Tai...
Flipper Purify (Wesley Snipes) on arkkitehti, mutta sillä ei niinkään ole merkitystä, sillä ammattia tärkeämpi seikka on siinä hän on tummaihoinen, ts. afroamerikkalainen, mutta senkään vuoksi ei olisi tarvinnut mainita miehen ammattia, joten unohdetaan se mitä Flipper tekee työkseen. Siltikin Flipperin avuksi työpaikalle saapuu uutena toimistotyöntekijänä italialainen (ts. valkoihoinen) Angie (Annabella Sciorra,) josta mies ei ole kovinkaan iloinen sillä hän nimenomaan pyysi tummaihoista avustajaa. Tajusitteko, tumma ei hyväksy vaaleaa? Vau, radikaalia!
No kuitenkin, Angien perhe ja ystäväpiiri koostuu siis porukasta jotka syövät spagettia ja lihapullia, ja suuttuvat jokaisesta asiasta, jolloin ilmoille lentää jatkuvasti lauseita kuten "shutthafukap!" ja "fogetaboutit!" Angie siis edustaa duunariluokkaa ja vieläpä valkoista sellaista, kun Flipper omine posseineen on urbaanin menestystarinan mallioppilaita ja näin ollen he ovat muka kuin yö ja päivä. Tottakai he rakastuvat ja ongelmia rupeaakin tuottamaan juuri sellaiset asiat kuten ihonväri, kulttuuri ja yhteiskunnallinen asema/maine. Joista jälkimmäisen kohdalla Flipperillä on ongelmia jo narkkariveljensä Gatorin (Samuel L. Jackson) vuoksi ja nyt lisäpulmia tuo siis rakkaus. Sitä kovasti tahtoisi ettei mikään voi tulla kahden ihmisen tunteiden väliin, mutta kyllä sitä aina väkisin antaa hieman ulkoisten asioiden tulla tielle ja kun samassa kaupungissakin voi elää eri maailmoissa on vielä vaikeampi kuunnella vain itseään. Jos se nyt edes on rakkautta, eikä vain irtosuhde.
Niin ja kun on aviossa kannattaa ehkä odottaa kunnes ei ole.
Hyvä Stevie Wonderilla kuorrutettu soundtrack, elävää sujuvasti esitettyä dialogia ja asiapitoinen, kantaaottava mutta ei missään nimessä kuiva tarina ja nyttemmin katsottua hyvä muistutus parista asiasta ja siksi jopa hieman masentavakin muistuma siitä, että kyllä Snipes osaa uskottavasti kantaa draamaelokuvaa (tosin todettakoon, että tässä on kovassa äänessä sen verran moni henkilö, että hetkittäin jopa Snipesin päärooli vaikuttaa sivuosalta) ja Leella tuntui ennen olevan oikeaakin sanottavaa, eikä mieleen tullut vain vanhan miehen pois nurmikolta-kiukuttelu, kuten se valitettavasti tuntuu nykyisen tekevän. Tämä siis silloin kun mies koettaa tehdä poliittisesti kertovaa elokuvaa, eikä niinkään niitä enemmän viihdealttarin suuntaan kurottavia teoksia (esim. Inside Man, Oldboy).
Miettiessäni mitä Viidakkokuume on nyt taikka silloin on se edelleenkin erittäin suositeltava kevytdraama ihmisten eroista sekä osoituksesta ettei niitä ole kuin mielikuvituksessa, ja että nyttemmin hieman otettaan menettänyt Lee oli ansaitustikin 90-luvun alussa yksi kuumimmista ohjaajanimistä (vuodesta 1989 ainakin vuoteen 1992 lähes täydellisyyttä). Samperin huono näyttelijä hän on, mutta loistava henkilöohjaaja (no, ei niinkään itsensä kohdalla), jota on kyllä aikalailla vieläkin, mutta kunhan vain siihen vielä yhdistettäisiin edelleen sama palo kuin 90-luvun alussa.
Osa Viidakkokuumeen kulttuurikuvauksesta ja ihmistyypeistä oli jo vuonna 1991 hieman nolostuttavan kliseistä, mutta jos italiaanot jotka verkkareissaan kuuntelevat räppiä kelpasivat Jim Jarmuschille vielä vuonna 1999, niin fogetaboutit!
Tähdet: ****
Viidakkokuume
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti