Carlo Siliotto: Call Me The Punisher / The Punisher

Marvelin Tuomari-hahmo on ilmaantunut elokuviin kolmasti ja jokainen niistä on ollut ihan ok toimintaelokuvaksi.
Dolph Lundgrenin tähdittämä vuoden 1989 versio herättää näistä kolmesta eniten miellyttäviä muistoja, mutta siihen vaikuttaa vanha tuttu nostalgia. Sekin elokuva taisi olla uskollisin alkuperäissarjakuvalle vain kannessa olevalla logollaan, sillä muutoin kyseessä on kallopaidatonta peruskostomeininkiä.
Thomas Janen vuoden 2004 versio oli sekin ihan hyvä toimintaelokuvaksi, mutta ei oikeastaan edellisen tavoin yhtään perustasoa parempi. Ulkoisesti pidin Janea istuvampana Tuomarin rooliin kuin Lundgrenia ja näyttelijänä parempana, mutta ei elokuvallinen lopputulos kuitenkaan juuri edellisestä eronnut.
Ray Stevenson pääsi Tuomariksi vuonna 2008, mutta tälläkään kertaa ei lopputulos juuri eronnut edellisestä joka ei juuri eronnut edellisestä, vaan kyseessä on taas ihan ok toimintaleffa. Tosin Stevensonin Tuomari-elokuva saa omassa mielessäni aiempia heikomman maineen johtuen siitä, että muistan elokuvan tuottajien kritisoineen Janen elokuvaa epäonnistumiseksi ja tällä kertaa asiat tehtäisiin oikein. Muistan myös Janen antaneen muutaman katkeran lausunnon siitä kuinka hänen jatko-osasopimuksensa purettiin ilmeisen yksipuolisesti. No eipä se Stevensonin vika ollut ja hän olikin ihan kelpo valinta Tuomariksi. Sitä vain ihmettelen, että mikä pointti tuottajilta on kritisoida edellistä elokuvaa ja luvata korjata sen virheet, mutta sitten ilmeneekin etteivät he kuitenkaan muuta oikeastaan mitään ja eipä siinä edellisessäkään nyt niin paljon vikaa tuntunut olevan. Samahan tapahtui myös Hulkin kohdalla. Pidän myös outona sitä, että ensimmäisessä elokuvassa Tuomarilla ei ole tuttua kallopaitaansa ja kahdessa seuraavassa elokuvassa ohjaajat halusivat omien sanojensa mukaan pitää kallopaidan esittämisen minimissään jotta elokuva ei saisi liian ”sarjakuvamaista” imagoa, näiden ollessa muka vakavahenkisiä vigilante-elokuvia. Mutta hetkinen? Frank Castle, eli Tuomari oli muistaakseni kyttä jonka perhe tapettiin ja se laukaisi hänessä kyltymättömän halun kitkeä kaikenlainen rikollisuus maailmasta ja Judge Dreddmaisesti pienikin rike sai ajoittain kohtuuttomankin vastauksen. Hmm, sehän kuulostaa niin tyypilliseltä vigilantekertomukselta, että melkein suurin ero vastaaviin tarinoihin tulee sen kallopaidan avustuksella. Siispä miksi poistaa elokuvaversioista sen muista erottavin tekijä? Tämähän on kuin tekisi Batman-elokuvan ja pukisi Bruce Waynen kolibriksi.
Nojaa, kuitenkin meillä on siis lopputuloksena kolme toimintaelokuvaa joista yksikään ei ole järin muistettava, mutta jokainen sentään on ihan kivaa aivojennollausviihdettä.

Mutta sitten itse otsikon aiheeseen.

Thomas Janen versio Tuomarista pesee kuitenkin kaksi muuta filmatisointia yhdessä asiassa, nimittäin musiikissa. Carlo Siliotton vuoden 2004 versioon säveltämä musiikki on musiikkia sarjasta ”aivan liian hyvää elokuvaansa.”
Siliotton nimi ei ollut minulle tuttu ennen Tuomaria, mutta heti kun kuulin hänen sydäntäsärkevää musiikkiaan oli samantien pakko googeloida infoa miehestä ja tilata elokuvan scorelevy. Ja hyvät hyssykät kun se levyn saaminen osoittautui tarpeettoman vaikeaksi prosessiksi. Totesin että eräs suomalainen nimeltä mainitsematon levykauppa myi sekä elokuvan scorelevyä, että sen various artists soundtrackia ja näistä jälkimmäinen ei minua kiinnostanut lain. Siispä painoin harkiten Osta-näppäintä scoren kohdalla, mutta huolestuneena lähetin vielä levykaupalle sähköisen kysymyksen siitä, että onhan varmasti kyseessä Siliotton säveltämää musiikkia sisältävä levy, eikä mitään uusiometallimöykkää. Vastauksen ollessa myönteinen ja tilausvarmistuksen varmistaessa tiedon oikeaksi, olin hyvilläni. Arvannette siis, etten ollut järin hymyileväinen saadessani uusiometallimökkää sisältävän levyn postiluukustani kotiini. Otin ystävällisesti yhteyttä levykauppaan ja ilmoitin virhetoimituksesta ja sieltä päin luvattiin samaten ystävällisesti toimittaa oikea levy minulle ja pyydettiin palauttamaan väärä. Tein juuri näin ja muutamaa päivää myöhemmin postiluukustani oli pudonnut uusi paketti,,, joka sisälsi uusiometallimöykkää sisältävän levyn. Mitä hittoa!? Siispä uudelleen yhteys levykauppaan ja pyyntö, että jos Teillä ei kerran ole oikeasti sitä Siliotton levyä niin ottaisin mieluusti rahani takaisin, sillä en minä valitettavasti tätä väärää levyä halua. Levykaupan edustaja pyysi lähettämään väärän levyn takaisin ja vakuutteli että valitettavasta virheestä huolimatta minun ei tulisi huolestua, sillä kyllä se oikea levy pian saapuu postitse. No, jälleen muutamaa päivää myöhemmin eteisen lattialta löytyi paketti joka sisälsi Siliotton tuotoksen, kuten myös uusiometallimöykkää sisältävän levyn. Ahaa!

Siliotton musiikissa minua kiehtoi eritoten sen rauhallisuus ja hiljaisuus, mitä en päällisin puolin osaa oikein yhdistää Tuomarin kaltaiseen hahmoon, mutta kuitenkin juuri se teki vuoden 2004 Tuomarista hiukan velipuoliaan onnistuneemman ja onhan tämä nättiä kuin sika pienenä.