The Watcher (2000)

The Watcher oli Keanu Reevesin jännityselokuva joka seurasi The Matrixia ja voi pojat kuinka se herättikään ihmisissä pettymyksen huokauksia. En muista että yksikään videovuokraamoasiakas olisi varsinaisesti suuttunut The Watcherille, mutta muistan useammankin ihmisen olleen närkästynyt siitä kuinka valheellisen kuvan elokuva itsestään antoi. Ensinnäkin voimme todeta, että kannessa olevat sitaatit ”mahtava trilleri!” ja ”älykäs ja loistava” ovat olleet niitä harhaanjohtavia seikkoja, mutta suurin elokuvan valhe on sen luoma mielikuva The Matrixin kaltaisesta elokuvasta. Liekö se mikään ihme, katsokaapa tuota kansikuvaa ns. arvostelun lopussa.
Vihreä sadekuva jossa Keanu sporttisena keimailee cooleissa aurinkolaseissaan (good grief, aurinkolasit sateella ovat vain askel aurinkolasien pitämisestä sisätiloissa, joka onnistuu luontevasti vain ZZ Topin tyypeiltä). Kannen perusteella voimme myös huomioida Keanulla olevan lyhyet hiukset, pitkän päällystakin ja hiukan näyttäisi siltä kuin miehen takin alta vilkuilisi valkoinen kauluspaita. Mikään näistä ei tietenkään pidä paikkaansa itse elokuvassa, sillä siinä Keanulla on puolipitkät hiukset, nahkatakki, ei valkoista kauluspaitaa, eikä aurinkolaseja. Niin ja elokuvakin on varsinaisesti James Spaderin ykköstähdittämä, Keanun ollessa enemmänkin sivuosassa samaan tapaan kuin Kevin Spacey Sevenissä. Toki mies on esillä koko elokuvan ajan, mutta selvästikin tämän on tarkoitettu olevan Spadermanin juna.
Seitsemään viitattuani mainittakoon myös, että tämä elokuva ei todellakaan ole yhtä onnistunut elokuva, joskaan ei täysin surkeakaan. Kyseessä on hyvin, hyvin rutiininomainen trilleri jossa meillä on se tyypillinen burn out-kyttä, leikittelevä sarjamurhaaja joka ripottelee vihjeitä burn out-kytälle ja muuta sellaista moneen kertaan nähtyä.

Elokuvan alku ei lupaa hyvää kenellekään. Keanu tanssii kynttilöiden keskellä pyssy kädessä hidastetusti Rob Zombien Dragulan tahtiin. Visio on kauhea, pelottava ja hölmö.
Toisaalla näemme kyttiä lähestymässä ja oletus on, että he lähestyvät Keanun olinpaikkaa, mutta sitten kohtaus keskeytyy.
Keanu on Griffin, sarjamurhaaja ja James Spader on Campbell, stressaantunut FBI-agentti joka vuodattaa kallonkutistaja Pollylle (Marisa Tomei) turhautuneisuuttaan kun ei ole saanut kiinni tätä mystistä, supernerokasta sarjamurhaajaa. No hei, Griffinillä on kumihanskat, että älä turhaan stressaa.
Griffin juttelee epäuskottavasti peilikuvalleen ja takaumassa näemme kuinka Campbell on ollut jossain vaiheessa todella lähellä Griffinia, mutta niin vain on sarjamurhaajamme päässyt pakoon. Griffin luonnollisestikin tuntee sielunveljeyttä Campbelliin, eikä aio antaa agentin luovuttaa ja voi pojat kuinka tämä elokuva rakastaa hidastuksia.
Griffin seuraa uhreja hidastetusti.
Griffin tanssii hidastetusti.
Campbell kokee eksistentialistisen kriisin hidastetusti.
Tulipalo hidastetusti.
Hidastus hidastetusti.
No kuitenkin, Campbell on kokenut henkisen romahduksen ja muuttanut toiseen kaupunkiin, mutta Griffin on seurannut häntä ja lähettelee uhriensa valokuvia muistuttaakseen olemassaolostaan.
Campbell haluaa sysätä homman paikallisille poliiseille, mutta FBI-pomo Ibby (Ernie Hudson) pakottaa miehen takaisin hommiin ja Portishead soi. Jos jotain, niin ainakin tässä elokuvassa on ajalleen aika trendikäs soundtrack, sillä aiemmin mainitun Rob Zombien ja tuon Portisheadin lisäksi kuulemme myöhemmin ainakin Sneaker Pimpsia. Sääli vain että valittuja musiikkikappaleita käytetään niin kovin rikkonaisesti etteivät ne oikein istu kohtauksiinsa. Marco Beltramin score on tosin hyvin sopivaa silloin kun se pysyttelee rauhallisimmillaan ja välttelee liikoja tanssibiittejä.
Griffin soittaa Campbellille ja kertoo lähettävänsä seuraavan uhrinsa kuvan hänelle, antaen samalla päivän aikaa löytää tuleva kuollut tai kuolo käy (no höh!) Siispä seuraa osuus jossa tarkastellaan valokuvasuurennoksia, otetaan vastaan puhelinvihjeitä ja kello tikittää. Myöhäistä, Griffin ehtii tappamaan etsityn neidin.
Oijoi, Griffin on samassa hississä Campbellin kanssa ja seuraavaksi Campbell saakin uuden valokuvan jostain tuntemattomasta neidistä ja Griffin päättää mennä Pollyn potilaaksi. Sitten mennäänkin jo aikamoisella kiireellä siihen, että Campbell löytää myöhässä Griffinin seuraavan uhrivalinnan ja sitten juostaan talojen katoilla, ajetaan tynnyreitä päin ja Griffin sytyttää oman autonsa palamaan ajaessaan sillä. Ihan hillittömästi räjähdyksiä, mutta ei vaan Griffinin auton kohdalla.
Campbell vetää överit, ajautuu sairaalaan ja Polly tulee katsomaan potilastaan. Se siitä hoitosuhteesta, sillä romanssihan tästä selkeästi kehkeytyy.
Campbell vierailee erään Griffinin uhrin haudalla ja tottakai Griffin saapuu sinne jutustelemaan. Tässä vaiheessa Campbell edellisen takaa-ajon vuoksi tietää miltä Griffin näyttää, mutta ei voi pidättää sarjamurhaajaamme koska hän kertoo Pollyn olevan vankinaan. Ai niin ja tietenkin se uhri jonka haudalla olemme, on myös ollut Campbellin naisystävä.
Sitten menemme mihin lie yläkerroksen viemärikellariin ja Keanu tanssii hidastetusti kynttilöiden keskellä. Ahaa, tämä siis on sama kohtaus kuin alussa, mutta hetkinen, miksi tässä soi eri Rob Zombien biisi.
Kytät lähestyvät ja nyt näemme miten elokuvan aloittanut kohtaus päättyy. No koko paska räjähtää ja kaikki lentävät ulos ikkunasta. Griffin kuolee ja Campbell voi aloittaa traumaattisen yhteiselon Pollyn kanssa.

Tunti pois pituudesta, mainokset väliin ja The Watcher olisi ihan mainio keskitason Criminal Minds-jakso.
Jo perusidealtaan The Watcher on niin rankasti sarjamurhaajaleffojen kliseitä hyödyntävä, että se ei yllätä edes susien kasvattamaa apinapoikaa. Toteutuskaan ei tuo mitään muutoksia perinteisiin, vaan on sitä tuttua kalansilmävisiota osoittamassa tappajan näkökulmaa, viistoa kuvaa kertomassa stressaastuneesta kytästä, lempeä ja fiksu tappaja joka puhuu välillä pöpejä ja käänteitä joita voi olla vain yksisuuntaisella suoralla tieosuudella.

Reevesille The Watcher on ollut mahdollisuus esittää pahista, mitä herra ei olekaan juuri urallaan tehnyt. Mutta IMDb:ssäkin vihjaistu Reevesin halu hypätä kelkasta on jotenkin helposti nähtävissä, sillä hän ei tunnu edes yrittävän olla muuta kuin hikipajan liukuhihnapalkollinen. Tosin sama pätee kyllä Spadermaniinkin, joka voisi hahmossaan kunnolla piehtaroida itsesäälissä ja sylkeä ulos elämäntuskaa, mutta niin vain hänkin tuntuu enemmän tuijottavan kellosta päivän päättymistä kuin pukeutuvan hahmonsa nahkaan.
Muut näyttelijät Tomeista Hudsoniin ovat puolestaan sen verran seinäkukkasia, ettei heillä ole niin paljoa tekemistä jotta heistä saisi paljoakaan irti.

The Watcher on niitä elokuvia jotka eivät jää mieleen sisältönsä vuoksi, vaan tässäkin tapauksessa elokuvan suurin muistettavuus johtuu sen kannesta ja senkin perusteella moni varmaankin luulee tämän olevan The Matrix.

Tähdet: **
The Watcher
...NOIR