Nosferatu: Yön Valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht, 1979)

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että maailmassa on vain kaksi täydellistä vampyyrielokuvaa (Nosferatu, 1922 ja Dracula, 1931), niin se ei luonnollisestikaan tarkoita etteikö muitakin loistavia lajityyppinsä edustajia olisi olemassa.
Ja mitä remakeihin tulee, niin Werner Herzogin näkemys Nosferatusta on vähintäänkin katsomisen arvoinen kokemus.

Okei, Draculan luulisi olevan jo niin tuttu tarina kaikille, että siihen tuskin tarvitsee pahemmin tällä kertaa puuttua. Etenkään kun Herzogin Nosferatu ei muuta perustarinaa oikeastaan laisinkaan.

Näinhän se menee:
-Dracula (Klaus Kinski) haluaa ostaa talon kaupungilta.
-Jonathan Harker (Bruno Ganz) lähtee Draculan luokse tekemään sopimusta talon ostosta.
-Dracula ihastuu Harkerin böönaan, Lucyyn (?) (Isabelle Adjani.)
-Dracula matkustaa kaupunkiin.
-Dracula kuolee.

Herzogilla on taipumusta ihastua joihinkin kuviin ja ideoihin siten, että hänen on selvästi saatava ne mukaan, sopivat ne kokonaisuuteen tai eivät. Tälläisiä tapauksia löytyy Nosferatusta varmasti enemmän kuin hänen muista elokuvistaan. Välillä kohtaukset eivät tunnu liittyvän millään tavalla toisiinsa ja etenkin yksittäisten kuvien yhteneväisyys on ajoittain hyvinkin hämmentävää. Pirun viulistipoika!
Draculan linna on kaukokuvissa pelkkää kivimurskaa, mutta sisältä se on lähes uuden veroinen.
Osa lavasteista ja vaatetuksista näyttävät liian uusilta aikakauteensa. Etenkin kaupunkikuvausten aikana tuntuu usein siltä ettei aikakauden kuvauksesta ole välitetty kuin pinnallisesti.
Kuvaus on useasti huojuvaa joka tuo ajatuksiin amatöörimäisyyttä.
Mutta... Itseasiassa nuo asiat eivät oikeasti vaivaa minua. En nimittäin edes usko että Herzogin ajatuksena olisi ollut olla täysin aito realistisuuden kuvaajana, kunhan vain henki ja tärkein pointti tulevat selväksi.

Kaksi asiaa nimittäin tekevät kokonaisuudesta nimenomaan kokonaisuuden:

1. Elokuvan näyttelijät esiintyvät hyvin vähäeleisesti, joka tekee heistä jotenkin paremman sanan puutteessa, mystisiä. Etenkin tämä korostuu Klaus Kinskissa, joka vastoin normaalia tapaansa on myös äärimmäisen seestyneen oloinen. Hänen maanisuutensa huomioon ottaen, kyseessä on kuin täysin eri ihminen.

2. Popul Vuh:n aavemainen musiikki siirtää mielikuvat sellaisiin sfääreihin, että happi meinaa loppua. Elokuvan musiikki onkin niin sidoksissa sen tunnelmaan, että uskallankin väittää että Nosferatu ei olisi toiminut elokuvana laisinkaan jos siinä ei olisi juuri tätä nimenomaista musiikkia tukenaan.

Joten eritoten noiden kahden seikan vuoksi elokuvasta muodostuu sellainen satumainen kokemus, että irralliset ideat, kömpelö kuvaus ja muut seikat joita pitäisi heikkouksina rupeavatkin tukemaan toisiaan. Vähän niinkuin joukko erivärisiä legoja, jotka läjässä ovat vain joukko erivärisiä legoja, mutta niistä voi silti rakentaa jotain yhtenäistä.

Nosferatu on aavemaista satua joka toimii kuin ambientmusiikki. Se huojuu ja aaltoilee, mutta tuudittaa hyvään oloon.

Erikseen on vielä mainittava, että elokuvassa on kaksi kohtausta jotka tekivät erityisen vaikutuksen minuun.
-Ensimmäisessä rutto on ruvennut harventamaan kaupunkia asukkaistaan ja kadulla kulkee kulkue kantamassa arkkumerta.
-Toisessa joukko sairastuneita istuu päivällisellä, kun maa on täynnänsä rottia.

Tähdet: ****
Nosferatu: Yön Valtias
...NOIR