Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007)

Walk Hard jäi ilmestyessään aika pienelle huomiolle. Se ei ollut mitenkään erityinen myynti- taikka arvostelumenestys. Jotkut kyllä pitivät, mutta valtaosa taisi todeta ”oli se ihan ok”, mutta minusta kyseessä on yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia parodiaelokuvia ja se korostuu etenkin silloin kun huomioi sen valmistumisajan jolloin parodielokuvien alamäki on ollut jo tovin huimassa laskusuunnassa, pääosin kiitos herrojen Seltzer ja Friedberg. Tiedä sitten vaikuttiko Walk Hardin menestyksen puutteeeseen nimenomaan genren huono maine, vaiko se ettei kyvykkyydestään huolimatta John C. Reilly ole ns. myyvä pääosanimi, eikä ole sitä vieläkään. No oli kyse sitten mistä tahansa, niin sisällön hauskuuden en saata uskoa olleen Walk Hardin kompastuskivenä, sillä tämänkertainen katselukertakin sai minut nauramaan kahdesti jo viiden minuutin sisällä.

Kuten elokuvan nimi paljastaa, niin Johnny Cash biobic Walk The Line on johtavana tekijänä tässä elokuvassa, mutta myös Ray Charlesista kertova Ray on vahvasti läsnä. Walk Hard kyllä sekoittaa pakkaan niin paljon populaarimusiikkihistoriaa, että olisi kohtuutonta väittää tämän elokuvan olevan vain Johnny Cash-parodia.

Dewey Cox (John C. Reilly) on valmistautumassa konserttiin, mutta sitä ennen hänen on muisteltava koko elämäänsä.
Köyhään Alabamalaiseen maalaisperheeseen syntynyt Dewey (lapsena Conner Rayburn) on se perheen lahjaton, huono, tyhmä ja väärä lapsi, josta isä Pa Cox (Raymond Barry) jaksaa usein muistuttaa. Perheen pianistineropoika Nate (Chip Hormess), jolla on astronauttitaiteilijan ura edessä, leikkaantuu vahingossa veitsileikeissä kahteen osaan ja valitettavasti menehtyy. Tapahtuman seurauksena Deweysta tulee hajusokea.
Kaupassa Dewey kuulee parin bluesmuusikon soitantaa ja pian ensimmäistä kertaa kitaraa koskettanut kuusivuotias poika kuulostaakin Robert Johnsonilta.
Siirrymme vuoteen 1953 ja teini-ikäinen Dewey (kaikissa muissa paitsi siinä kuuden vuoden iässä olevaa Deweyta esittää Reilly) astuu lavalle clean cut-imagoisen yhtyeensä kanssa. Deweyn kädestä pitämisestä kertova Everly Brothers-henkinen biisi aiheuttaa tietenkin yleisössä tappeluita, oksentamista ja tytöt kiemurtevat kiihkoisasti. Kyseessä on siis paholaisen musiikkia ja Dewey päättääkin lähteä kotoaan etsimään onneaan muualta. Mukaan lähtee 12-vuotias tyttöystävä Edith (Kristen Wiig) ja Cashin tai Charlesin sijaan viittaus on selkeästikin Jerry Lee Lewisin suuntaan. Vuotta myöhemmin Deweylla ja Edithilla on jo lapsi, mutta Deweysta ei ole vielä tullut menestyksekästä muusikkoa ja Edithin mitta alkaa olla täysi.
Siirrymme Elvismoodiin kun ankanpyrstöinen Dewey pääsee tuuraamaan erään klubin vakibändin laulajaa ja sen seurauksena Dewey saa mahdollisuuden päästä levyttämään. Ei kestä kuin 35 minuuttia äänityksestä, kun Dewey on tähti.
Listaykkönen, rahaa kuin roskaa, faneja kuin roskaa ja Edith ei edelleenkään usko Deweyn menestykseen ja lapsien määräkin alkaa lähennellä Octomom-meininkiä.
Dewey saa tilaisuuden todistaa olevansa oikea megatähti päästessään konserttiin esiintymään Elviksen (Jack White) jälkeen ja jos kaikki sujuu hyvin, niin se ei suju huonosti. Roy Orbison-imitaatio osuu kohdilleen ja ilo on ylimmillään. Tällöin Dewey joutuu kohtaamaan myös terveydellisen vajavaisuutensa, kun ei pysty hajusokeutensa vuoksi haistamaan yhtyeen rumpalin Samin (Tim Meadows) ruohonpolton tuoksahduksia. Suuri häpeä on tullut esille. Sam koettaa pitää Deweyta erossa päihteiden tieltä ja kyseinen kohtaus nauratti minua suuresti:
Sam: No, Dewey, you don't want this. Get outta here!
Dewey Cox: You know what, I don't want no hangover. I can't get no hangover.
Sam: It doesn't give you a hangover!
Dewey Cox: Wha-I get addicted to it or something?
Sam: It's not habit-forming!
Dewey Cox: Oh, okay... well, I don't know... I don't want to overdose on it.
Sam: You can't OD on it!
Dewey Cox: It's not gonna make me wanna have sex, is it?
Sam: It makes sex even better!
Dewey Cox: Sounds kind of expensive.
Sam: It's the cheapest drug there is.
Dewey Cox: [at a loss and out of excuses] Hmm.
Sam: You don't want it!
Dewey Cox: I think I kinda want it.
Sam: Okay, but just this once. Come on in.
Juuri kun Pa on hyväksymässä poikansa ja antamassa hänelle ansaitsemansa arvostuksen, Deweyn äidin Ma Coxin (Margo Martindale) päähän putoaa radio joka soittaa Deweyn kappaletta. Ma kuolee ja Pa syyttää siitäkin poikaansa.
Seksijuhlien ja syvenevän päihderiippuvuuden yhteydessä Dewey keksii vahingossa punk-musiikin joka kuulostaa aika paljon Social Distortionilta.
Paluu Cashiin kun Dewey tapaa elämänsä tosirakkauden Darlenen (Jenna Fischer) ja unelmien duo on syntynyt. Nyt kun päihderiippuvuus ja lapsuuden traumat ovat jo saaneet tilaa, niin on aika kokea avioero ja suhdeongelmat.
Ero Darlenesta, paluu yhteen Darlenen kanssa.
Huumeet, vankila, vieroitus.
60-luku hippeineen ja Bob Dylanmainen tv-esiintyminen. Beatlesin intia-intoilua Beatlesin kera. Brian Wilsonin Smile-levyn parodiointia. Jep, tämä osuus on aika hajanaisen sketsimäinen ja vaikka vitsit ovatkin aika hauskoja, niin joukko lyhyitä pätkiä rikkoo hieman rytmitystä.
Huumeet, vankila, vieroitus, ero Darlenesta.
Vuosi 1976 ja selväpäinen, mutta luovuutensa kadottanut Dewey yrittää kirjoittaa lauluja diskon kultakaudella. Ehkäpä tv:n varieteeohjelman vetäminen olisi oikea ratkaisu. Dewey ei yrityksistä huolimatta tunne oloaan hyväksi ja hän päättääkin, että ainoa tapa saada sisäinen rauha on kertoa isälle että vaikka heidän välinsä ovat mitä ovat niin hän rakastaa häntä. Isä haastaa Deweyn veitsitappeluun ja leikkaa vahingossa itsensä kahtia. Ennen kuolemaa syntyy kuitenkin jonkinlainen sovinto. Seuraavaksi Dewey korjaa välejään lapsiensa kanssa ja siinä kuluukin tovi kun lapsia, biologisia ja liittojen kautta tulleita on yhteensä 36. Ajankulu viekin aina vuoteen 1992 saakka jolloin viimein aikuistunut Dewey voi palata yhteen Darlenen kanssa ja saa hajuaistinsakin takaisin.
Vielä matkataan eteenpäin aina vuoteen 2007 saakka ja Dewey Cox on taas pinnalla kun hittiräpissä sämplätään miehen uran ensimmäistä menestyskappaletta. Nyt 71-vuotias Dewey on saamassa elämäntyöpalkinnon ja häntä pyydetään esiintymään sen yhteydessä. Lyle Lovett, Jackson Browne ja Jewel esittävät tuossa tapahtumassa Deweyn Walk Hard-biisin ja osoittavat kuinka hienosti ”vitsibiisi” voidaan esittää, sillä hitto se kuulostaa hyvältä.
Eddie Wedder juontaa Deweyn lavalle ja palaamme elokuvan aloittaneeseen kohtaukseen. Dewey esittää yleisölle tuoreen kappaleensa ja jos katsojan sydän ei sula tässä vaiheessa kuin lumi tuoreen virtsan alla, niin ei sitten millään. Kappaleen aikana näemme montaasin Deweyn siihen astisesta elämästä ja vaikka tässäkään yhteydessä ei olla karsittu huumorista, niin kohtaus on hyvinkin koskettava.
Heti esityksen jälkeen Dewey kuolee.

Walk Hard on minusta hyvin hauska ja osuva elokuva.

Ensinnäkin se ei valtaosan muiden nykyisten parodiaelokuvien tavoin pilkkaa huumorinsa kohteita, eikä valitse kaikkein ilmiselvimpiä maalitauluja. Myönnettäköön toki että Johnny Cash on tässä tapauksessa aika selvä kohde, mutta häntäkin kohdellaan kunnioittaen, kuitenkin ilman että nöyristeltäisiin. Siispä kyse on enemmänkin siitä, että lajityyppi on parodioinnin kohteena kuin jokin tietty yksittäinen elokuva, tms. Ja jos elokuva todellakin viitsii ottaa vitsin kohteeksi Smile-levyn teon, niin se jo vaatii tekijöiltä ja katsojilta muutakin tietoisuutta kuin vain tuoreimpien viihdelööppien lukemisen. Tämä myös tarkoittaa, että vaikka esimerkiksi Cox-nimestä tehdäänkin ilmiselviä vitsejä, niin alatyylin huumorista ei tehdä elokuvan määräävää tekijää.
Osa vitseistä ei ehkä avaudu kerralla, niitä voi tulkita eri tavoin ja niiden vuoksi uusintakatselu on helppoa ja tuottaa edelleen nautintoa.

Toiseksi elokuva näyttää pirun hyvältä. Jos kuvasta leikattaisiin pois kaikkein selvimmät visuaaliset vitsit ja audoraita loistaisi poissaolollaan, niin voisi luulla elokuvan olevan oikeasti Walk The Linen kaltainen asiallinen draama. Toisin sanoen tämä näyttää oikealta elokuvalta.
Siihen oikeana elokuvana – niin huono termi kuin se onkin – liittyen on loistavaa kuinka elokuvan musiikkityylejä ja oikeita biisejä parodioivat laulut ovat oikeasti hienon kuuloisia ja niitä voi kuunnella muutoinkin kuin vain vitsejä etsien. Esimerkiksi juuri elokuvan päätöskappale Beautiful Ride menisi helposti läpi aitona Tom Russellmaisena lauluna.

Kolmanneksi pidän suuresti John C. Reillyn valinnasta pääosaan. Hän on sopivan huvittavan näköinen ja oloinen ollakseen oikea koomikko, mutta samalla hänen ns. tavanomainen ulkonäkönsä ja esiintymistapansa tekevät hänestä uskottavat dramaattisen näyttelijän.

Näyttelijöistä tulee myös hieman miinuksia.
Vaikka Jack White on mainio muusikko ja Cold Mountainin perusteella ihan ok näyttelijäkin (Kahvia Ja Tupakkaa oli sen verran tietoisen pidättäytyvä ettei sitä voi ottaa huomioon), niin hyvästä ideastaan huolimatta White ei vaikuta kovinkaan hauskalta ihmiseltä ja hänen pieni roolinsa Elviksenä vaikuttaakin enemmän trentitietoiselta cameolta kuin miltään muulta.
Cameoista puheenollen, Jack Black oli tavanomaisen ärsyttävä.
Siellä oli muitakin turhan tuttuja nimiä ripoteltu joukkoon aivan tarpeettomasti. Suurin osa heistä ei aiheuta varsinaista häiriötä voimassa, mutta välillä keskeyttävät tilanteen siirtämällä huomion itseensä ja kun moni näistä rooleista on silmänräpäyksen pituisia niin se ei ole kovinkaan hyvä asia.

Elokuva kulkee muutoin varsin onnistuneesti, mutta tullessaan kuvaamaan 60-70 lukua sortuu elokuva sketsimäisyyteen, mikä ei istu alkupuolen kanssa saumattomasti yhteen. Ymmärrän kyllä että 60-70 luku tarjosi tekijöille niin paljon merkittäviä musiikkimaailman tapahtumia, että oli varmasti vaikea olla tekemättä kaikkiin jonkinlaisia viittauksia ja ovathan ne enimmäkseen hauskoja, mutta samalla se aiheutti valitettavaa rikkonaisuutta.

Walk Hard on mielestäni erittäin onnistuneesti pystynyt yhdistämään kyyneleitä herättävän surudraaman potkunivusiinkomediaan ja etenkin musiikin suurkuluttajille on tarjolla hyvin paljon bongattavaa.

Plussana pitää vielä mainita, että on hyvin miellyttävää kuinka ekstroissa on mukana elokuvan lauluja kokonaisina kuunneltavaksi ja mainio The Real Dewey Cox-dokumentti jossa muun muassa John C. Reilly kertoo kuinka suuri kunnia oli päästä esittämään Dewey Coxia, etenkin kun he nyt sattuivat olemaan niin samannäköisiäkin.

Mielenkiintoisena ja tavallaan jotenkin ”häiritsevänä” huomiona todettakoon vielä, että kylläpä Jake Kasdan kuulostaa isältään Lawrencelta ja vieläpä eleet ja varsinkin pään asento on samanlainen.

Tähdet: ****
Walk Hard: The Dewey Cox Story
...NOIR