Yli 62 tuntia!
Siinäpä sitä onkin pureskeltavaa hetkiseksi, vaikka elokuvien keskipituus ei nyt taivaita kurottelekaan.
Aion käydä kaikki tämän sci-fi-boksin elokuvat läpi, joten ennen kuin viimeinen elokuva on katsottu ja siitä kirjoitettu ei tule muuta väliin. En kuitenkaan aio käyttää 50 päivää tähän, oletuksena että jaksaisin muka katsoa elokuvan per päivä, sillä en uskoisi jaksavani pitää putkea yllä niin kauaa. Aikomuksenani on suorittaa maraton lyhyemmässä ajassa koska elokuvat ovat enimmäkseen vain hiukan päälle tunnin pituisia, niin niitä voi yhtä hyvin katsoa useamman kerralla ja yhdistää ne yhteen kirjoitukseen. Eli jokaisesta boksin elokuvasta tulee kyllä kirjoitettua jotain, mutta todennäköisesti elokuvat saavat kukin kohdalleen aika suppean arvostelun, mitä joku voi pitää positiivisenakin asiana. Osa elokuvista kyllä ansaitsisi oman pitkän kirjoituksensa, mutta sen perusteella mitä olen näistä jo aiemmin nähnyt, niin valtaosa tulisi ohittaa kuin kasvisravintolan lehtisiä jakava kaljupää.
En tule takaamaan, että kukin entree sisältäisi saman verran elokuvia, mutta pyrkimys on siihen että vähintään kolme kerrallaan, mutta minimissään se yksi sitten. Hyvä olisi jos saisi kirjoitettua kerralla useammasta kuin kolmesta, sillä vaikka elokuvat ovat lyhyitä niin kyllä 50 leffaa on aika lannistavan oloinen määrä. Toisaalta olen taas hyvin, hyvin, hyvin innoissani projektin suhteen, sillä hei c'mon, lukekaa näitä nimiä: The Atomic Brain, Bride Of The Gorilla, Hercules Against The Moon Men.
Unelmaa.
Takakannessa elokuvat on listattu mukavasti aakkosittain ja se tuntui hyvältä keinolta läpäistä testi, mutta itse levyillä elokuvat ovat ns. sekaisin, joten kaipa otan levyt katseltavaksi numerojärjestyksessään. Ja boksin sisällöstä moni elokuva on muuta kuin sci-fia, mutta annettakoon tittelin mukaisesti kaikkien tunnisteena olla yksi ja sama sci-fi.
Enemmittä esipuheitta itse asiaan, paitsi että mainittakoon vielä elokuvien olevan enimmäkseen pikemminkin kulttiklassikoita kuin pelkkiä kannen ehdottamia klassikoita, sillä tokihan noilla termeillä on suurikin ero.
THE INCREDIBLE PETRIFIED WORLD (1957)
Aluksi meille esitetään myrskyävää merta, kuvataan mustekalaa tappelemassa hain kanssa ja kertoja kertoo meille kuinka meri on mystinen paikka.
Professori Wymanin (John Carradine) kokoama tutkimusryhmä, joka koostuu kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta laskeutuu meren syvyyksiin etsimään uusia elämänmuotoja muuta sellaista. Professori itse on pinnalla olevassa laivassa radioyhteydessä merenpohjalle laskeutuviin, kun yllättäen kaapeli katkeaa ja sukelluskello putoaa vapaasti. Radioyhteyden katkettua sukeltajien uskotaan olevan kadonneita ja kuolleita. Pohjalle päätyneet tutkijat eivät kuitenkaan ole kuolleita ja heidän huomattuaan jonkin merenpohjassa olevan tuottavan valoa, päättävät he pukea märkäpuvut ylleen ja poistua sukelluspallosta tutkimaan asiaa.
Pinnalla professori huomaa tutkan paljastavan merenpohjan tutkijoiden olevan mobiileja, joten alkaa pelastussuunnitelman kehittely.
Merenpohjalla tutkijat päätyvät merenalaiseen (no höh!) luolaan, jossa on mukavasti happea ja valoa tarjolla. Sitten yletöntä joutokäyntiä kun ei tapahdu yhtikäs mitään, kunhan vain hengaillaan. Kunnes yllättäen luolasta löytyy ihmisen luuranko ja Moosekselta näyttävä mies. Mooses kertoo olleensa merenpohjassa luolan vankina jo 14 vuotta kun tuolloin hänen laivansa oli uponnut ja että tuo äsken löydetty luuranko oli hänen aiemmin luonnollisesti menehtynyt kumppaninsa. Luolasta ei ole kuulemma ulospääsyä. Jostain syystä tutkimusryhmä epäilee Mooseksen puheita laivan uppoamisesta.
Siirrymme professori Wymanin luokse kun hän kerää rahoitusta uuden sukelluskellon rakentamiseen ja näemme montaasin jossa taputellaan selkään ja hymyillään kun jonkinlainen metallirengas on valmiina. Mistään ei oikein tule selkoa paljonko tässä kaikessa kuluu aikaa, mutta jossain todettiin että uuden kellon rakentaminen kestäisi 18 kuukautta, joten jos oletamme että nyt kun uusi sukelluslaite on valmiina niin aikaa olisi kulunut ainakin vuosi, niin hassua on ettei merenalaisessa luolassa olevien mieshenkilöiden parta kasva laisinkaan, tai että muutoinkaan ei anneta ymmärtää aikaa kuluneen korkeintaan kuin tunteja. Toisaalta taas sen Mooseksen kohdalla osoitetaan rehottavalla parralla ja vaatteiden riekaleisuudella hänen olleen siellä kauankin, joten aika ei siis pysähdy luolassa. Mooseksesta puheenollen, nyt alkaa murhameininki kun meren jakamisen sijaan Mosse päättää tappaa kaikki kuten oli tehnyt aiemmin kumppanilleen. MUTTA! Tulivuori purkautuu, maa järkkyy ja styroksikivet putoavat Mooseksen päälle.
Professori pelastaa merenalaiset tutkijat omalla sukelluskellollaan ja naiset toteavat että tästä eteenpäin elämä on parempaa.
Jep jep, kyseessä on aika tyypillinen aikansa halpatuotantoelokuva jossa käytetään arkistomateriaalia joka ei istu muuhun elokuvaan, lavasteet ovat huojuvan pahvisia ja näyttelijät lausuvat kaikki repliikit yhdellä sovitulla monotonisella äänellä mahdollisimman ilmeettöminä. Etenkin tuo ilmeettömyys ja puheen totisuus naurattaa silloin kun huomaa henkilöiden kertovan rakastaneensa toisiaan koko ikänsä ja se ei eroa aiemmasta paniikkireaktiosta mitenkään.
Lopputulos on lyhykäisyydestään huolimatta liian pitkästyttävä, kun sisältöön on tehty aivan liian paljon kohtauksia joissa vain oleskellaan kuin pankkijonossa.
Tähdet: *
The Incredible Petrified World
QUEEN OF THE AMAZONS (1947)
Olemme Afrikassa, Akbarin kaupungissa joka on Saudi-Arabiassa. Öö, okei. Jostain syystä olemme vieläpä Intialaisessa hotellissa. Hahaha! Voi Luoja!
No, juonikuvaus kuitenkin kertoo meidän olevan Afrikassa ja että Jean (Patricia Morison) on etsimässä jonnekin viidakoihin kadonnutta sulhastaan Gregia (Bruce Edwards.) Välillä näemme jonkun ilkeän miehen varjon ja hän järjestelee jotain murhia ja on kiinnostunut Jeanin aikomuksista. Jean palkkaa hiukan sovinistisen Garyn (Robert Lowery) johtamaan etsintäryhmää ja sitten matkaan. Arkistomateriaalia juhlivista alkuperäiskansalaisista ja tietenkään se ei istu laisinkaan itse elokuvaan kuvattuun tavaraan.
Iltanuotiolla alkuasukasopas kertoo legendaa uponneesta laivasta ja valkoisesta naispaholaisesta joka notkuu viidakossa. Leijona raatelee Garyn, mutta onneksi se aiheuttaa vain hiertymän käteen.
Ai niin, viidakkokin on tietenkin savannia.
Jean ryhmineen saapuu erääseen amatsonikylään jota johtaa valkoinen nainen, Zita (Amira Moustafa) ja jostain syystä hän on se legendojen valkoinen naispaholainen. No, onhan neiti hiukan kiukkuisen oloinen välillä, mutta ei sitäkään erityisen mainittavasti. Ilmenee että täällä kylässä asustaa myös tuo etsitty Greg ja herra on varsin onnellinen elämäänsä, etenkin kun mies on Zitan sulhanen. Hetkinen? Eikös Greg ollutkaan Jeanin sulhanen? Hiton Auervaara! Tarkoitus on siis tietenkin herättää mustasukkaista kinaa, mutta sitä ennen alussa näytetty ilkeä varjomies astuu esiin ja selviää, että sehän onkin Gabby (J. Edward Bromberg.) Kuka hiton Gabby? No, kyseessä on eräs etsintäryhmään kuuluva koominen sivuhahmo jolla apina lemmikkinä. Gabby on norsuuluukauppias ja hän tuli turvaamaan tulolähteensä, koska sopivasti parhaimmat luut löytyvät näköjään Zitan alueelta ja jotain sellaista. Sitten ammuskellaan ja sytytetään majoja palamaan ja joku amatsoni puhaltaa minkä-lie-myrkkynuolen Gabbyn kohtaloksi.
Greg olkoon onnellinen Zitan kanssa, kun Jean voi yhdistyä Garyyn. Long live the new flesh!
Verrattuna edelliseen elokuvaan, tämän leffan näyttelijät ovat mukavan hymyileväisiä ja eloisia, mutta samalla se aiheuttaa ainakin yhdessä kohtaa tahatonta huvittuneisuutta. Jean siis lähtee Afrikkaan etsimään kadonnutta, mahdollisesti kuollutta sulhastaan ja sitten neiti on kaikkea muuta kuin huolestuneen oloinen. Joten vaikka esimerkiksi Jeania esittävää Patricia Morisonia on mukava katsella hänen iloisuutensa vuoksi, niin samalla tekisi mieli torua että ei saa olla noin nauravainen kun kadonnut sulhanen saattaa olla vaikka missä Cannibal Holocaustissa.
Elokuvassa on mukavaa Tarzanmaista seikkailuhenkeä ja erinomainen musiikki.
Tähdet: ***
Queen Of The Amazons
MOON OF THE WOLF (1972)
Louisianan maaseutusoilta löytyy silvottu naisen ruumis ja sheriffi Whitaker (David Janssen) on ihmeissään erityisen raa'an murhan edessä. Jäljet viittaavat villikoiriin, mutta tohtori Druten (John Beradino) uskoo kyseessä olleen ihmisen, mutta ei osaa selittää minkälainen ihminen saattaisi saada jotain tuollaista aikaiseksi. Whitaker alkaa keräämään informaatiota ja pian selviää, että kuolleella naisella oli jotain suhdeongelmia vielä tuntemattoman miehen kanssa ja että nainen oli kuollessaan raskaansa, seikka josta tohtori Druten ei ollut maininnut sheriffille. Druten tunnustaa olevansa kuolleen naisen raskauttaja, mutta vakuuttaa olevansa syytön murhaan.
Samalla Whitakerille aiheuttaa päänvaivaa alueen rikas maanomistaja Andrew Rodanthe (Bradford Dillman) joka haluaa jostain syystä pitää siskonsa Louisen (Barbara Rush) erossa sheriffistä. Kenties kyse on vain ylisuojelevasta veljestä, mutta sen pohtimiseen ei nyt ole aikaa.
Kaupunkilaiset järjestävät metsästysretken uskoen edelleen villikoirien olleen asialla, vaikka julkisuuteen vuotanut tieto tohtorin suhteesta kuolleeseen naiseen (hänen ollessaan elossa) alkaakin herättämään epäilyjä. Pian kuitenkin siunaantuu kaksi uutta ruumista ja todisteet viittaavat entistä enemmän johonkin yliluonnolliseen, tai tavalliseen yli-ihmiseen.
Andrew saa jonkinlaisen sairaskohtauksen ja muuntuu pian ihmissudeksi joka pakenee yön pimeyteen. Kaupunkilaiset haluavat järjestää uuden metsästysretken, nyt Andrewin löytämiseksi, mutta sheriffi ja Louise koettavat estää tapahtuman. Louisen uskotaan olevan ihmissuden seuraava uhri, joten Whitaker pyytää Louisea lukittautumaan taloonsa ja lähtee itse etsimään Andrewta. Louise päätyy sytyttämään ladon palamaan aikeenaan tappaa hyökkäävä Andrew, mutta tuli ei kunnon hukkaa pysäytä, luodit sen tekevät ja niin on Andrew kuollut.
Mutta kulkeeko ihmissusikirous suvussa? Sitä saamme jäädä miettimään kun lopputekstit alkavat.
Tämä oli varsinkin hiukan yli puoleen väliin saakka aivan erinomainen elokuva. Oli hienoa kun elokuvassa ei näytetty mitään ihmissutta, tai muutenkaan annettu suoranaisesti mitään kunnon todisteita siitä että alueella liikkuisi ihmissusi. Tiedettin vain että jokin siellä on, joka ehkä mahdollisesti kenties voisi olla ihmissusi, tai sitten ei. Elokuva ei yhtä kohtausta lukuunottamatta edes hyödynnä mitään huojuvaa tappajan silmin nähtyä kuvaa, joka edes siten voisi kertoa kyseessä olevan minkään yliluonnollisen. Oli tavallista raaempi murha ja sen selvittely.
Tietenkin kun kyseessä kuitenkin on ihmissusielokuva, niin olisihan se ollut jonkinlainen pettymys jos sitä sutta ei nyt sitten olisi ollutkaan, joten odotettavissa ollut paljastus oli ihan kelvollinen ja oli mukavaa, että tällöinkin ihmissutta esitettiin aika säästeliäästi. Toisin kuitenkin kuten alkupuolella, jolloin esittämättömyys oli hieno voimavara, niin jälkipuoliskolla ihmissusi on vähäisesti esillä kyllä varmastikin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on helvetin ruma ihmissusimaskeeraus. Susimaski muistuttaa Lon Chaney Jr.:n koiranaamasta, sillä erotuksella että nyt kun oltiin jo näin kaukana Chaneyn elokuvista, niin olisi odottanut maskeerauksen olevan hiukan sanotaanko, onnistuneempaa. En nyt hauku Jack Piercen maskeerausta, mutta ihmissusimaskin kohdalla on kyllä todettava, että Moon Of The Wolf olisi voinut kyllä aikaansaada muutakin kuin yhden Koiramäen koirista. Kun vielä lisäksi tämän elokuvan ihmissusi juoksee kahdella jalalla suorat housut ja kauluspaita päällään, voidaan asia kyllä nähdä Chaneyn elokuvan kunnioittamisena, mutta jälleen se aiheuttaa tässä nimenomaisessa elokuvassa nolostuksen tunteita. Joten elokuvan hienovaraisen tunnelmallinen mysteerialku jää lopussa valitettavan pahasti sen Mauri Kunnas-maskin pilaamaksi.
Muutoin Moon Of The Wolf on erinomainen elokuva jossa näyttelijät ovat uskottavia, musiikki on loistavan hermostuttavaa ja yleinen tunnelma on kohdillaan. Ja Barbara Rush on hyvin kaunis.
Tähdet: ***
Moon Of The Wolf
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti